perjantai 30. maaliskuuta 2018

Kevätlukemistoa

Narsissimme kuihtuivat ennenaikaisesti, eikä uusista rairuohoista itänyt kuin osa, ja eräänä yönä ne vähätkin itäneet korret olivat laonneet veden puutteesta johtuen. Niinpä ostin krookuksia tilalle. Ne veivätkin heti sydämeni. Tänä vuonna ei tulppaaneita tarvita pääsiäistä värittämään.

Eräänlaista väriä elämään tuo myös flunssa, joka iski meikäläiseen eilen, juuri sopivasti kuusi päivää ennen laskettua aikaa. Toivottavasti tässä vielä ehtii terveeksi ennen synnytyslaitokselle lähtemistä. Niinpä ainakin pitkäperjantaini menee sängyn pohjalla. Olen jo valmiiksi tylsistynyt, mutta ehkäpä Elena Ferrante vie mukanaan. Optimistisesti kirjoja on luettavaksi muitakin. Neljää en ehkä ennen vauvaa ehdi, mutta nuo kaikki on kuitenkin tarkoitus kevään aikana selvittää. :) 

Olohuoneen seinät ovat edelleen tyhjät, puolentoista vuoden asumisen jälkeen. Ehkä ne sellaisiksi jäävätkin: helpompi myydä rei'ittämättömiä pintoja. ;) Vähän orvon näköistä kuitenkin...

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Muovikrääsäkransseilua

Kuusi vuotta sitten hurahdin tekemään muovikrääsästä pääsiäiskransseja. Joskus täytyy matkia itseään, mutta ehkä pitäisi matkia tarkemmin. Tällä kertaa oioin mutkia suoriksi, ja lopputulos jäi siksi hieman valjuksi. Mutta askarteleminen oli hauskaa, ja Lyylikin pääsi tietysti nyt mukaan, kun ikää oli karttunut tarpeeksi kuumaliiman käyttöön. 


Löysin Sinellistä tällä kertaa pyöreitä kranssinpohjia, mutta päätin, että en rupea päällystämään niitä keltaisella paperilla, sillä viimeksi paperi alkoi käytössä repeillä ja lopulta jouduin purkamaan toisen kransseista (toisen olin antanut ystävälle lahjaksi, tiedä sitten, mitä hän sillä teki...). 


Olisi pitänyt, sillä valkoisen styroksipohjan jäädessä esille kranssi näyttää vähemmän pääsiäiseltä ja enemmän puolivalmiilta. Lisäksi tämän vuoden ihmeellinen trendi sekä Tigerissä että Sinellissä olivat moniväristen tipujen paketit. Olisin halunnut pelkkiä keltaisia, mutta kun yhden paketin hinta on kolme ja puoli euroa... Ällötti muutenkin ostaa muovittomana maaliskuuna tuollaisia Made in China -kökköjä, mutta kun ne oli saatava! Muovikrääsä löytyi tietenkin Lyylin laatikoista, ja päätin, että jos jonain vuonna täytyy taas päästä tekemään näitä, kannattaa metsästää kirpputoreilta tai vaikka sosiaalisen median välityksellä Kinder-munien sisältöjä, sillä niitä varmaan ihmisten laatikonpohjilla piisaa!


Askarteleminen oli niin kivaa, että sitä pitäisi tehdä useamminkin kuin kuuden vuoden välein pääsiäisen alla! 

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Pääsiäistä päästämään

Harvemmin on tullut vietettyä pääsiäistä kotosalla, eikä se oikein nytkään inspiroisi, mutta en enää tohdi mahan kanssa lähteä maakuntaan. Sitä suuremmalla syyllä kotipääsiäisestä tulee ottaa ilo irti!

