sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Annetaan pölyn laskeutua

Pää on surrannut viime päivät: mitä tehdä, jos tänne ei voi jäädä? Kerava, Lahti vaiko peräti vielä kaukaisempi halvempi paikkakuntako kutsuu? En haluaisi repiä auki elämäämme, mutta tuntuu siltä, että ei ole olemassa kuin huonoja vaihtoehtoja.

Joka tapauksessa remontti on pian ohi, ja olen sopinut, että marraskuun alussa muoviseinä puretaan. Sitä pidetään pari viikkoa ylimääräistä, jotta mahdollisimman paljon maalinhajua ehtii haihtua pois, sillä maalinkäry taisi olla se viimeinen niitti, joka käynnisti allergisen kohtaukseni. Olen nyt ties kuinka monennetta päivää sairaslomalla paitsi allergiakohtauksen myös äänen käheyttäneen flunssan takia. Tulivat sentään yhtäaikaa.

Pitäisi varmaan lakata analysoimasta tämän asunnon hajuja, sillä niitä riittää. Pitäisi kääntää ajatukset pois pyörimästä asunnon ympäriltä, sillä sekin voimistaa oireitani. Onneksi lääkäri otti minut vakavasti, sain uutta lääkettä, ja jossain vaiheessa tulen saamaan lähetteen iho- ja allergiasairaalaan. On todellakin tullut aika saada allergiaani vähän lisää valaistusta ja hoitokeinoja.

Kesään asti kuitenkin nyt odottelen tämän asunnon kanssa, ja sitten jos on pakko, myyntiinhän tämä lähtee. Helsingistä tai lähikunnista minulla ei enää ole varaa ostaa asuntoa, sillä tulen jäämään tämän asunnon remonttien takia tappiolle sen verran paljon. Vuokralle taasen en uskaltaudu, sillä viimeiseen kymmeneen vuoteen en ole pystynyt asumaan yhdessäkään asunnossa ilman, että sitä olisi (kauttaaltaan) remontoitu. Olisi täydellistä haaskausta lähteä taas kokeilemaan erilaisia vuokra-asuntoja vain polttaakseen (laina)rahaa loputtomaan muuttokierteeseen. 

Mitään uutta ei tainnut olla tuossa edellämainitussa, kunhan selkeytin tilannetta vähintään omassa päässäni. Kaikkien näiden käytännön toimien lisäksi olen tietysti pohtinut tilannetta myös laajemmalti. Ensinnäkin olen yrittänyt ajatella, että tämä on nyt vain yksi vaihe elämässäni. Tilanne kestää aikansa, mutta jossain vaiheessa se myös laukeaa. Tällaisen allergian kanssa eläminen on niin raskasta, että olen valmis suuriinkin muutoksiin, kunhan vain löydän sopivamman asunnon meille.

Samalla olen miettinyt sitä, teinkö suuren virheen asunnon ostaessani. Kadunko siis päätöstäni. On vaikea sanoa, missä olisimme nyt, jos en olisi ostanut juuri tätä asuntoa. Voisi olla, että olisin ehtinyt löytää paremman. Toisaalta voisi olla niin, että olisi tullut hirveä paniikki ja kiire, ja olisin joutunut tyytymään johonkin vieläkin kyseenalaisempaan vaihtoehtoon. Tässä asunnossa ei pitänyt olla ensikäynnin ja homekoiratutkimuksen perusteella mitään sen suurempaa vikaa kuin haiseva rappukäytävä, mutta ehkä tein sen tyhmyyden, että en ennen ostopäätöstä käynyt täällä vielä kertaalleen haistelemassa. Toisaalta en osaa sanoa, olisinko toisesta käynnistä riippumatta joka tapauksessa päätynyt ostamaan tämän. Jotain hyväähän tässä piti olla, jotta tämän halusin!

Jossittelu on joka tapauksessa turhaa, joten en jaksa katua. Siitä olen iloinen, että tämän asunnon eteen olen nyt ainakin tehnyt kaikkeni, jotta täällä olisi hyvä sisäilma. Enempää täällä ei oikeastaan voi remontoida! Nyt vain annetaan pölyn laskeutua, odotetaan marraskuuta, jotta saadaan muoviseinä pois ja siivousfirma hoitamaan remppasiivouksen. En itse uskalla altistaa itseäni parvekkeen tuoksuille ja remonttiaineiden jämille, joten päädyin (jälleen) tällaiseen ratkaisuun. 

