tiistai 25. heinäkuuta 2017

Aivastus – taas

Jos tästä kesästä haluaa tiiviin lyhennelmän, se alkaa sanalla aivastus ja päättyy sanaan taas. Melkein naurattaa tämä vuodesta toiseen eri muodossa esiintyvä ongelmani nimeltä sisäilmaherkkyys.

Nyt tilanne on karannut sellaiseen olomuotoon, että minun on hyvin tukala olla kodissani. Keittiö tosin on kohtalaisen neutraali huone, täällä siis aikani vietänkin. Viime viikot olen nukkunut Lyylin huoneessa ikkuna sepposen selällään, ja sekin menettelee. Mutta olohuone on pulma, ja sinne viikon päästä on palattava nukkumaan. Oleskelua siellä ei voi nyt lainkaan harrastaa, sillä sisäilma. Miten sitten uinumista? Ehkä teen väliaikaispesän Lyylin ikkunan alle!



Selitän nyt tarkemmin tilanteen, vaikka se voi olla etäisesti tuttu, olenhan siitä jonkin verran puhunut. Tilanne kuitenkin elää. 

Parvekkeen ja olohuoneen välinen seinä isoa ikkunaa lukuunottamatta ei olekaan betonia, kuten asunnon muut ulkoseinät, vaan kyhäelmä ilmeisesti tukipuita, jotain vällyjä, sisäkuorena lastulevyä ja ulkokuorena ilmeisesti mineriittiä. Ja tuo kyhäelmä haisee. Ensin luulin, että mineriittilevyt erittävät jotain kemikaalia, jolle olen pikkuhiljaa herkistynyt. Taloyhtiömme mainio ja erittäin asiantunteva tekninen isännöitsijä oli toista mieltä: mineriitti on lähinnä kiveä (ml. asbestia!), ja hän epäili, että rakenteen sisällä olevat vällyt ovat joko kostuneet ja homehtuneet tai sisältävät muita kemikaaleja, jotka hajun aiheuttavat. 

Haju on puinen, mielestäni voimakas, ja joskus tunnen sen heti sisälle asuntoon astuessani. Vieraat eivät yleensä hajua haista eikä tuo tekninen isännöitsijäkään sitä huomannut, mutta oletusarvoni on, että väliseinä silti avataan. Se on avattava! Jos taloyhtiö ei sitä suostu tekemään, minun on tehtävä eli teetettävä se itse, vaikka eihän se asianmukaista olekaan, sillä rakenteet ovat taloyhtiön omaisuutta. Mikään ei kuitenkaan saa minua nyt epäilemään sitä, etteikö seinää avattaisi, kun oireeni ovat niin voimakkaat ja taloyhtiöllä on velvollisuus selvittää, mikä tuolla rakenteessa on vialla. Tällainen pieni seinäremontti ei varmasti taloyhtiön talouteen vaikuttaisi juuri millään tavalla – isännöitsijäkin totesi, että pikkujuttu. Paitsi minun terveydelleni. Sille tämä on tosi iso asia. 

Viime ajat kotona ollessani olen kierrellyt kaarrellut asunnossa ja haistellut paikkoja varmistaakseni, että parveke on ainoa hajunlähde. Aloin jopa epäillä, että uudet parketit olisi asennettu huonosti, kun sinne ne 24 tuubia silikonia kitattiin, mutta en huomaa parketissa mitään outoa hajua. Lievästihän se edelleen haisee puulta, muttei muulta eikä niin voimakkaasti kuin parvekkeelta sisälle erittyvä haju. 

Olen ymmärrettävästi ollut paljon poissa kotoa: vanhempieni luona, Lyylin isovanhempien mökillä ja kaverin mökillä, ja pian lähden pitkäksi viikonlopuksi Turkuun. Sitten on vielä tiedossa tangoleiri, mutta kun sen jälkeen alkaa työt, ei pakopaikkaa ole. Töissäkin joudun hiukan herkistymään, joten millainenhan syksy on tulossa? Pelottaa. Toisaalta toive remontin melko pikaisesta alkamisesta on virinnyt, kun kyseessä ei ole tuon isompi seinien avaaminen! 

