sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Soutaa ja huopaa

Olen kuuluisa siitä, että vaihdan mielipidettä tai tunnetilaa salamannopeasti. 

Viime viikolla päätin luopua rakkaasta sohvasta hajun vuoksi. Päivä päätöksen jälkeen päätin olla luopumatta sohvasta hajusta huolimatta. Pari tuntia tuon päätöksen jälkeen panin kuitenkin sohvan uudelleen myyntiin. Kaverin käytyä haistelemassa sohvaa päätin sittenkin pitää sen itselläni. 

Kyllähän sohva haisee, mutta en jaksa nyt alkaa myymään sitä ja samalla etsimään uutta, hajutonta ja yhtä hienoa käytettyä sohvaa tilalle. Voimavaroja ei yksinkertaisesti ole, ja koska haju on "pelkästään" kemikaalien ja hajuveden sekoitelmaa, en voi millään uskoa, että se aiheuttaisi kaikki nämä hurjat allergiaoireeni. 

Tänään olen itkenyt koko päivän, mutten sentään sohvan takia. Ostin nimittäin käytettynä pöydän, jota kyllä kävin haistamassa perjantaina, mutta kun se saapui kotiin, huomasin heti, että se haisee tietyltä hometyypiltä. Miten ihmeessä en tajunnut pöytää katsastaessa, että vinttikomeron haju oli tarttunut siihen? En ilmeisesti siellä vinttikomerossa pystynyt erottamaan pöydän hajua, kun se oli sama kuin ympärillä leijuva tuoksu. Tuoksu on minulle tuttu Helminkadun yksiön vintiltä, ja siksi se oli hyvin tunnistettava kotiini saapuessaan. 

Panin pöydän myyntiin ensijärkytyksestä selvittyäni. Nyt täytyy vain toivoa, että se menee nopeasti, sillä kuinkahan pian tuolle homelajille allergisoidunkaan... 

Täytyy myöntää, että olen sanomattoman väsynyt. Väsynyt tämän asunnon ongelmiin, omiin oireisiin ja näihin jatkuviin takapakkeihin. Lähes kaikkien ostamieni huonekalujen kanssa on ollut enemmän tai vähemmän huolia; muistatte ehkä, kuinka viime vuonna raportoin neljän eri maton käynnistä olohuoneessamme? Vasta neljäs oli sellainen, jonka pystyin hyväksymään hajunsa ja laatunsa suhteen olkkarimme pysyväksi somisteeksi. Keittiön tuolit joutuivat kerran vaihtoon, tosin eivät hajunsa, vaan virheidensä tähden. Olohuoneen edellinen pöytä taas oli monella tapaa huono: hutera ja haiseva sekin. Onneksi se mahtui kellarivarastoon odottamaan, josko saisin senkin jonain päivänä myytyä. 

Pöytä yks, nyt kellarikopissa myymistä odottamassa

Tämä uusi "löytö" ei mahdu kellarikoppiin, joten on nyt vaan toivottava, että se menee pian kaupaksi. Hieno se on, eikä haju varmasti haittaa suurinta osaa ihmisistä, mutta allergisen elämä haisevan pöydän kanssa ei onnistu. 

Pöytä kaks, olohuoneessa myymistä odottamassa

Seuraava pöytä tulee olemaan uusi: päätin nimittäin tyylilleni uskollisesti, että hankin tuohon samanlaisen pyöreän pöydän, kuin tämän äsken ostamani, mutta vaaleilla jaloilla (ihan siitä syystä, että mustilla jaloilla sitä ei enää myydä). Rahaa palaa, mutta uskon ja luotan siihen, että saan nyt molemmat vanhat pöytäni myytyä ja kaupan päälle vielä vuoden verran varastossa olleen mattoni. 