Niinpä ollaan askarreltu pääsiäiskoristeita, ostin jo narsisseja ja helmililjoja, ja tietenkin rairuohot on kylvetty. Oikeammin kylvin timoteitä, sillä lähikaupasta en muuta löytänyt, ja päätin tyytyä siihen. Jo hyvissä ajoin, pari viikkoa ennen pääsiäistä, istutin lautasellisen: se iti nopeasti ja alkoi kasvaa tasaisena mattona. Kunnes torstaina suihkutin siihen vahingossa etikkaa! Meillä kun etikkaa on suihkupullossa keittiössä aivan käden ulottuvilla siivoamista varten, enkä siinä sitten vain ajatellut sen koommin asiaa. Oikea sumutinpullo, se vedellä täytetty, sijaitsee roskiskaapissa. Olin niin ajatuksissani, oikeastaan murheissani, että tartuin vain lähimpään, ja lopputuloksena oli nuutunut, kasvamisen lopettanut ruohopläntti. 

Ei siinä sitten auttanut kuin lähteä ostamaan uutta multaa, sillä kuinkas sattuikaan, että olin käyttänyt viimeisetkin mullat juuri tuon epäonnisen rairuohon alustaksi. Lähimmässä kukkakaupassa, Vuosaaren jo aikansa eläneen pohjoisen ostarin uudehkossa putiikissa ei ollut myytävänä kuin kaktusmultaa. Tyydyin siihen, tultiin kotiin, mutta pussin avattuani tajusin, että ei tästä hyvä alusta tule. No, tulipa vaihdettua kaktusten mullat (ekaa kertaa elämässäni!), mutta ei taas auttanut kuin lähteä sen perään uudelle mullanhakukierrokselle, tällä kertaa samaisen ostoskeskuksen S-markettiin. 


Lopulta saatiin mullat lautasille, ja nyt kuumeisena odotan, josko ehtivät pääsiäisen pyhiksi valmiiksi. Tosin tuskin kauheasti vieraita on luvassa, joten sama kai se minulle, ovatko ruohot valmiita jonain tiettynä päivänä vai eivät. Ja silti tuntuu, että pääsiäinen on jotenkin tehtävä juuri niiksi päiviksi, kun muutkin sitä viettävät. Vaikka en tiedä, kuinka moni kovin uskonnollista pääsiäistä viettää. Todennäköisemmin muutama lisävapaa viikonlopun ympärillä on monelle lähinnä kauan kaivattua kevätlomaa: mahdollisuus nukkua enemmän, ulkoilla, olla perheen tai suvun kanssa, syödä (ja juoda) hyvin. 

Mietin jo vähän, josko menisin seuraamaan keskustaan Via Crucis -pääsiäisvaellusta. Se on kulttuurinen ilmiö, joka on minulta vielä tyystin näkemättä, mutta kammoksun väkimassoja, etenkin tässä tilassa, ja koska liikkumiseni on hidasta ja välillä vaivalloista, taidan vain tyytyä näkemään niitä ystäviä, jotka ovat kaupungissa (eikä se tietenkään ole pelkkää tyytymistä, mutta jos jotain erityistä pääsiäistekemistä tässä etsii, ystävien näkeminen kaupungilla ei ole minulle sitä). Lisäksi voin mennä tangosalille muutamien vapaaehtoisten kanssa salin siivous- ja järjestelyavuksi ja näkemään joitain tuttuja tangontanssijoita samalla (vaikka itsellä tuo harrastus on pidempiaikaisella katkolla) ja yhden vanhemman perheiden tapaamiseen. Ehkäpä sisko ja miehensä tulevat lautapelin kanssa kylään. (Se olisi parhautta, mutta koska eivät olleet varmoja, en uskalla liikaa odottaa sitä, että pääsisin pelailemaan.) 

Lopulta kenties käytän suurimman osan ajasta lukemiseen! Olkkarin ja makkarin sisäilma on sitä huonompaa, mitä enemmän aurinko sisälle paistaa, mutta nytpä voi pikkuhiljaa alkaa pitää ikkunoita pitkiä aikoja auki ja harrastaa läpivetoa. Parvekkeella haisee edelleen uudet villat ja sen sellaiset rakennusmateriaalit, mutta pahin maalinhaju on poistunut. Hurraa. 

Ehkä tästä vielä lokoisa pääsiäinen saadaan, jos yhtenä kappaleena pysytään. 