Ei tässä oikein ole vaihtoehtoja, sillä taloudellisista syistä en pysty muuttamaan. Vähän rupesin miettimään viherseinän hankkimista, mutta sellaiset ovat aivan tajuttoman kalliita: pelkällä Naava-seinän hankintahinnalla matkustaisi maapallon ympäri, ja siihen tulee päälle lisäksi hoitokustannukset 65 euroa kuussa. Sinällään se summa ei kuulosta aivan mahdottomalta, ja olisinkin valmis sen maksamaan, mutta miten saisin seinän hankittua, kun sen ostohinta on lähes viisituhatta euroa! Sitäpaitsi Naavojen puhdistava teho on kertakaikkisen kyseenalainen. 

Toisaalta jos tästä muuttamaan joutuisi, hintalapuksi tulisi lähes kaksikymmentätuhatta – remontti ei nostanut asunnon arvoa lainkaan niin paljon kuin kustansi ja lisäksi asuntoon on hankittu kiinteät kaapit. Huomioon tulee ottaa myös varainsiirtovero ja kiinteistövälittäjän palkkio. Puhumattakaan siitä, että seuraavakin asunto pitäisi sisäilmaremontoida! 

Voisi käydä myös niin, että joutuisin ojasta allikkoon: uudesta asunnosta voisi löytyä joku toinen huonon sisäilman syy, jota ei ehkä pystyttäisi korjaamaan. Mitä sitten tekisin? Valtava kierre olisi valmis. Sikäli siis olen sitä mieltä, että tuo parvekkeen seinä korjataan. Korjataan tai itketään ja korjataan, vaikkei varmaan kukaan muu parvekkeeni takia tässä maailmassa itke kuin minä yksin. 

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Mitä mulle kuuluu just nyt

Uumoilen, että tulen näinä sateisina päivinä kirjoittamaan enemmän kuin aikoihin, sillä olen myös hiukan kipeä; lämpöilen ilmeisesti allergioista johtuen. En ainakaan ole keksinyt muuta syytä, kun flunssakaan ei vaivaa. 

Jouduin kuumeilun takia siirtämään kiipeilykurssia ja perumaan osallistumiseni Satakunnan kansansoutuihin, ja elänkin nyt eräänlaisessa harmituksen ja väsymyksen sekaisessa maastossa. Melkein kaaduin iltaunille, mutta aikaisen herätyksen takia en viitsinyt kuitenkaan pilata yöuniani. Huomenna lähden siis joka tapauksessa Satakuntaan, vaikka soutamaan en pääsekään. Vielä eilen uskoin, että kuume ehtii laskea ja sydämen tiheäsykkeisyys kaikota ja ostin soutuhanskatkin, mutta löytyköön niille muuta käyttöä tulevina kesinä. Lyyli viettää kolmiviikkoistaan isovanhempien luona mökkeillen, joten olen siis näinä päivinä vapaa kuin taivaan lintu. Jos vain jaksan lentää...

Tämä kesä, huoh, on ollut taas tällainen. Suorittamista ja surua. En muista, milloin olisin itkenyt täyttä kurkkua niin paljon kuin viime kuukausien aikana. Kuitenkin samaan aikaan ajatukseni ovat entistä useammin iloisia ja vähintään puolikeveitä. Ei tunnu niin pahalta enää elää ilman parisuhdetta; osaan nauttia esimerkiksi siitä, että kukaan ei puutu sisustukseeni, hulluun siivoamiseeni tai päivärytmiini. Saan vaeltaa yöpuvussa pitkälle iltapäivään asti, voin tuulettaa kämpän niin kylmäksi kuin haluan tai poksutella purkkaa kuin teini-ikäinen konsanaan. On näissäkin puolensa. (Veikko tosin tuskin olisi näistä hermostunut, korkeintaan toivonut vähän vähempää tuulettamista...) Ja saan reissata, miten mieli lystää tai rahat riittävät, viettää aikaa yksin tai ystävieni kanssa, harrastaa ja hengata Lyylin harrastuksissa. Parisuhde varmasti toisi muutoksen tähän. 