Ehkä syksy sitten lopulta kääntyy vähän iloisempaan suuntaan, sillä ihan karsea syksyhän tämä on jälleen ollut. Onneksi olen lievän optimistinen edes toisinaan, ja luotan siihen, että kahden kamalan syksyn jälkeen täytyy olla tiedossa vähintään hiukan iloisempia talvia, keväitä, kesiä ja lopulta syksyjäkin.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Pelastava piikkimatto keskellä arjen hajuja

Remontti alkoi viikko ja päivä sitten, ja sen jälkeen olen raapinut itseäni reippaasti öisin. Ilmassa lienee entistä enemmän kemikaaleja, vaikka – kumma kyllä – asunnossa ei maalit haise. Sen verran muoviseinä hajuja eristää. 

Se kumma entinen haju hälveni parvekkeelta, kun pintamaalit hiottiin pois. Myöskään ydinpuu ei haissut miltään sen kummemmalta kuin voimakkaasti puulta. Puusepänkin mielestä puu oli täysin tervettä. Niinpä päädyin siihen ratkaisuun, ettei ikkunaa ja parvekkeen ovea tarvitse vaihtaa, vaan nyt vain niiden ulommaiset osat hiotaan ja maalataan. Remontin kustannukset pysyvät näin olleen järjellisissä ulottuvuuksissa, vaikka en tietenkään suorastaan riemuitse, että asunnon laittaminen on hotkaissut yhteensä jo lähes 20 000 euroa. Etenkään, kun vieläkään ei ole varmuutta siitä, voiko tänne jäädä asumaan vai ei. 

Olohuoneessa, jossa en edelleenkään pysty olemaan saati nukkumaan, haisee yhä välillä tuo kumma, epämiellyttävä tuoksu. Nykyään se hälvenee, kun tuulettaa parvekkeen kautta, vaikka sitten saakin kaupanpäällisinä hiukan maalinhajua sisään. Kumma kyllä, en pidä maalintuoksua kuitenkaan mitenkään vastenmielisenä!

Syyhyämisen syitä en oikein ymmärrä: nythän minun pitäisi jo pystyä huokaisemaan helpotuksesta edes osittain, kun kerran remontti näyttää jonkinlaisia onnistumisen merkkejä. Toisaalta ihan vain fysikaalinen ärsytys, jopa pelkästään puusta irtoavat ns. luonnonmukaiset kemikaalit, voivat aiheuttaa kutinaa jo valmiiksi herkistyneessä kehossani. Eikä stressi varmasti ole vielä mihinkään lauennut, kun tilanne edelleen on kesken ja hermoheikkona kuljen usein ympäri kämppää haistelemassa ja analysoimassa se hajuja. Sitä olen kyllä aina tehnyt edellisissäkin asunnoissa, etenkin remonttien jäljiltä, mutta nyt tämä analysointi on tainnut lähetä lapasesta. 

Kylpyhuoneessa esimerkiksi on mielestäni alkanut haista kummalliselta. Olen ihmetellyt hajua jo muutaman kuukauden ajan, mutta nyt viikonloppuna avasin viemärin useaan osaan, sillä se oli mennyt täysin tukkoon. Salaa toivoin, että haju haihtuisi osien puhdistamisen jälkeen. Kattia kanssa, haju vain voimistui. Silloin ei auttanut muuta kuin ryömiä kylppärin lattia läpi nuuhkien nurkat; kunhan ei vain johonkin olisi muodostunut vesivahinkoa. Homekoirathat totesivat reilu vuosi sitten kylpyhuoneen puhtaaksi, eikä missään näkynyt fyysisiä merkkejä tuoreesta vesivahingosta. Myös haistelemalla päädyin siihen, että haju tulee vessanpytyn ympäristöstä – kunpa se ei vuotaisi! Tänään keksin, että olen säilönyt pytyn vieressä erilaisia pesuaineita, ja nostin ne väliaikaisesti siivouskaappiin. Ikäänkuin haju olisi heti lähtenyt vähenemään... Katsotaan, mitä tapahtuu seuraavien päivien kuluessa!