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Kolmannen viikon jälkeen

Tyhjiksi ovat jäämässä kalenterin sivut. En oikein jaksa täyttää kaikkia päiviäni kahvitteluilla, leffoilla, lounailla, kun noihin menee kauheasti rahaa, eikä oikein inspiraatiotakaan löydy. Mieluiten olisin kotona, tekisin käsityötä, katselisin dokumentteja Yle Areenasta, lukisin kirjoja. Toki olen tuota kaikkea tehnytkin, mutta totuuden nimissä on sanottava, että allergiani ovat nyt niin pahoina, ettei kotona olo tee oikein hyvää. Tänäänkin on lähinnä vain syyhyttänyt, päiväsaikaankin, vaikka yleensä kutina alkaa vasta iltaisin. 

DNRS-treenejä olen tehnyt kiitettävästi, vähintään puoli tuntia päivässä, joko itse tehden askelsarjaa tai kuunnellen vanhoja, äänittämiäni askelsarjoja. On se tehnyt hyvää mielelle, on jotenkin toiveikkaampi ja iloisempi olo. Arvostan elämääni, kaikkia sen polkuja ja haasteita, aivan eri tavalla sen ansiosta, että olen käynyt mieleisiä muistoja läpi ääneen puhuen, kuten ohjelmaan kuuluu. 

Suru asuu varmastikin aina minussa, jollain tapaa, rakkaan ihmisen menettämisen takia, mutta se ei ole aikoihin ottanut minusta niskalenkkiä. Ja toki kaipaan ihmistä vierelleni: raskauden ajan olen päivittäin ajatellut, että kunpa Veikko vielä olisi rinnallani, mutta tuo ajatus käy nopeasti mielessäni, itketyttää tovin ja sitten taas jatkaa matkaansa palatakseen seuraavana päivänä uudelleen. Se ei tunnu raskaalta; raskasta on vain tämä yksin taivaltaminen, mutta senkin osaan aika ajoin kääntää tyytyväisyydeksi. Eipä tarvitse pelätä miehen menettämistä, ei pohtia avioeron tuomia rahallisia huolia, ei taistella kotitöistä kenenkään kanssa, ei surra sitä, miten oma terveys vaikuttaa toiseen. Ja onhan minulla Lyyli! Kyllä hänestä jo on seuraa: ei tietenkään samalla tapaa kuin aikuisesta, mutta kiitollisena mietin sitäkin monesti, miten onnekas olen, kun olen hänet saanut.

Huomannette siis, että mielentilani on syksyistä parempi, vaikka fyysinen vointi huonompi. Jännittää vähän, miten tämä kevään tulo vaikuttaa sisäilman laatuun: pakkasilla sentään ilma hiukan liikkui, mutta nyt kun on laskenut nollan tienoille, huomaan jo kotimme oudon tuoksun palanneen. 

Niinpä tänään aloin ajatella, että 95 prosentin todennäköisyydellä asunto menee elokuussa myyntiin. Ihmeiden aika on ohi; kyllä niitä on tässä odotettu, vaikka yleensä on viisautta nähdä tosiasiat. Kuulin sitäpaitsi eilen, että asunnon sisäilmaan vaikuttaa todella paljon sen hiilidioksipitoisuus, ja täällä varmasti hiilidioksidia piisaa. Senkin voisi mittauttaa, mutta se on turhaa tämän asunnon suhteen, kun asialle ei kuitenkaan mitään voi tehdä. Ehkä ensi kerralla kannattaa jo homekoiratutkimuksen yhteydessä mittauttaa hiilidioksiditkin – siis ennen kuin tekee ostopäätöksen! (Aina vain hankalammaksi käy sopivan asunnon löytäminen...)

Nyt on kuitenkin turha murehtia sellaista, mille ei enää tai vielä mitään voi, ja yritän malttaa odottaa tuonne elokuulle asti ennen lopullisia päätöksiä. Aloin miettiä, josko minulla olisi voimavaroja myydä asunto itse, kun aikaahan ainakin olisi, mutta olen vähän empiväinen muiden syiden suhteen. Kalliiksi voi sekin tulla, kun oletettavasti asunto menee hitaasti kaupaksi. Ilmoittelu siellä täällä tai ihan pelkästään Oikotiellä on hintavaa puuhaa. Laskin, että kolme-neljä tonnia tuossa itse myymisessä voisi parhaimmillaan säästää. Kuulostaa lopulta pieneltä rahalta tässä konkurssissa, mutta säästö toki olisi tuokin. Onneksi on aikaa vielä miettiä tuota. 