Uusi asenne on jostain ainakin välillä hiipinyt aivojeni pintakerroksiin, sellainen, että tulkoon, mitä tulee, elämähän on aika jännää, kun ei tiedä, mitä tulee ja ehkä noin puolet asioista kuitenkin on hyviä ja ne huonot, no, ne on huonoja, mutta onko niillä suurta merkitystä isossa mittakaavassa? Osalla ehkä on vaikutusta kuukausien, ehkä vuosienkin ajan, esimerkkinä tuo parvekkeen ongelmapesäke, joka aiheuttaa allergiaa, mutta pesulan huonosti pesemä matto likastuu joka tapauksessa käytössä ja joulun alla voin viedä sen paremmin pesevään pesulaan. 

Se, mitä eniten pelkäämme, harvoin kuitenkaan tapahtuu. Ja ehkä siitäkin jotenkin selviää, jos sellainen hirveys joskus koittaa. Minähän tietysti pelkään näitä äärettömiä hirveyksiä, koska olen joutunut näkemään vaikean sairauden ja siitä aiheutuneen nuoren ihmisen kuoleman. Ja ruokin pelkojani esimerkiksi lukemalla synkkää kirjallisuutta tai katsomalla ihon alle meneviä elokuvia, kuten eilen ranskalaisen vallan mainion, mutta surullisen Niin kauan kuin sydän lyö -uutuuden.



Iloisista uutisista piti kuitenkin kirjoittamani, ja yksi niistä on se, että meillä tässä taloyhtiössä on vallan mainio tekninen isännöitsijä, joka otti sisäilmahuoleni todesta, joten todennäköisesti parveke avataan ja tarkistetaan, mitä noiden seinälevyjen takana on. Voihan nimittäin olla, että sisällä olevat vällyt ovat kostuneet tai reagoivat jotenkin lämmön kanssa, jolloin ilmaan erittyy kemikaaleja. Ainakin asia on nyt viety eteenpäin, ja voin olla tyytyväinen siihen, että olen tehnyt voitavani. 

Hajujen eliminoimiseksi poistin parvekkeelta sinne somistukseksi laittamani taljanpuolikkaan, sillä sekin tuntui haisevan. Parveke on nyt vähän ontto, mutta ensi vuodeksi olen jo suunnitellut hankkivani sinne yrttiviljelmän. Jos – ja kun – hajuasia saadaan kuntoon, mukava olisi myös jonkinlainen oleskeluviritelmä, kuten rottinkituoli. Silloin tulisi oltua enemmän ulkona! Tämän kesän osalta en enää jaksa tai hajun takia voikaan piitata. (Kuten huomaatte, olen päättänyt tahi tajunnut, että täällä vielä ensi vuonna asutaan!)

Toinen hyvä asia tapahtui sekin tällä viikolla, kun Kela ilmoitti myöntäneensä minulle vuodeksi kuntoutustukea psykoterapiaan. Hurraa, sillä hyvä terapeuttikin löytyi keväällä, ja olen jo kesäkuussa aloittanut hänen luonaan terapiakäynnit, jotka jatkuvat muutaman viikon päästä lomansa loputtua.


"Mitä mulle kuuluu just nyt? En muista koska viimeks oisin hengittänyt..."


Juuri nyt on mielessä vain viimeisistä lomaviikoista nauttiminen sinne tänne säntäillessä (Turku-viikonloppu strategiapeleineen, siskon kesäjuhlineen ja isän syntymäpäivineen sekä tangoleiri ovat vielä edessä; Lintsille, leffaan, Heurekaan pitäisi tytön kanssa keretä). Vastapainoina toimivat lukeminen, tv:n katselu ja vaikkapa sudokujen ratkominen. Olen jo siirtynyt neljän tähden sudokuihin. Mainiota nollaamista – en voi kuin suositella!