Pakkohan sitä on luottaa tulevaan, vaikka tänään on itkettänyt ihan hirveästi. Yksinäisyyden ja yksin asioista vastaamisen suru nousee usein esille kotiin liittyvissä asioissa. Joka kerta, kun epäonnistun esimerkiksi isommissa hankinnoissa, mietin, olisiko lopputulos ollut toinen, jos oma puoliso olisi ollut vaikuttamassa hankintapäätökseen. Ehkä silloin toinen olisi saanut minut miettimään kaksi kertaa, että onkohan juuri tämän tuotteen ostaminen niin järkevää. 

Jälkiviisaus on tyhmää, mutta en voi olla miettimättä, että eikö olisi kannattanut ostaa pöytä suoraan uutena. Säästö oli sen verran pientä. Toisaalta halusin olla ekologinen ja halusin myös ostaa pöydän nimenomaan mustajalkaisena. Halusin säästää edes vähän ja halusin ostaa käytetyn pöydän, jottei sitä tarvitsisi koko ajan varoa kuin silmäteräänsä. 

Vikaan meni. Huonoa tuuria, arvelisin, sillä olen ennenkin ostanut varastossa ollut tavaraa, mutta haju on ollut raikas. On varastoja ja varastoja. Ja on pöytiä ja pöytiä. On sitä pöydän uutenakin ostaminen mennyt joskus vikaan... Ehkä se on vain niin, että minä ja pöydät emme kuulu yhteen! :D

perjantai 5. tammikuuta 2018

Päivitin kännyn ja käsineet

Olin alunperin älykännykkävastainen, mutta tyttären siirryttyä kännykän käyttäjäksi muutama vuosi sitten minäkin sorruin ostamaan itselleni halvan älyvempaimen. Näin säästettiin puhelinlaskuissa: WhatsAppilla viesteily ja soittaminen on ilmaista, ja tyttären puhelinlasku pysyy sen ansiosta noin viidessä eurossa. 

Kaksi ja puoli vuotta jaksoin taistella halvan älykännykän kanssa, kunnes joulun alla sen uuvahdettua entistä hitaammaksi päätin päivittää laitteen. Muutaman kerran vielä käväisi mielessä, josko sittenkin hankkisin vain ihan perusluurin ilman älykkyyttä, mutta päätin kuitenkin seurata aikaani. 

Ja kun kerran älykännykän hankkii, kannattaa hankkia kerralla hyvä. 74 euron luurista siirryin reilun neljänsadan vehkeeseen, ja olen tyytyväinen. Minullahan ei ole pädiä; kodin ainoa medialaite on tällä hetkellä kahdeksan ja puoli vuotta vanha läppäri, joten kunnollinen kännykkä on tarpeen. Siihen saa tarvittavat apit ja pystyy näin työmatkalla lukemaan lehtiä, s-postia, wilmaa ja tietenkin somea. Jospa kotona ruutuaika näin vähenisi... Lisäksi halusin hyvän aina mukana kulkevan kameran, sillä viime kännyn aikana instagrammaaminen lähes hävisi kännyn huonon kameran takia. 

Kaikkea tuota ilmankin selviää, mutta kun yksin viettää suuren osan ajastaan, nykyälytekniikka lievittää yksinäisyydentunnetta – oikein käytettynä. 


Toinen, lähes yhtä tärkeä hankinta oli uudet nahkahanskat. En löytänyt aivan mieleisintä väriä, sillä kaikki murretut punaiset tai violetit olivat Sakari Sausolla vain silkkivuorisia, ja tarvitsen ympärivuotiseen käyttöön sopivat hansikkaat. Kasvissyönnistäni huolimatta olen vannoitunut nahkahanskojen (ja muidenkin aitojen materiaalien) ystävä, enkä oikeastaan koskaan lähde ilman niitä minnekään. (Kesällä kenties, mutten aina silloinkaan!)

Edelliset nahkahanskani, Minna Parikan hauskat sydänkoristeiset punaisenvioletit olivat muuten juuri ihanteelliset: villavuoriset ja väriltään erittäin passelit takkeihini ja huiveihini, mutta niiden sydänhihna oli hyvin kireä, ja hanskat oli vaikea saada pujotettua käsiin ja käsistä pois. Samaisesta syystä vuori kestikin vain muutaman vuoden repeämättä. Tai sitten vain kulutin sen ahkerassa käytössä muuten puhki. 