Kyllä tässä monenlaista ajatusta risteilee pienessä pääkopassa: mistähän sitten uusi koti, on se pulmista pahin. En oikein tiedä edes, minne haluaisin. Lähemmäs metroa tietysti, mutta en osaa sanoa, viihtyisinkö Mellunmäessä tai Kontulassa, jotka ovat asuinalueita, joihin minulla on varaa. Toisaalta en kai muutakaan voi, jos emme paikkakuntaa kerran ole vaihtamassa. Rastilan olen hylkäämässä, sillä 90-luvun asunnoissa on kaikki isot remontit tekemättä ja kymmenen–viidentoista vuoden päästä paljon kuluja, eikä Rastilasta löydy tuon vanhempaa asuntokantaa. Puotila olisi ihanteellisin 50–60-luvun asuntoineen, mutta sinne minulla ei tämän tappiollisen asuntokokeilun jälkeen ole varaa, eikä ehkä olisi ollut muutenkaan. Kaikkein turvallisinta nimittäin olisi hankkia samantyyppinen 60-luvun paikallaan muuratun talon asunto kuin Helminkadun helmi; sellainen, jossa kaikki isot remontit olisi jo tehty. Taloudellisesti lähes ainoa mahdollisuus ja turvallisuustasoltaan riittävä ratkaisu taas olisi tällainen 60-luvun elementti, mutta huippuimurilla ja kunnollisilla tuloilmaventtiileillä varusteltu tapaus, joita löytyy jonkin verran Kontulasta ja Mellunmäestä, tosin useasta vielä putket tekemättä. Hmm... Vai jäädäkö Vanhan Vuosaaren puolelle?

Välillä tuntuu siltä, että paljon on pienelle ihmiselle annettu pulmia ja tehtäviä ratkottavaksi, mutta enköhän ne jollain tapaa ratkottua myös saa. Ainakin tähän asti on onnistunut. Nyt vain hetken joudun kestämään tällaista välitilaa. Monella tapaa inhottavaa, että ainutkertainen äitiysloma menee sairastellessa. Täytyy kuitenkin ottaa tämän siltä kannalta, että koskaan ei voi kaikki olla täydellisesti. Nyt on monen moni asia napsahtanut tai napsahtamassa kohdilleen, ja vaikka asuntoasia ei vielä, sillekin tulee aikansa. 

Hyvää yötä kaikille, tänään kuvatta. Oli aiheellista päästä tyhjentämään päänsä. Ehkä tästäkin lopulta hyvä viikko tulee. 

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Suosikkisoppa

Jatkan ruokateemalla edelleen, sillä en voi olla kertomatta teille tämän hetken suosikkiani: (Rumpujen päristelyä)... Se on... perunakeitto! 

Kyllä, olen varmasti jollain tavalla vanhanaikainen tai ainakin kuljen trendien viertä (mihin blogin nimikin vihjaa), sillä perunaruoat eivät ole sukupolveni aikuisten juttu, eivätkä tällä hetkellä kai muutenkaan hitti. Bataattia se olla pitää, ja sitä minäkin käytän, mutta pitäydyn kyllä monissa perunaruoissakin, vaikken perunaa lisukkeeksi juuri koskaan keitäkään.

Perunakeitto löytyi Marttojen sivulta, ja tässäpä se teille, pienin muutoksin. Keitto sopii kevättalven lämmikkeeksi, ja minusta pisteenä i:n päällä siinä toimii tuo smetana. Ei siis kannata jättää sitä pois; vegaaninen smetanaversio minulta tosin vielä on testaamatta. 