Ilmeisesti asuntomme (eräs) ongelma on sen huono ilmanvaihto: kun ilma ei liiku, kaikki kemikaalit jäävät leijumaan asuntoon pitkiksikin ajoiksi ja näin niiden haju ikään kuin voimistuu. Siis kun ilma ei vaihdu, hiilidioksidin ja muiden haitallisten (hengitysilman ja tavaroiden) päästöjen pitoisuus voi olla yksinkertaisesti liian korkea. En tiedä, voiko asialle tehdä muuta kuin tuulettaa enemmän, mutta siihen tarvitaan puhdas parveke, joka on vasta tulevaisuutta, jos sitäkään. 

Toivossa on kuitenkin hyvä elää, ja tänään olen hiukan entistä toiveikkaampi, sillä keksin viime yönä, että minullahan on piikkimatto, jonka päällä on hyvä maata, kun yöllä ei saa syyhynän takia nukuttua. Kyllä se sen verran rauhoittaa, että lopulta uni voittaa. 

Tänään olenkin rapsutellut itseäni ehkä aavistuksen vähemmän. Nyt ei siis auta kuin antaa ajan kulua, ilman tasaantua, ja vasta joulun jälkeen aletaan pohtia tämän asunnon myymistä ja uuden hankkimista, jos oireeni eivät helpota. Kertakaikkisen kurja ja hyvin stressaava ajatus olisi muutto kaikkine uusine toimenpiteineen, mutta jos mikään muu ei lopulta auta,  se on tehtävä. Tällaista sietämätöntä olotilaa en pysty vuosikausia kestämään. Toivotaan nyt kuitenkin, että remontti auttaisi, sillä eihän täällä ole hometta, eikä oikeastaan mitään järjellistä huonon ilman lähdettä. Ainoana selityksenä toimii tuo ilmanvaihdon riittämättömyys. Mutta voiko se olla syy kaikille oireilleni?

Ikävä ikkuna, ikävä kesää

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Sinilinnuista sinisin, auta nyt minua

Sadun sinilintu täytti päähenkilön pienimmänkin toiveen ja näin ryysyläinen nousi superrikkaaksi alta aikayksikön. 

Aivan tuollaista taikanousua en toivo, mutta sinilintu voisi hiukan auttaa minua. Etenevät asiat tosin ilman linnun taikavoimiakin, mutta epätoivo on ollut vallata minut monen monta kertaa. Olen tavattoman surullinen ja masentunut asunnon tuomista lisämurheista. Kyllä näitä murheita nyt tässä olisi riittänyt ilman tätä ehkäpä noin viidentoista tuhannen euron tappioksi koituvaa käännettäkin. 

Tosin nyt sormet ja varpaat ristissä toivon, että hieman pienempi käsittely riittäisi: ikkuna ja ovi hiotaan nyt ensin puulle ja käsitellään uusilla, terveillä maaleilla, todennäköisesti jo syyskuun aikana. Jos vika siis onkin vain ikkunapuitteissa käytetyissä maaleissa, ongelman pitäisi poistua tällaisella käsittelyllä. Jos vika on ydinpuussa, koko tämä remontti on turha ja rahaa palaa taas ilmoille noin kolmen tuhannen euron verran. Kokeiltava kuitenkin on.

Olen ollut paitsi surullinen, aika ajoin myös raivon partaalla. Tällaiset yllättävät, isot menot ovat sangen lamaannuttavia yksinhuoltaja-opettajan kukkarolle. Oikeasti en vielä tässä vaiheessa edes tiedä, miten rahoitan remonttini. Antaako pankki minulle lisää lainaa? Sen tiedän, että remontti on pakko tehdä, koska terveys on tärkein. Jos menetän sen, en voi tehdä töitä, ja sitten ollaan erittäin kaltevalla maalla. Muistamme kertomuksistani varmaan senkin, ettei tuo meidän koulumme sisäilma ole sekään mitään hulppean hyvää, ja elimistöni joutuu kaiken aikaa taistelemaan, nyt sekä kotona että koulussa, mutta tulevaisuudessa toivottavasti vain koulussa ja jossain erittäin kaukaisessa tulevaisuudessa ei toivottavasti taisteluja tarvitse käydä lainkaan, vaan olen päässyt terveeseen sisä/ulkoilmaan mielekkäisiin töihin. Sinilinnun tekemiä taikoja siis odotellessa.