Uusien hanskojeni väri on vähän tylsä, mutta peittää paremmin likaa. Ja näitä hanskoja aion hoitaa, jotta saavuttaisivat aikanaan korkeamman iän kuin Parikat nyt alle kolmevuotiaina jo ns. hiekkalaatikkokäyttöön siirtyessään.

torstai 4. tammikuuta 2018

Nyyhkyli nyyh

Juuri kun eilen pääsin kertomasta, että suunnittelen asunnon myyntiä kesäksi 2019, niin viime yönä suunnitelmat hieman päivittyivät: näyttäisi siltä, että lähdemme täältä jo tämän vuoden puolella, jos ei tässä ihmeitä tapahdu. Valvoin nimittäin koko yön itseäni raapien! Kolmas yö putkeen, jolloin mulla oli allerginen kohtaus; jouluna toisaalla ollessa juuri minkäänlaista syyhynää ei ilmennyt. Aiempina tämän setin allergisina öinä en kuitenkaan viettänyt koko yötä valveilla, Luojan kiitos. Se on niin raskasta. Täytyy sanoa, että tällaisia silmäpusseja en ole tainnut itselläni nähdä koskaan ennen!

Ihmettelen edelleen suuresti, mistä oireeni oikein tulevat, ja vietinkin – pitkästä aikaa – tänään muutaman tovin haistellen olohuoneen nurkkia. Oireeni selvästi pahenevat olohuoneessa olon jäljiltä; eilen kävi vieraita ja useampi tunti istuttiin olkkarissa, jossa muuten en juuri aikaani vietä. Mikään olohuoneen nurkka ei kuitenkaan haise. Ei haise lattia tai lattialistojen vierestä. Myöskään parveke ei juuri enää haise, ainakaan tällaiseen viileään aikaan. Selitystä oireille ei siis tunnu löytyvän.

Mysteeri saattaa löytää kuitenkin ratkaisunsa sohvasta: ostin vuosi sitten aivan ihanan, käytetyn ja vieläpä laadukkaan nahkasohvan. Se on hauskan värinen, oranssinruskea ja sopii näin ollen olkkarin verhoihin hyvin. Rakastan tuota sohvaa, vaikka en juuri koskaan sillä istu tai makoile. Tänään aloin haistella sohvan tyynyjen takaa ja sisältä, ja totesin, että se haisee yllättävän voimakkaalta. Osin hajuvedeltä, osin joltain kemikaalilta, jopa hieman tietyltä hometyypiltä. Miten en tuota ennen ollut huomannut? Hajuveden kyllä aistin, mutta pidin sitä alussa jopa miellyttävänä sohvan tuoksuna.

Huomaa tonttuovi!

Ehkä sohva on kyllästetty sellaisilla myrkyillä, että ne eivät ole haihtuneet kymmenessäkään vuodessa, jotka sohva on ollut olemassa. Tai ehkä taloudessa, josta sen hankin, on ollut vesivahinko. Yhtä kaikki, pakotin itseni tänään laittamaan sohvan myyntiin, vaikka puolet minusta harasi vastaan. Enhän voi tietää, johtuvatko oireeni sohvasta vai eivät, mutta kaikki kivet on nyt käännettävä, jotta täältä ei tarvitsisi aivan tuli hännän alla muuttaa. 

Hyvästit kaunis, laadukas ja tukeva sohvani, toivottavasti löydät pian uuden kodin. Tuntuu suorastaan surullisen karmealta luopua yhdestä lempihuonekalustaan. Mutta terveyden tähden teen mitä vain. 

Tilalle ajattelin löytää mustan, hiukan isomman nahkasohvan. Klassikon, kenties. Mutta käytettynä, kemikaalisyistä ja kengännauhabudjetin tähden. Nenä sitten vaan herkkänä ostotilanteessa. 