Eettisiä vaateratkaisuja?

Ehkä kerroin vuoden alussa lakostani, jonka piti koskea sekä vaatteiden, kenkien että kirjojen ostamista. Ainakin Facebookissa hehkutin ekolupaustani suureen ääneen. Mutta kuinkas sitten kävikään...

Sorruin jo tammikuussa ostamaan yhden työssä tarvittavan lastenkirjan. Sitä ostosta ei pidä katuman, sen verran usein kirja on ollut hyötykäytössä, ja varsinainen sortuminen onkin alkanut maaliskuussa ja keskittynyt vaatteisiin. 

Tarvitsin lisää jumppavaatteita, kun aloin käydä kahdesti viikossa afrotunnilla. Samalla huomasin kenkäkadon, sillä muutama hyvä kenkäpari oli tullut tiensä päähän jo aiemmin, enkä ollut ostanut heti uusia tilalle. 

Ja sitten kävi vielä niin, että huomasin kasvaneeni, nyyh, ja farkut lakkasivat istumasta. Päätin jälleen ekosyistä hankkia uudet farmarit kirpputorilta, sillä minulla on useasti ollut onnea farkkujen käytettyinä löytämisessä. Tällä kertaa se ei sitten ollutkaan niin yksinkertaista: käytin tunteja eri kirpputoreilla, hamusin kolmet eri farkut, joista kahdet lyhennytin ompelijalla, mutta mikään farkkupareista ei ollut oikein hyvä. Vihdoin sattumalta kesäisellä ex-temporee-käynnillä Vuosaaren omalla UFF:lla löysin sellaiset farkut, joita olin etsinytkin: tummansiniset, hyvin istuvat ja vielä kaupan päälle sopivan pituiset! Mikä tuuri! Laatua en tosin rupea kehumaan, kun olivat alun perin H&M:stä, mutta saavat kelvata ainakin jonkin aikaa, siis kunnes muuttuvat sietämättömän näköisiksi. 

Jälkikäteen arvioin farkkujahtiani kriittisesti ja totesin, että samalla rahalla, mitä näihin neljiin farkkuihin lyhennyttämisineen kulutin, olisin jo ostanut aivan uudet ja ehkäpä laadukkaammat farkut kuin mihin nyt päädyin. Mutta toisaalta en halua olla tukemassa epäeettistä ja epäekologista farkkuteollisuutta suoraan, joten tämä kenties oli lopulta kuitenkin se ekologisin tie. Enkä oikeastaan osaa sanoa Hennes&Mauritzin farkuista, kuinka kestäviä ja laadukkaita ovat; ehkä yllättävät minut lopulta?

Tästä pääsemme tämän postauksen varsinaiseen asiaan, nimittäin saamaani kirjoitushaasteeseen. Marjoannika lähetti minulle haasteen koskien blogikirjoitustaan siitä, miten muodin avulla voi rakentaa parempaa maailmaa. Lukekaahan tuo perusteellinen bloggaus! 

Minusta ei ole kirjoittamaan muodista, mutta olen erittäin kiinnostunut eettisestä kuluttamisesta ja siitä, miten vaatetuksellaan viestittää identiteetistään ja myös arvoistaan. Niinpä ajattelin esitellä teille tuoreimman vaatehankintani, jolle ei ole mitään sen kummempia perusteita kuin vain testata suomalaista merkkiä ja vastikään bongaamaani eettisten vaatteiden nettikauppaa Weecosia. Ja onhan kaapissani housuvaje, ja koska rakastan legginsejä, miksipä en ostaisi Suomessa tehtyä ja suunniteltua mukavuusvaatetta.