Suihkussa äsken mietin, kuinka tekisi mieli raivota opettajien palkoista. Siitä, kuinka kohtuuttoman kallista yksinhuoltajalle (tai toisaalta myös isolle perheelle) asuminen on pääkaupunkiseudulla. Toisaalta kaikki on omaa valintaa, ja kyllä sitä kieltämättä on käynyt mielessä, että jos tämä asunto nyt ei näillä julmettomilla remonteilla korjaannu, niin sitten on vain lähdettävä täältä pois. Kertakaikkisen kauas, jonnekin sellaiselle paikkakunnalle, jossa asuminen on inhimillisen hintaista ja jonne kenties vielä on rakennettu hirsikoulu, kun hölmö Helsinki/Vantaa/Espoo ei sellaista tajua rakentaa. 

Toisaalta pidän työtäni kohtuupalkkaisena sen vaatimustasoon nähden. Nautin työni sisällöistä ja päiväni pysyvät inhimillisen mittaisina. Viime aikoina tosin oppilaat ovat tulleet uniini, mutta yleensä se on väliaikaista. Paljoa en jaksa lasten murheita vapaa-ajalla murehtia, kun on nämä oman kuplan murheet. 

Murheiden lisäksi huomaan eristyväni entistä enemmän. Olen yksinäinen. Onhan minulla ystäviä, mutta mikään jaksaminen ei riitä, että näkisin heitä riittävän usein. Kaipaan mielettömästi aikuista ihmistä omaan kotiini, vaikka vain seuraksi, en edes kumppaniksi, mutta olen tällä hetkellä luovuttanut etsimisen suhteen. Jaksaminen loppui. Etsiminen oli niin raskasta, lopulta raskaampaa kuin tämä yksinoloon tyytyminen. 

Olen miettinyt paljon ystäviä, niitä menneitä ja nykyisiäkin. Huomaan, kuinka vieraaksi olen tullut entisille hyvillekin tutuille ja kuinka vieraita he ovat minulle. Mistään todella tärkeästä en pystyisi heille enää kertomaan. Oma elämä on sen verran koetellut, muuttanut arvoja, suhtautumista elämään ja toisiin ihmisiin, ja toisaalta eron ja yksinhuoltajaksi joutumisen myötä oma sosiaalinen ja taloudellinen asema on muuttunut niin paljon, ettei sitä oikein osaa eläytyä niiden ihmisten juttuihin, joille tärkeintä tuntuu olevan matkustelu tai vaikka sellainen pakkomielle, että nyt kun on lapsi, niin pakko edelleen matkustaa yhtä paljon kuin ennen, vain todistaakseen itselleen ja muille, että lapsi ei pilaa elämää. Jollakulla on pakko ennen 40-vuotispäivää matkustaa tyyliin sadassa maassa, mutta ihanaa kun se kakkoskämppä on maksettu, niin sen vuokraamisesta tulee lisätuloja. 

Itse ei vaan pysty ymmärtämään, kun mietttii nyt sitä, että ei voi lähteä kaverin luo Savonlinnaan viikonlopuksi, kun junaliput on niin helvetin kalliit. (Muutama muukin syy päälle, mutta tuo yksi todellinen niistä.)

No, pakkoko sitä sitten on edes yrittää enää elää keskiluokkaista elämää. Mutta kun ei muuta osaa. Kai elämä pikkuhiljaa pakottaa muuttamaan elämäntyyliä, jollei jostain lehahda elämääni sinilinnuista sinisintä. En tosin oikein tiedä, millaista lintua odotan tai millaisia ihmeitä ajattelen sen tekevän. Kertoo varmaan masennuksen asteesta, että ei oikeastaan enää edes odota käännettä parempaan päin, kun se tuntuu niin mahdottomalta. Vaikka ulkoisesti asiat paranisivatkin: asunto saataisiin kuntoon, työkyky säilyisi, ystävyyksiä olisi, en oikein osaa uskoa ja luottaa siihen, että minä enää paranen. Jollain tavalla tämä haikeus, kärsiminen ja suru ovat tulleet elämääni jäädäkseen. Aina niiden kanssa ei ole niin raskasta elää, mutta toisinaan toivoisin, että ilo palaisi edes hetkeksi. Ehkäpä se joskus palaa.