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Puhdetöitä

Vuosi vaihtui, mutta loma jatkui. Kotiuduin Helsinkiin vuoden ensimmäisenä päivänä, ja ryhdyin heti puhdetöihin: pesemään verhoja ja putsaamaan meikkisuteja. 

Meikkisudit pesen vuoden sisällä kahdesti, joululomalla ja kesällä juhannuksen tienoilla. Käytän pesemiseen Marseille-saippuaa, joka on mietoa ja melko tuoksutonta. Sutien pesun yhteydessä pesen tietysti myös mainioksi osoittautuneen Nomessin meikkitelineeni. Sen muovi on koko lailla naarmuuntunut reilun viiden vuoden käytön jäljiltä, mutta teline toimittaa virkansa mitä parhaimmiten. 


Vaikka muovisista tuotteista en nykyään enää juuri piittaa, Nomessin meikkiteline ja saippuapumppu ovat minusta kauniit ja käytännölliset. Pumppu tosin kesti vain nelisen vuotta – nyt meillä on jo uusi samanlainen, mutta enpä tiedä keraamistenkaan pumppujen sen paremmasta kestävyydestä. Ensi kerralla ehkä kuitenkin jotain uutta; minun ajatukseni ovat kaukana tulevassa, sillä allergioideni vuoksi olen päättänyt, että tämä asunto lähtee kesällä 2019 myyntiin. Vielä pari vuotta pitäisi siis jaksaa kestää kutinaa. (Itkee hiljaa itsekseen.)

Siispä uudessa tulevassa kodissa uudet tuulet, hyvä olo! Siihen tuudittaudun, ja nyt jatkan loman puhdetöitä silittämisen parissa. 


lauantai 30. joulukuuta 2017

Uuden lehden kääntyessä

Aika kuvatonta on tämä elämä, kun en jaksa enää tarttua järjestelmäkameraan. Tekisi tietysti mieleni luvata, että ensi vuonna sekin muuttuu, mutta en tee sen ihmeempiä lupauksia tulevalle vuodelle. Viime vuonna lupasin, että ryhdyn vaatteiden ja kirjojen ostolakkoon, ja kuinkas siinä kävikään. No, kirjojen ostelu pysyi minimissä, neljä-viisi tuli hankittua, mutta vaatteita enemmän. Kaikki kuitenkin tarpeeseen ja käyttöön, joten sikäli voin olla tyytyväinen. Sehän vaatteiden ostamisen tavoite tulisi aina ollakin: vain todelliseen tarpeeseen ja heti päälle, ei kaappeihin pölyttymään. 

Vaikka olen jouluihminen, viime vuosina uuden vuoden alkaminen on tuntunut jopa joulua raikkaammalta ja odotetummalta tapahtumalta. Kuin saisi kääntää uuden lehden elämässään! Mikään ei tietenkään muutu, mutta pään sisällä on kuin puhdistunut olo: monenlainen uusi on mahdollista. Joulun lepopäivien jälkeen uuden alkamiseen on myös energiaa, ainakin ajatuksen tasolla. 

Yhden muutoksen aion kuitenkin toteuttaa, sillä ei uutta vuotta ilman jonkinlaista itsensä haastamista: aloitan sokerilakon - tai tarkemmin sanottuna osittaisen lakon: ei sokeria kotona, koulussa eikä kahviloissa. Vieraisilla ollessa ja erityistilanteissa saa syödä, mitä mieli tekee. Vehnäähän välttelen muutenkin, mutta jouluna sitä kyllä on tullut kulutettua, joten sama kuin sokeriin pätee siihen 1.1. alkaen. Tiedä sitten, onkohan tämäkin liikaa luvattu, mutta haluan kokeilla vähäsokerisuutta kolmen kuukauden ajan. Muutama vuosi sitten olin kaksi kuukautta alkoholittomalla, sokerittomalla ja vehnättömällä, eikä se nyt ihan kamalaa ollut, vähän tylsää elämää ehkä. 