Pietamon Nuolikuvio-leggingsit


Eettiset vaatteet maksavat maltaita, se on totta. Mutta samalla rahalla kuin nämä leggarit (45 euroa plus postikulut 3 euroa) olisin tuskin ostanut Gantin, Tommy Hilfigerin, Calvin Kleinin tai minkään muunkaan (ylemmälle) keskiluokalle suunnatun vaatemerkin yhtäkään (järkevää) vaatekappaletta. Kun voivottelemme sitä, miten laatu maksaa, unohdamme usein, että Gant poikineen ei välttämättä ole laatua laisinkaan. Ja silti se maksaa! (Puhumattakaan noiden merkkien ekologisuudesta tai eettisyydestä.)

Herää tietysti kysymys, että ovatko nämä esimerkiksi Weecosin alle ryhmittyneet eettiset ja usein myös ekologiset, Suomessa tai lähimaissa valmistetut merkit sen laadukkaampia sitten kuin halvat Hennes&Mauritzin kuteet tai edellä mainitut ns. brändivaatteet. 

Itse olen päätynyt kuluttamisessani siihen, että ostan entistä enemmän eettisiä ja mahdollisuuksien mukaan ekologisia vaatteita nettikaupoista tai kivijalkaputiikeista ja tasapainottaakseni talouttani sitten taas osan kirpputoreilta. Viime käynnillä UFF:lla sain 25 eurolla farkut, huivin, t-paidan, ilmeisesti taas muodissa olevan napapaidan (tytölle!) ja lapsen hameen. Ei paha. 

Kirpparilöytöjä

Kokeilemalla erilaisia eettisiä ja/tai kotimaisia merkkejä, löydän varmasti vuosien saatossa suosikkini ja pystyn myös arvioimaan eettisten vaatteiden laatua. Ystäväni on ollut jo kauan perehtynyt vaatteiden eettisyyteen ja kestävyyteen, ja myös häneltä saan vinkkejä pukeutumiseeni. Teille muillekin kiinnostuneille suosittelen Facebook-ryhmiä Eettinen, ekologinen ja vastuullinen muoti sekä Eettinen, ekologinen ja vastuullinen kirppis

Ei maailma välttämättä kovasti parane omilla eettisillä pikkuvalinnoilla ja itse uskon, että maailmanpelastamispeli on käytännössä jo menetetty ympäristökatastrofin ja joukkosukupuuton yllätettyä meidät, mutta saa näillä harkituilla ostoksilla paljon paremman mielen, ostettua hyvän omantunnon ainakin hetkeksi, tuettua kotimaista teollisuutta ja lisättyä murusen työllisyyttä sekä – mikä parasta – löydettyä vaatteita, joita ei ihan jokaisella vastaantulijalla ole yllään!

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Hui hai

Olen mielessäni monesti kirjoittanut hienon tekstin, mutta päätynyt siihen, että turha kirjoittaa sitä luettavaksi kenellekään, sillä teksti ei ole ollut muuta kuin vanhan toistoa. 

Vaikea keksiä mitään (uutta) sanottavaa, sillä olo on ollut kerta kaikkisen kärttyinen, surullinen ja väsynyt viime kuukaudet. Loma on tietenkin tehnyt hyvää, ennen kaikkea kuntoilut: olen jumpannut entistä ahkerammin ja Lyylin kanssa ollaan käyty uimassa useasti tytön uimakoulun tähden. Nyt ollaan maalla, pian mökillä ja sitten minulla on muutama viikko omaa aikaa. Lähinnä aion kuntoilla: käydä edelleen uimassa ja kiipeilemässä. Ilmoittauduin kaverin kanssa kiipeilykurssille!

Kesäkuun alussa aloin käydä terapiassa; se on nyt lomatauolla ja odottelen Kelan päätöstä siitä, korvaako se terapiani. Toivottavasti, sillä muuten terapiaistunnot jäävät näihin kolmeen kertaan. Luulenpa tosin, että korvaavat, mutta eihän sitä voi koskaan tietää. 