Onneksi on nyt tuo terapeutti elämässäni. Hän on vähän kuin ystävän korvike! Ja viisaita sanoja hän lausuu. Ja uskaltaa nauraakin minulle! Se on hyvä. Viimeisimmästä tapaamisesta jäi mieleeni, kuinka hän vain totesi, että älä luulekaan, että kaikki ymmärtäisivät, millaista on olla yksinhuoltaja. Harva tajuaa todella, ja yleensä se, joka tajuaa, on itsekin joskus kokenut jotain vastaavaa. Ja sitten hän nauroi suunnitelmilleni, että kymmenen vuoden päästä kyllä matkustan, sitten on oltava varaa! Onhan hyvä suhtautua tulevaisuuteen optimistisesti. 

Tämä nyt oli tällaista tajunnanvirtaa. Ei kannata huolestua, kyllä mä pärjään, me pärjätään, aina ollaan pärjätty, mutta nyt vaan harmittaa niin kovasti, ja jonnekin se harmi oli päästävä purkamaan. Sydänverellä kirjoitettu, mutta totuudensiemen tekstissä on mukana. Jos entiset ystävät löytävät tarinasta itsensä, he järkevinä ihmisinä eivät loukkaannu, vaan ymmärtävät, että asiat menivät näin, ja me kasvoimme erillemme osin itsestämme riippumattomista syistä, osin varmaan persooniemme erilaisuudesta johtuen.

Välillä mietin sellaistakin, että jos olisin löytänyt jostain miehen, jonka tulot olisivat hurjat, olihan se tehnyt elämästäni paljon helpompaa. Mutta onnellisempi en silti välttämättä olisi, paitsi jos rakkautemme olisi todellista. Rahan takia naiminen on meidän hyvinvointiyhteiskunnassamme kuitenkin niin last season. Kyllä sitä tällä opettajankin palkalla lopulta porskuttaa menemään, kun näistä lamaannuttavista ajoista selviää. 

torstai 17. elokuuta 2017

Ei tullut iloisempaa

Joskus pitää luovuttaa, sanotaan, mutta onko sen aika vielä? 

Olen joutunut taisteluun taloyhtiön kanssa, sillä he eivät suostu ehdottamaani ikkunoiden ja parvekkeen oven vaihtoon. Olen nimittäin hyvin vakuuttunut siitä, että haju ja oireideni aiheuttaja piilee niissä. Kemikaalien kultainen 60-luku...

Tajusin eräänä yönä itseäni neljä tuntia raapien, että ei tässä nyt mikään viherseinä auta, vaan on tehtävä radikaalimpia ratkaisuja. Selvittelin asiaa, ja mittatilausikkunoiden teettäminen onnistuisi. Hintakin pysyisi kohtuudessa. 

Pulmaksi muodostui nyt se, että taloyhtiön hallitus rupesi vaatimaan kemikaalinäytteiden ottoa ilmasta! Siis ilmasta. Se on tutkimusten mukaan yhtä tyhjän kanssa, minkä heti ensimmäinen asiantuntija vahvisti, kun tilasin sitten tällaisen näytteenoton. Ei ilmasta pysty pyydystämään tarpeenmukaista määrää mikrobeja tai itiöitä, jotka herkistyneille aiheuttavat oireita. Itse olen se tärkein mittari tässä.

Ensi keskiviikoksi on nyt kutsuttu koolle miitinki, johon osallistuvat itseni lisäksi isännöitsijä, tekninen isännöitsijä, taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja sekä minun kutsumanani Raksystemsin tekninen asiantuntija. 