Perunakeitto

½ jalopenochili
1 kelta- tai punasipuli
3 valkosipulin kynttä
6 perunaa
1 punainen paprika
3 porkkanaa
2 rkl öljyä
2 rkl tomaattipyreetä
yhden limen mehu
1–1,5 l vettä
2 kasvisliemikuutiota tai 4-6 tl kasvisliemijauhetta
smetanaa
(suolaa)
(tuoretta) basilikaa


1. Poista chilistä siemenet.
2. Kuutioi kasvikset: chili ja sipulit pieniksi, muut keskikokoisiksi paloiksi.

3. Paista sipulia, valkosipulia ja chiliä hetki öljyssä.
4. Lisää tomaattipyree ja kasvikset, sekoittele ja lisää neste ja kasvisliemijauhe- tai kuutiot.

5. Anna keiton kiehua hiljalleen noin 30 minuuttia, lisää limemehu, basilika ja tarvittaessa suolaa. Nosta jokaiselle lautaselle keiton päälle smetananokare – tai jos haluat pitää keiton vegaanisena esim. tätä vegaanista smetanaa.

Ei minusta ole ruokakuvaajaksi; ihmeellisen epätarkkoja osa kuvista, mutta ei välitetä siitä, eihän? Tämä on sellainen kädestä pitäen -ruokaohjeiden blogi: kasvisruokaa niille, jotka eivät ole keittiövelhoja. Tykkään ottaa eri vaiheista kuvia, koska se motivoi minua. En ole mikään ruoanlaittajasielu, ja näiden ohjeiden avulla on itsenikin helpompi toteuttaa resepti uudestaan, etenkin jos edellisestä kerrasta on aikaa, sillä unohdan hyvätkin ruokaohjeet helposti enkä osaa tehdä juuri mitään ulkomuistista!

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Kasvissyönnistä

Olen ollut kasvissyöjä noin neljä vuotta. Ihan tarkkaan en muista, milloin jätin kaiken lopunkin lihan pois lautaselta, mutta sen muistan, että siirtymä oli vähittäinen. 

Syksyllä 2013 havahduin ympäristön tilaan, ilmastonmuutokseen ja siihen, että jotain voisi tehdä asialle – sen oman pienen osuutensa verran. Samalla mielessäni siinsi ajatus terveellisemmästä, enemmän kasviksia sisältävästä ruokavaliosta, vaikka varmasti söinkin ihan keskivertoisen terveellisesti siihenkin asti. En ole koskaan ollut mikään suuri lihan ystävä, enkä ole oppinut tekemään mitään sen ihmeellisempiä liharuokia. Nykyään ainoa liharuoka, jonka suostun valmistamaan, on lihapullat. Sekin siirtyy pikkuhiljaa Lyylin vastuualueelle...

Parin ensimmäisen kasvissyöntivuoteni aikana napsin välillä maistiaisia esimerkiksi noista lihapullista. Sen jälkeen ei ole useinkaan tehnyt lihaa mieli, vain joskus kunnollista makkaraa alkaa himota ajatuksissaan. Useimmiten lihan haju ja olemus kuvottaa, eikä noiden lihapyöryköiden väsääminen ole kuin velvollisuus. Muuten taloutemme on aika lihaton; en osta Lyylille suolaisia ja rasvaisia leikkeleitä, kuten metwurstia, en nakkeja tai sen sellaista. En nykyään juurikaan harrasta myöskään soijanakkeja; ne kuuluvat grillitulille tai nuotion ääreen! 

Mitkään edellämainitut eivät ole terveysruokaa millään mittarilla, enkä lihaa syövälle tyttärelle osta sellaisia siitäkään syystä. Lisäksi lihansyönti on valinta siinä missä kasvissyöntikin, ja meidän taloutemme eetokseen kuuluu suosia kasvissyöntiä, vaikka tytär saa syödä mieltymystensä mukaan lihaa toisaalla, jos näin itse haluaa. Myöskään uutta tulokasta en välttämättä kasvata kasvissyöjäksi, mutta en kyllä itse aio tarjota hänelle liharuokia kenties noita lihapullia lukuunottamatta. Lapsenhan voi halutessaan kasvattaa vegaaniksi, sillä huolellisesti koostettu vegaaniruoka on aivan yhtä ravitsevaa ja terveellistä kuin sekaruokakin – tai kenties jopa terveellisempää, sillä usein vegaaniruokavaliota noudattava on kiinnostunut siitä, mitä syö eikä harrasta ylenpalttisesti roska- tai valmisruokaa vaan valmistaa terveellistä ja monipuolista vegaanista ruokaa itse, puhtaista raaka-aineista lähtien. 