Tässä kun aika moni asia on mennyt puihin tai täysin toisella tapaa kuin oletin. Esimerkiksi asunnon ilmanlaadun kanssa on jälleen ongelmia: olen alkanut oireilla parvekkeen hajun takia. Ilmeisesti 60-lukulaiset, parvekkeella käytetyt kuorilevyt haisevat niin voimakkaasti edelleen, että olen pikkuhiljaa herkistynyt niiden päästöille. Homeelta haju ei vaikuta, mutta enpä vanno, etteikö se voisi olla jotain erityyppistä hometta. Toisaalta se ja sama, kun lopputulos on se, että oireita on. Nyt sitten vain parvekelasit auki aina. Suunnitelmissa on myös pestä levyt. Onneksi ikkunaremontti on tulossa pian, ilmeisesti jo ensi vuonna, joten ehkä siinä yhteydessä levyjen taakse voisi kurkata ja varmistaa ainakin sen, etteivät sisällä olevat vällyt ole kostuneet. 


Väsyttävää olla kaiken aikaa puolikuntoinen, mutta sellaistahan se elämä on monella muullakin. Tietyllä tapaa olen toiveikas tulevaisuuden suhteen: ei tämä tästä kai kurjemmaksi enää muutu, kun en mitään muutoksia ole elämääni tekemässä. Miehen etsimisestäkin olen luopunut; tulkoon vastaan, jos jossain on tullakseen. Sitäpaitsi Tinder-sovelluksenikin on mennyt jotenkin jumiin, joten ehkä sekin on merkki siitä, että antaa olla. ;) Kunhan nyt saisin kuluttajaviranomaisen avulla neuvoteltua remonttilaskun kohtuullisemmaksi. Pahalta näytää. Siinäkin meni mäkeen, mutta sama kait se, hyvin tekivät remontin, emmekä me kodistamme parvekkeen hajuista huolimatta nyt vähään aikaan pysty muuttamaan parempaan. 


Hämmästyttävää kyllä, surunkin kanssa oppii elämään. Yritin kauan saada sitä pois elämästäni, vimmaisesti etsien onnellisuutta, mutta olen tyytymässä nyt tähän tilanteeseen. Kunhan allergiat pysyvät jollain kohtuullisella tasolla, kunhan meillä Lyylin kanssa sujuu hyvin, kunhan on töitä työpaikassa, jossa pystyy olemaan, niin mikäs tässä hiljaiselossa. Kyllä siitä löytyy niitä pieniä hetkiä, jolloin voi olla hyvinkin tyytyväinen elämäänsä. 

Joten hui hai huolille, hui hai vaatimuksille, omille toiveille siitä, millainen elämästä piti tulla. Ja hui hai niille piireille, joille kelpaa vain tietynlaisena. Nyt olen tällainen, surullinen, mutta jatkan elämää suruni hyväksyen. 

torstai 25. toukokuuta 2017

Käytiin kävelyllä


Käytiin kävelyllä hermoja lepuuttamassa, sillä päivä on ollut karmea. Ilmeisesti olen jokaikisenä Lyylin syntttärikekkeripäivänä surkealla tuulella. Stressaantunut, väsynyt, kiukkuinen ja lopulta tavattoman ahdistunut. 

Kekkerit sinällään menivät kivasti: 13 tyttöä kodissamme, eikä mikään mennyt rikki! Lopputohinoissa erään vieraan veli sai kuitenkin sotkettua puhtaan puolen eteisen matosta, ja tiedossa on siksi pesulakeikka. Juhlissa matto tietysti oli likainen puoli päälläpäin, mutta tämä viimoisin vieraamme haettiin kaksi tuntia myöhässä (!) ja olin jo ehtinyt siivota kämpän ajatellen, että ei tässä mitään enää ehdi tapahtua, joten voin kääntää putipuhtaan puolen matosta esille. Väärin.