Tylsistynyt olen nytkin, siksi kenties täällä. Olen maalla neljättä päivää, ja muutaman kirjan, yhden loppuunsaatetun ja yhden kokonaan täällä tehdyn käsityön, pelailujen ja ulkoilujen jäljiltä kaipaisin jo vähän enemmän toimintaa. Toisaalta en saa aikaiseksi ottaa yhteyttä ystäviin; täällä maalla olevia tuttuja en ole ehkä noin kymmeneen vuoteen hätyytellyt, sillä yleensä tänne tullessa on sellainen olo, että haluan olla vain ihan omassa rauhassa. Tänään heräsin kyselemään Helsingin ihmisiltä ensi viikosta, josko muutaman ystävän ehtisi nähdä. 

Vähän ahdistaa kotiinpaluu. Lyyli lähti tänään isovanhemmilleen, ja olen ensi viikon yksin Helsingissä. Toisaalta olen aina pitänyt yksinolosta, mutta tällä erää koti pelottaa, kun melkein aina oireilen siellä. Eikä oleskelu yksin neljän seinän sisällä kaukana kaupungin vilskeestä nykyään vain sovi minulle. Toki mielessä on monenlaisia suunnitelmia: käydä leffassa, museossa, tanssitunneilla, lukea espanjaa, mutta kuitenkin viettäisin suuren osan päivästä yksin kotona, kun ei sitä nyt koko päivää jaksa liikenteessäkään olla. Sitä paitsi se on aika hintavaa touhua.

Ehkä kaikki kuitenkin soljahtaa jotenkin paikoilleen. Pakko siihen on uskoa. Paras uuden vuoden ajatus olisikin luottaa elämään enemmän; tämä pian jo mennyt vuosi on ollut kohdallani murehtimisen, pelkojen ja tyytymättömyyden vuosi, ja vaikka kaikki ei ole vieläkään kohdillaan (en saanut joulupaketista miestä), ajatus siitä, ettei kaiken tarvitsekaan olla jämptisti paikoillaan ja "oikein", on saanut ajatuksissani päivä päivältä enemmän sijaa. Voin silti olla tyytyväinen ja jopa onnellinen. 

Muumien Tuutikki-hahmon tavoin ensi vuonna voisin ajatella useammin, että "kaikki on hyvin epävarmaa", mutta "juuri se tekee minut levolliseksi". 

tiistai 5. joulukuuta 2017

Ähkyä, pöhkyä ja ällömakeita unia

Piparitaikinasta saa pahemman ähkyn kuin jouluruoasta, ainakin makealle perso. Istunkin nyt ähkyisenä keittiön pöydän ääressä piparintuoksun ympäröimänä, vaikka olisi varmasti parasta liikkua – niinhän hevosiakin kävelytetään ähkyn iskettyä. Olo on kuitenkin niin raukea, että jumpan sijaan pistäydyn täällä. Ehkäpä tästä tulee taas tapa, sillä syksyn pahimmat viikot ovat nyt ohi.



Aloin lokakuun lopussa treenata Dynamic Neural Retraining System -metodin mukaan, sillä olin kuullut ihmeitä sen parantavasta tehosta. Menetelmä perustuu aivojen limbisen järjestelmän kuntouttamiseen, ja sen tavoitteena on vaikuttaa esim. monikemikaaliyliherkkyyden syntymekanismeihin ja poistaa yliherkkyysoireet. 

Menetelmässä pureudutaan asenteeseen ja sukelletaan positiivisiin muistoihin ja luodaan niiden avulla yhtä positiivisia tulevaisuuden kuvia. Joka päivä puolen vuoden ajan pitäisi treenata tunti päivässä. Alussa jaksoinkin tunnin treenejä, pitäen tosin silloin tällöin taukopäiviä. Parin viikon treenailun jälkeen siirryin ensin 45-minuuttisiin sessioihin ja lopulta stressaantuneena ajan vähyydestä ja ainaisesta kiireestä lyhensin tuokiot puolen tunnin mittaisiin. Sekin on tuntunut välillä liialta, ja taukopäiviä on toisinaan ollut kolmekin putkeen. 