Ymmärrän silti hyvin, että markkinoilla on tarjolla yhä enenevässä määrin kasvispohjaisia lihaa mukailevia teollisia tuotteita, sillä kyllähän lihan maku on hyvä – jos liharuoka tai -tuote on hyvin valmistettu. Ei kai juuri kukaan kasvissyöjäksi ryhdykään siksi, ettei lihasta pitäisi. Kysymys on useimmiten ekologisista tai eettisistä valinnoista (tai molemmista), joskus myös terveydestä. Siksi on hyvä, että kasvissyöjille, vegaaneista puhumattakaan, on leivän päälle tarjolla muutakin kuin pelkkää öljyä tai vegaanimargariinia ja tuoreita kasviksia. Eikä sitä kukaan vegaani jaksa aina hummusta tai muita töhniä, vaan joskus haluaa juustoa tai metwurstia matkivan siivun lepäämään ruisleivälleen, oletan. Itse syön edelleen juustoa, mutta teen toisinaan myös hummusta, välillä harrastan avokadoa leivän päällä tai syön leipäni kasviksilla ja kananmunalla höystettynä. 

Omalla kohdallani huomaan kasvissyönnin lisänneen kasvisten käyttöä taloudessamme entisestään. Ruokaan uppoaakin sievoinen summa rahaa kuukaudessa, sillä syömme paitsi paljon luomua ja runsaasti kasviksia, jotka ovat suhteessa kalliita esim. valmisruokiin tai viljatuotteisiin verrattuna, myös määrällisesti paljon. Kulutan ilmeisesti moniin verrattuna enemmän – lieneekö syynä sitten jatkuva levottomuuteni? Arvelen, että moni kaksihenkinen talous pärjäisi reilusti yli satasen, jopa kaksisataa pienemmällä ruokalaskulla kuukautta kohden. Kaikkeen muuhun kuluttamiseeni verrattuna ruoka nousee meillä siis isoon asemaan (jollei nyt tätä epäonnista asumista lasketa mukaan).

Meidän keittiössä esillä on aina salaattia ja hedelmiä

Sillä on mielestäni merkityksensä, mitä suuhunsa lappaa. Kasvissyönnin myötä en koe joutuneeni luopumaan mistään sellaista ruoasta, jolla on minulle todellista merkitystä. Käytän toki maitotaloustuotteita, mutta niitäkin pyrin koko ajan vähentämään; esim. puuron teen usein kauramaitoon ja uunilaatikoihin käytän toisinaan kerman sijaan kaurakermaa. Vegaaniksi en ole ryhtymässä muutamienkaan syiden takia, joista suurin lienee vatsaongelmat. Jo nykyisellään papujen, siementen, pähkinöiden ja kaalien käyttö aiheuttaa usein erinäisiä suolisto-ongelmia, joiden takia esimerkiksi viime kesänä sain 30 tuntia kestäneen suolistosärkykohtauksen kahdesti, ja toisella kertaa jouduin lähtemään sen takia päivystykseen asti. 

Jos (terveellinen) kasvissyönti onkin kallista, vaikeaa se ei ole. Nykyään löytyy reseptejä ja helppoja puolivalmiita kasvisruokia vaikka kuinka paljon. Meillä syödään toisinaan myös kalaa, tosin harvemmin kuin kerran viikossa, ja etenkin lakto-ovo-vegetaristin ruokavalio on todella helppo koostaa, jos allergioita ei ole. 

Erään kasvissyöjän jääkaappi vastikään täytettynä

Kasvissyönnillä on varmasti monia positiivisia vaikutuksia terveyteen, mutta niitä ei ole aina helppo huomata. Itselle iloisena yllätyksenä on tullut matalahko verenpaine raskauden ajan tarkastuksissa. Lyyliä odottaessa verenpaineeni yläpaine oli hieman koholla, mutta nyt arvot ovat pysyneet hyvinä, vaikka ikää on melkein kymmenen vuotta enemmän! En keksi tälle muuta selitystä kuin runsaan kasvisten käytön ja muutenkin terveellisen ruokavalion ateriarytmeineen ja valmisruokien välttämisineen. 