No, pesula hoitanee hommansa ja samalla saan keittiön maton vietyä pesuun. Eihän se olekaan odottanut tuolla eteisen nurkassa kuin muutaman kuukauden. :)

Monenlaisia murheita on ehtinyt tämän päivän aikana miettiä. Kaipa nämä tyttären syntymiseen ja vanhenemiseen liittyvät juhlat ovat tapahtumia, jolloin mielen synkät vedet tulvivat yli. Kuinka monta kertaa tänäänkin olen ehtinyt toivoa, että olisipa Veikko nyt täällä kanssani. Terveenä ja tavallisena itsenään jakamassa päivän annosta. Ja etupäässä jakamassa elämää kanssani. 

Bongasin Tinderissä pari viikkoa sitten kelpo miehen. Viesteiltiin muutama viikko ja tavattiin sunnuntaina. Oli mahtavaa: kahdeksan tunnin treffit. Tavattiin uudelleen tiistaina, neljän tunnin ajan. Edelleen hyvää, kivaa, mutta eilen alkoi tuntua, että joku tässä hiertää. En osaa edes selittää, mikä. Siksi olen synkkänä.

Mies on kiireinen, ei ehdi nähdä pitkään aikaan uudestaan. Minullakin tietysti rajoitteeni. En tiedä, onko nyt kysymys vain siitä, että olen sellainen hätähousu, etten kestä sitä, että täytyy rajoittaa tapaamiset kertaan viikossa tai jopa kertaan kahdessa viikossa vai siitä, että tämä vain on väärä mies minulle. Molemmat meistä olemme kyllä kiinnostuneita toisistamme, se on selvää, mutta olenko minä kuitenkin se kiinnostuneempi osapuoli, se jolla on aikaa parisuhteeseen? 

Kävelyllä ehti miettiä monta ajatusta. Kävelyllä ehti taas kerran todeta, että olisipa kiva olla kesällä muutakin kuin yksin. Viimeksi muistan viettäneeni todella onnellisen parisuhdekesän vuonna 2007, kymmenen vuotta sitten. 2012 oli lupaava sekin. Kaikkien muiden kesien vehreyteen sekoittuu niin paljon surua, kaipausta, yksinäisyyttä ja luopumista, että todella toivon tämän kesän antavan jotain muutakin. 


Sitten jälleen muistan, että olen kuitenkin saanut suurimman aarteen, mitä kaivata saattaa. Tytär suloisin. 

torstai 6. huhtikuuta 2017

Päiväunet ja päivän pohdinnat

Tarvitset ja ansaitset päiväunet. Lisäksi ehdit ne ottaa. Niinpä nukkumaan!

Tulin kotiin viiden aikaan, sillä flunssaisena en voinut mennä tanssitunnille. Söin, otin pari valokuvaa iltapäiväauringon valaistessa olohuonettamme ja vaivuin unille. Ajattelin ja toivoin, että heräisin järkevään aikaan, ehkäpä tunnin nukuttuani.

Kun nousin, kello näytti 21.11. Neljä tuntiahan siinä oli vierähtänyt taju kankaalla. Erittäin järkevää toimintaa. 

Ja vielä sitäkin järkevämpää oli keittää iltakahvit noustuani. Olisinkohan kietaissut toisen kahvikupposen siinä kymmenen aikaan illalla. 

Parasta tässä kuitenkin on se, että herättyäni olin onnellinen: virkeä ja hyvällä tuulella. Olin unohtanut kaiken ärsyttävän, mitä viikkoon on mahtunut. 




Olen toipunut remonttilaskun tuomasta järkytyksestä ja tajunnut laskelmia tehtyäni, että ei tuo uusi summa nyt niin pieleen mennytkään kuin aluksi tuntui. Olin vain suhtautunut liian optimistisesti remontin kustannuksiin, sillä remonttimies oli laskenut ne alkujen aluksikin ihan alakanttiin, mutta matkan varrella muistanut, että unohti laskuista parketin. Olisi pitänyt heti ynnätä se mukaan, sillä sehän on usean tuhannen euron ostos sellaisenaan.