Aivan putkeen eivät siis harjoitukset ole menneet, mutta päätin, että seuraavalla pitkällä lomalla teen sitten niitä tunninkin treenejä. Ei tämä lyhennytty versio menetelmästä haitaksi liene: ajatukseni ovat olleet hieman iloisemmat viime aikoina ja ainakin olen nukkunut pääsääntöisesti hyvin. Välillä näen myös hyvin onnellisia rakkausunia, jollaisia en ole nähnyt koskaan näin lyhyen ajan sisällä näin montaa peräkkäin. Vähän niinkuin eräs masennuslääke minuun vaikutti: aloin nähdä kreisejä, mutta mielenkiintoisia unia. Lopetin silti lääkkeen käytön, sillä unien näkeminen oli vähän pelottavaa ja lisäksi hikoilin lääkkeen takia peitot ja tyynyt märiksi jok'ikinen yö. 

Allergiat vaivaavat yhä edelleen, vaikka nyt minulla on kunnon lääkityskin kutinaan. Täytyy vain toivoa, että ajan kanssa remonttiaineiden höyryt täältä haihtuisivat, sillä remontoitavat on remontoitu, eikä tälle kämpälle tällä erää ole enää tehtävissä mitään. Sisäilma ei ole edelleenkään kovin hyvää, eikä huonon ilman syytä ole löytynyt, mutta ehkäpä ilmanlaatu on mennyt hiukan parempaan suuntaan, kun saatiin parveke kuntoon. Vaikea vielä sanoa mitään sen tarkempaa, sillä karttelen edelleen olohuoneessa olemista, koska siellä minua alkaa melkein aina kutittaa, aivastuttaa tai yskittää. Harmillista, mutta nyt on näin. 

Muuttoa en nyt kuitenkaan ole suunnittelemassa; odotellaan vähintään kesään, ennen kuin tehdään mitään päätöksiä. Koti tuntuu kaikesta huolimatta kodilta, ja pikkuhiljaa aion ottaa olohuoneenkin haltuuni, oireista välittämättä. Tuntuu tärkeältä saada sohva ja oma sänky (päivä)käyttöön – keittiön pöydän ääressä kyyhöttäminen ei pidemmän päälle ole yhtään mukavaa. Ähkyn lisäksi selkä vihoittelee nytkin, kuten lähes joka päivä. 

Hyvä uuden vuoden lupaus olisi vähentää istumista, mutta vielä ei kai ole lupausten aika, vaan nyt viihdyn mieluiten haaveissani ja toiveissani. Ehkä rakkausunistakin tulee vielä joskus totta, mutta kiire senkin suhteen on poissa. Tuntuu mahtavalta, että elämä voi olla hyvää näinkin, ilman sitä täyttymystä, joka kuitenkin on yksi sydämen suurimmista toiveista. 

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Annetaan pölyn laskeutua

Pää on surrannut viime päivät: mitä tehdä, jos tänne ei voi jäädä? Kerava, Lahti vaiko peräti vielä kaukaisempi halvempi paikkakuntako kutsuu? En haluaisi repiä auki elämäämme, mutta tuntuu siltä, että ei ole olemassa kuin huonoja vaihtoehtoja.

Joka tapauksessa remontti on pian ohi, ja olen sopinut, että marraskuun alussa muoviseinä puretaan. Sitä pidetään pari viikkoa ylimääräistä, jotta mahdollisimman paljon maalinhajua ehtii haihtua pois, sillä maalinkäry taisi olla se viimeinen niitti, joka käynnisti allergisen kohtaukseni. Olen nyt ties kuinka monennetta päivää sairaslomalla paitsi allergiakohtauksen myös äänen käheyttäneen flunssan takia. Tulivat sentään yhtäaikaa.