Aion ehdottaa kolmea vaihtoehtoa: a) taloyhtiön hallitus antaa luvan ikkunoiden ja parvekkeen oven vaihtoon ja toimii ikkunan tilauksen ja vaihdon tarkastajana b) taloyhtiön hallitus ei anna lupaa, mutta silloin vien asian oikeusteitse asianajajan kanssa eteenpäin ja c) vaihdan ikkunan ja oven ilman lupaa ja kärsin sanktiot jälkikäteen. 

Näistähän ei mikään muu kuulosta järkevältä kuin a. 

Muuttoa ei voi tulla ennen ensi vuoden syksyä, sillä rahaa ei ole. Laskin, että muuton kustannuksiksi tulisi tappiota 15 000 euroa. Ei voi, ei vaan voi. 

Ei tässä muuten mitään, hajun kestäisin kyllä, mutta tämä jatkuva syyhynä, yskä ja hengenahdistus. Pelottaa. Pelottaa, mihin tämä voi vielä johtaa. 

maanantai 14. elokuuta 2017

Iloisempi viikko

Jokainen viikkoni toukokuun loppuun asti (lomia lukuunottamatta) alkaa terapialla. Kotona harrastan kukkaterapiaa. Tuokoot ne tasapainoa elämääni! 


Ensi viikonloppuna on vanhimman pikkusisareni häät. Ammennanko niistä iloa vai vaivunko haikeisiin muistoihin? 

Hyviä häitä ei koskaan ole liikaa, vaikka laskin aikuiselämässäni olleeni 17 häissä. Niistä vain muutamat ovat olleet todella riemukkaita ja räjähtävän onnellisia, riippuen tietysti myös omista senhetkisistä tunnelmistani. 

Hyvät bileet syntyvät kuitenkin usein sattumalta. Omalla kohdallani sattumien odottelu jatkuu. 

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Vellovaa

Tähän mennessä tapahtunutta: Reagoin parvekkeellamme ja olohuoneessamme leijuvaan hajuun. Epäilen hajun tulevan parvekkeen rakenteista. Taloyhtiö on alkanut tutkia asiaa. Luulin löytäneeni hometta erään puoliksi irronneen listan alta.

Viikot vierivät ja asiat etenevät, mutta haju ei häviä. Parveke on nyt purettu niin, että täytteet ja tuulensuojalevyt on poistettu, ja yhteistuumin taloyhtiön kolmen asiantuntijan kanssa on havaittu, että rakenteet eivät haise. Puu on tervettä ja ilmeisesti villatkaan eivät olleet kastuneet, mutta ne vaihdetaan joka tapauksessa.



Ainoa korjattavissa oleva asia on ilmanvaihtoventtiilien virheellinen asetus. Oma remppafirmani, jonka kanssa käyn edelleen kädenvääntöä loppulaskun suuruudesta, on tehnyt asennuksen niin, että korvausilma tulee olohuoneeseen täytevillojen välistä. Huoh. Tämä on saattanut aiheuttaa osan oireistani, muttei suinkaan kaikkia, sillä nyt kun villat ovat olleet lähes viikon poissa ja parveke on saanut tuulettua, tilanteeseen ei ole tullut korjausta. Haju velloo yhtä voimakkaana olohuoneessa kuin ennenkin, ja vaivani jatkuvat. 

Olen tosin pystynyt nukkumaan omassa sängyssäni jälleen, ja uskon, että siinä pääasiassa tulenkin nukkumaan. Syyhyttää säännöllisesti, korvat ovat välillä kipeät (mulle tyypillinen allergiaoire), mutta en yski itseäni henkihieveriin. Ehkä tämän kanssa pystyy vuoden pari elämään. 

Mistä haju sitten tulee? Aivan selkeästi nyt lisää haisteltuani havaitsen, että ikkunapuitteet, karmit ja parvekkeen ovi haisevat, etenkin silloin kun aurinko lämmittää niitä. Myös muiden huoneiden ikkunankarmit haisevat hyvin hennosti, kun niitä oikein haistelee. Karmit ovat yli viisikymmentä vuotta vanhoja, 60-luvun kokeelliseen kemikaaliaikaan rakennettuja. Vahva veikkaukseni on, että niissä on käytetty sellaisia puunsuoja-aineita, jotka nykypäivänä olisivat kiellettyjä. Eiväthän karmit edes näytä mitään kulumisen merkkejä; monissa muissa 60-luvun taloissa ikkunat on jo aikapäiviä sitten vaihdettu. Täällä ei kuulemma vieläkään edes harkita asiaa, vaan neljän vuoden päähän sijoittuva ikkunaremontti tarkoittaa käytännössä ikkunapuitteiden huoltoa. 