Lisäksi teetin remonttifirmalla muutamia pieniä lisähommia, joten lopullinen lasku on vain noin neljätuhatta yli sen kymppitonnin, jonka tällaisesta remontista varmasti olisin joka tapauksessa joutunut maksamaan, kun kämpässä kuitenkin maalattiin kaikki ja revittiin kahden ison huoneen sekä eteisen lattiat ja laitettiin niihin parketit sekä tehtiin pieniä fiksauksia, kuten vaihdettiin väliovi ja tehtiin ilmastointiaukkoja.

Summa summarum: ilman remonttia täällä olisi todella ärsyttävä asua sekä visuaalisesti että mahdollisesti myös terveyden kannalta, enkä itse olisi tuollaiseen remonttiin pystynyt etenkään siinä olotilassa, kuin syksyllä muuton kynnyksellä olin. Eikä minulla ole edes remontoimisen taitoa! Korkeintaan maalaaminen olisi voinut onnistua, mutta siihenkin olisi tarvittu monen viikon lomaperiodi. Joten mitä turhaan suremaan, näin tässä piti käymän.

Tämänkertaista remonttia maksetaan laskujeni mukaan vuoden 2024 loppuun asti, johon on vain reilut seitsemän vuotta, jotka kyllä tulevat humpsahtamaan aivan yhtä nopeasti kuin edellisetkin seitsemän. Ainoa mikä mietityttää on nyt se, miten vielä kaupan päälle onnistun säästämään terapiaan rahaa... Mutta nämä nyt ovat näitä toissijaisia elämän ongelmia. Ei tarvitse lukea kuin yksi ainut uutinen Syyriasta, niin omista murheista ei kehtaa valittaa ääneen mihinkään. 

Vaan murheensa kullakin, oli niiden kokoluokka mikä tahansa. Tämän loppuillan ajan, jonka vielä valveilla viihdyn, yritän olla ajattelematta päivän aikaisia ajatuksia. Juuri tänään, auringon niin kauniisti hivellessä ihoa, on tuntunut entistä tärkeämmältä löytää vierelle joku kiva tyyppi – ja entistä surullisemmalta, kun tiedän kuinka vaikeaa se on. 

Miten voisin hyväksyä sen, että olen aina vain yksin. Miten voisin olla onnellinen ilman rakkautta?

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Lyhyt tiedonanto

Tiedoksi annetaan: asumme hamaan tappiin asti uudessa kodissamme. Sen verran kolminkertainen remonttilasku tuli tiedokseni. Eikä ollut edes aprillipäivä, kun sain tuon tietää. Lisäksi tyttö kuumeessa ja äänetön.

Tämän olennon mielenmaisemat tänään siis aavistuksen synkät. Lasku sinetöi meidät moneksi vuodeksi paikoillemme, monella tapaa. Espanjan-unelmat saavat jäädä, tältä vuodelta ja varmasti monelta muultakin.

Toisaalta mitä väliä. Ainoa, mitä toivon, on, että ilma pysyisi kodissamme jollain tapaa siedettävänä. Tänään on kuitenkin ollut todella tunkkaista ja homeen hajuista, johtuen matalapaineesta, luulen ma. Jotenkin tämän kerrostalon ulkovaippa haisee mielestäni aika usein homeelta, mutta yleensä sen haju ei kantaudu sisälle. Vain sateisina ilmoina sisäilmakin on raskasta. Toisaalta kestän kyllä näemmä tällaiset määrät hometta, kun en tämän huonommin voi. Itseäni kyllä raavin ja kaularauhaset ovat turvonneet, mutta siinä se – ainakin toistaiseksi.

Mutta ei tässä nyt kysellä, että kestätkö sinä. Elämää on kestettävä. Kyllä se joskus taas hymyilee. Ihmeekseni uskon siihen!