Pitäisi varmaan lakata analysoimasta tämän asunnon hajuja, sillä niitä riittää. Pitäisi kääntää ajatukset pois pyörimästä asunnon ympäriltä, sillä sekin voimistaa oireitani. Onneksi lääkäri otti minut vakavasti, sain uutta lääkettä, ja jossain vaiheessa tulen saamaan lähetteen iho- ja allergiasairaalaan. On todellakin tullut aika saada allergiaani vähän lisää valaistusta ja hoitokeinoja.

Kesään asti kuitenkin nyt odottelen tämän asunnon kanssa, ja sitten jos on pakko, myyntiinhän tämä lähtee. Helsingistä tai lähikunnista minulla ei enää ole varaa ostaa asuntoa, sillä tulen jäämään tämän asunnon remonttien takia tappiolle sen verran paljon. Vuokralle taasen en uskaltaudu, sillä viimeiseen kymmeneen vuoteen en ole pystynyt asumaan yhdessäkään asunnossa ilman, että sitä olisi (kauttaaltaan) remontoitu. Olisi täydellistä haaskausta lähteä taas kokeilemaan erilaisia vuokra-asuntoja vain polttaakseen (laina)rahaa loputtomaan muuttokierteeseen. 

Mitään uutta ei tainnut olla tuossa edellämainitussa, kunhan selkeytin tilannetta vähintään omassa päässäni. Kaikkien näiden käytännön toimien lisäksi olen tietysti pohtinut tilannetta myös laajemmalti. Ensinnäkin olen yrittänyt ajatella, että tämä on nyt vain yksi vaihe elämässäni. Tilanne kestää aikansa, mutta jossain vaiheessa se myös laukeaa. Tällaisen allergian kanssa eläminen on niin raskasta, että olen valmis suuriinkin muutoksiin, kunhan vain löydän sopivamman asunnon meille.

Samalla olen miettinyt sitä, teinkö suuren virheen asunnon ostaessani. Kadunko siis päätöstäni. On vaikea sanoa, missä olisimme nyt, jos en olisi ostanut juuri tätä asuntoa. Voisi olla, että olisin ehtinyt löytää paremman. Toisaalta voisi olla niin, että olisi tullut hirveä paniikki ja kiire, ja olisin joutunut tyytymään johonkin vieläkin kyseenalaisempaan vaihtoehtoon. Tässä asunnossa ei pitänyt olla ensikäynnin ja homekoiratutkimuksen perusteella mitään sen suurempaa vikaa kuin haiseva rappukäytävä, mutta ehkä tein sen tyhmyyden, että en ennen ostopäätöstä käynyt täällä vielä kertaalleen haistelemassa. Toisaalta en osaa sanoa, olisinko toisesta käynnistä riippumatta joka tapauksessa päätynyt ostamaan tämän. Jotain hyväähän tässä piti olla, jotta tämän halusin!

Jossittelu on joka tapauksessa turhaa, joten en jaksa katua. Siitä olen iloinen, että tämän asunnon eteen olen nyt ainakin tehnyt kaikkeni, jotta täällä olisi hyvä sisäilma. Enempää täällä ei oikeastaan voi remontoida! Nyt vain annetaan pölyn laskeutua, odotetaan marraskuuta, jotta saadaan muoviseinä pois ja siivousfirma hoitamaan remppasiivouksen. En itse uskalla altistaa itseäni parvekkeen tuoksuille ja remonttiaineiden jämille, joten päädyin (jälleen) tällaiseen ratkaisuun. 

Ehkä syksy sitten lopulta kääntyy vähän iloisempaan suuntaan, sillä ihan karsea syksyhän tämä on jälleen ollut. Onneksi olen lievän optimistinen edes toisinaan, ja luotan siihen, että kahden kamalan syksyn jälkeen täytyy olla tiedossa vähintään hiukan iloisempia talvia, keväitä, kesiä ja lopulta syksyjäkin.