Tai sitten minä vain olen tullut aivan yliherkäksi; koskaan aiemmin en ole moisiin tuoksuihin reagoinut, eikä olisi tullut asuntoa ostaessa edes mieleen, että ikkunat voisivat aiheuttaa ongelmia! Juuri kukaan muu ei tuoksua tunnista, paitsi yksi sisaristani ja nyttemmin myös Lyyli, sillä hänkin on taitanut alkaa herkistyä sille. Ei hyvä. 

Minulla ei ole ässää hihassa, joten olo on tällä hetkellä aika neuvoton. Ainoa, mitä edelleen harkitsen hinnakkuudestaan huolimatta, on Naava-seinä. Jospa siitä saisi edes vähän apua! Myöntäisiköhän pankki mulle pari vuotta lyhennysvapaata, että saisin sisäilma-asiani tavalla tai toisella (eli muuttamalla) kuntoon?

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Homelöytöjä ja haistelija

Yritin keksiä uutta sanottavaa, mutta ei sitä paljoa ole olemattomaksi jääneen yön jälkeen. Olin vain niin hermostunut ja ahdistunut (ja kuumeinen) koko yön, ettei uni saanut minua valtaansa. Löysin nimittäin eilen parvekkeelta vähän puista listaa avatessani ihan silminnähtävän home-esiintymän puulistan alla olevassa höttöbetonissa. Ilmeisesti hometta on syvemmälläkin rakenteissa, mutta en ruvennut sen enemmän kuopimaan. 




Tänään olen puhunut puhelimessa teknisen isännöitsijän, isännöitsijän ja hänen valtuuttamansa "haistelijan" kanssa, ja taloyhtiön kanta on se, että jos haistelija haistaa hometta tai muuta epäilyttävää, parveke korjataan. Olen raivoissani. Miten joku ulkopuolinen "haistaja" voi haistaa sellaisen homeen, mitä homekoiratkaan eivät onnistuneet paikallistamaan? Mikä tekee hänet päteväksi tuohon työhön? Kymmenien vuosien kokemus korjauspuolella? Eikö se riitä, että minä, joka tästä kärsin koko kehoni noustua vastarintaan, haistan tuon hajun. Eikö järkevämpää olisi nyt vain avata parvekkeen ikkunan alla olevat rakenteet ja muillakin aisteilla tarkastella rakenteiden kuntoa, etenkin kun silminnähtävää rihmastoa jo löytyi? 

Tekninen isännöitsijä on puolellani, ymmärtää tuskani, oireeni, ja kenties tiistaina "haistelijan" käynnin jälkeen päätös onkin minun kannaltani myönteinen. Mutta jos ei ole, joudun taisteluun. Joudun jälleen kerran taisteluun: hankkimaan lakimiehen ajamaan oikeuttani saada taloyhtiön omistamat, mutta minun asunnossani vaikuttavat rakenteet kuntoon. Tai sitten joudun salaa teettämään remontin. Kumpikaan vaihtoehto ei houkuttele, etenkin kun tässä on kiire, jotta oireeni eivät hurjistu enää enempää. 

En oikeastaan tajua, miten voin edes tällaisessa kunnossa käydä töissä. Lämmin, lötkö, jaksamaton olo. Kaiken lisäksi sydän hakkaa kaiken aikaa. Soitin jo lääkärillekin, että saisin ajan, kun pitäisi uusia lääkekuureja ja alkaa myös tutkia tuota vatsaa. Kerroinko jo, että maanantaina vietin viisi tuntia Porissa päivystyksessä vatsakrampin takia? 

Ei ole tämäkään kesä hellinyt, mutta ehkä syksystä vielä hyvä tulee. Jos ja kun tämä asunto saadaan kuntoon, ei tästä ole muuttaminen. Tyyliin koskaan.