Kaikkein parasta maapallon hyvinvoinnin suhteen olisi, jos kaikki lisäisivät kasvisruokien syöntiä, niin ettei välttämättä kenenkään pitäisi kokonaan luopua lihasta. Siitä pitäisi mielestäni tehdä sellainen herkku, joka kuuluisi esimerkiksi juhlapyhiin, juhliin tai muihin erityishetkiin. Mietin jossain vaiheessa, josko alkaisin syödä lihaa tämän periaatteen mukaisesti, mutta en kuitenkaan ole tehnyt niin, koska minulle kasvissyönti on myös identiteettikysymys. Jos söisin lihaa silloin tällöin, en voisi kutsua itseäni kasvissyöjäksi. Ja haluan olla kasvissyöjä, ennen kaikkea oman itseni tähden. Maailmaa en usko pystyväni pelastamaan.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Ystävän soijapyörykät

Olen jaksanut tällä viikolla jopa kokkailla, ja pitkästä aikaa tuli tehtyä vegaanisia soijapyöryköitä. Onnistuivat arkiruoaksi hyvin, mutta kyllä näihin tuhertuikin aikaa, kun olin niin epävarma maustamisesta. 


Resepti on alunperin vegaaniystävältäni; itse maustan pyörykät toisin kuin hänen ohjeensa sanoo, sillä en ole saanut hankittua ohjeen neuvomia nestesavua taikka Poppamiehen Burgers & Ribs -mausteseosta, vaan käytän ihan perusmausteita niiden sijaan. 

Soija imee mausteita kuin sieni, joten niitä tarvitaan ruokalusikkakaupalla!

Ystävän soijapyörykät

3 dl tummaa soijarouhetta
öljyä paistamiseen
vettä
maustamatonta soijajogurttia (250-500 g; käytin itse koko puolikiloisen purkin)
3 rkl maissitärkkelystä (löytyy ihan peruskaupoista)
2 rkl psylliumia
1 sipuli
suolaa ja mausteita (esim. nestesavua, Poppamiehen Burgers & Ribs -mausteseosta ja soijakastiketta tai
garam masalaa, mustapippuria, chiliä, tabascoa, tomaattipyreetä, sokeria ja yrttejä sekä soijakastiketta)

1. Paista soijarouhe runsaassa öljyssä pannulla. Taisin lorauttaa puolisen desiä rypsiöljyä kuivalle pannulle ennen rouheen lisäämistä.

2. Lisää soijarouheeseen vettä vähän kerrallaan niin kauan kuin rouhe imee sitä itseensä. Pidä levy koko ajan päällä. 


3. Mausta. Minä kaadoin pannulle ainakin ruokalusikallisen garam masalaa, puolisen teelusikallista mustapippuria, chiliä saman verran, tabascoa kymmenisen pisaraa, tomaattipyreetä pari ruokalusikallista, ruokalusikallisen intiaanisokeria ja muistaakseni lisäksi persiljaa ruokalusikallisen verran sekä muutaman ruokalusikallisen verran soijakastiketta. Suolaa saa laittaa aika varovasti, sillä soijakastike on yleensä todella suolaista.

4. Silppua sipuli.


5. Sekoita kaikki ainekset keskenään ja muotoile pellille sopivankokoisia pullia.


6. Paista 200-asteisessa uunissa, kunnes pyörykät ovat saaneet kauniin värin eli noin 15 minuuttia.


Pyörykät jäävät aika pehmeiksi, ja pidänkin niiden suutuntumasta. Itse pyöräytin vielä tomaattikastikkeen pyöryköiden kaveriksi. Lyylille tein sitten parin päivän päästä ihan tavallisia lihapullia, kun hän ei vielä näistä vegaaniversioista innostu, ja perjantaina Lyyli, vierailulla ollut ystävänsä ja minä söimme kukin haluamiamme pullia kera tomaattikastikkeen. Oli hyvä äiti -olo. :D