perjantai 30. heinäkuuta 2010

Kesän ruokatilitys

Kesän herkuista voisi tehdä pitkän listan, sillä rakastan listaamista. Aion kuitenkin tällä erää todeta lyhykäisesti, että lähinnä mieleeni ovat jääneet lukuisat grillaamistuokiot, joista ei aina selvitty riidoittakaan. Makkaraa, perunaa, vartaita ja - vielä kerran vartaita on tullut käänneltyä kylmenevien hiilien päällä. Tähän kohtaan totean ystäväni M:n serkun, sähkögrilliserkuksi nimeämämme nyt jo aikuisen miehen lapsuudenaikaisen haaveen ja toiveen, sähkögrillin, olevan varsin kätevä laite. - Olkoonkin, että noin 12-vuotiaalle pojalle sähkögrillin toivominen syntymäpäivälahjaksi voi olla aika - hmmm, sanoisinko "erikoinen tapaus".

Uusia tuttavuuksia tai harvemmin ennen grillauksen kohteeksi joutuneita herkkuja tänä kesänä olivat ananas, tomaatti ja vesimeloni, jota en voi sietää sen paremmin tuoreena kuin grillissä pöhöttyneenäkään. Mutta aivan ylivertainen oli herkku, johon oli yhdistelty näitä ja muita hedelmiä (no, tomaatti pois lukien, vaikka sekin taitaa todellisuudessa kuulua hedelmien sukuun). Banaania, ananasta, omenaa ja sitä vesimelonia. Kuvasta havaitsette, että ruokarajoitteiselle Sylville on tehty oma versionsa, jossa ei punaista näy:




Toinen kesästä mieleenjäänyt ruokaelämys oli lampaankielileivät, joita mieheni teki Lyylin 2-vuotissynttäreille. - Meillähän siis minä en kokkaa, vaan mieheni. Jos mieheni ei kokkaa, kaupan täti laittaa jotain suuhunpantavaa. ;) Hän ei olisi millään halunnut kertoa vieraille, mitä leipien päältä löytyi, mutta minä taisin paljastaa yllätyksen. Monen kohdalla paljastus tuli kuitenkin liian myöhään. Tosin mitäpä kielen syömisessä on hullua? Ihan tavalliselta lihalta se maistui, kunhan oli perusteellisesti keitetty, maustettu ja kuorittu. Tähän voisi tietenkin huomauttaa, että ihan tavalliselta hedelmältä se vesimelonikin maistuu...





Mielestäni parhaita herkkuja ovat yleensä yksinkertaiset, selkeänmakuiset ruoat, mutta pidän kyllä salaattisekoituksista ja keitoistakin. Kuuma kesä ja kylmät ruoat ovat yleensä hyvä yhdistelmä; oikeastaan harvinaisen vähän on tullut tänä kesänä jaksettua vääntää salaattia. Koska olen viettänyt tämän viikon omaa lomaa Lyylittä (ja miehettä), olen voimaantunut sen verran, että olen jaksanut pilkkoa perusruokasalaatin itselleni jopa parina päivänä: retiisiä, kurkkua, tomaattia, kik-herneitä, porkkanaa, parsakaalia - lähes kaikki kotimaista. Paha vaan, että eräänä kuumana päivänä olin vääntänyt jääkaapin liian kylmälle, ja kaikki salaattiainekset jäätyivät. 

Sanovat muuten, että kuumalla ilmalla kuuman syöminen ja juominen tekevät terää, koska ne nostavat ainakin hetkellisesti ruumiin lämpötilaa, jolloin lämpötilaero ilman ja oman kropan välillä tasottuu. Ihmettelen vaan, että koska lämpötilat ovat etenkään Suomessa yli 37-asteisia! Joka tapauksessa olen kesän aikana huomannut juovani ihan yhtä paljon ellen jopa enemmän kahvia kuin aina muutoinkin. Ja oloni on ollut mitä mainioin, huolimatta jatkuvasta 28 asteen lämpötilasta kotimme kaikissa tiloissa. Mutta yhden olen huomannut, toisen M-ystäväni välityksellä: tumma paahto tulee vatsan kanssa paremmin toimeen kuin perinteinen vaalea. Kesän tuloksena olen siirtymässä Juhla Mokasta kalliimpiin laatuihin kuten Presidenttiin. Kippis ja kulaus elintason nousulle, sillä olihan tämä kesä ensimmäinen palkallinen lomakesä meikäläiselle. 

Kupissa on vielä kahvia, joten siemaan sen. Täydellinen iltakahvin aika, klo 23.54.



Kuvat mieheni ottamia ja editoimia. Ehdotin, että hän voisi ryhtyä hovikuvaajakseni. :)

Kameekorujen maihinnousu?

Olen himoinnut kameekorua siitä asti, kun näin helykauppa Koruharakan sivuilla kameekaulariipuksen. Siellä koru olisi maksanut vaivaiset 15 e tai jotain, mutta en silti sortunut, vaikka halpiskoruja harrastankin. Ajattelin, että kamee on sen verran fiini tyyliltään, että pitää sen nyt olla sitten astetta aidompi. (Näemmä kameeriipukset ovat Koruharakasta ainakin tällä erää loppuunmyytyjä, eli muutkin ovat ihastuneet…)


Kuva: Eliagh

Sitten tuli morsian Victoria, joka esitteli hienot kameekorvakorunsa. Ja ajattelin, että kamee on kenties tulossa muotiin, vähintään juhlakoruna ja vähintään Victorian myötä. Katukuvassa en kuitenkaan vielä ole törmännyt edes kameeriipuksiin, ja mietin, rantautuukohan koru koskaan sinne asti. Ja juhlista en vielä osaa sanoa, mutta viikonlopun häiden jälkeen ehkä jotain…

Kameekorut ovat monien ns. perinteisten korujen kanssa siitä hyviä koruja omistaa, että ne ovat oikeastaan aina tyylikkäitä, muodin aallonharjasta riippumatta. Ehkä aavistelinkin väärin, kun ajattelin niiden olevan tulossa muotiin: ehkä tällainen ikuisuuskoru ei vain koskaan tule varsinaiseksi katujen tyyliksi. Toisaalta tulivathan ristitkin – krusifiksit mukaan lukien! Ja eikö se kerro jotain, jos korusta tulee edullisia versioita markkinoille?

Lisäksi todella monesta muoti- tai tyyliblogista löytyy mainintoja tai kuvia kameekoruista, esimerkiksi Nelliina mainitsee KappAhlin Vintage Stories -kokoelmaa tarkastellessaan, että ”kameekorut ovat ihania aina”. Ehkä ne ovatkin pinnan alla muhivaa ikuisuusmuotia. Sellaisia koruja, joita käytetään vain spesiaalitapauksissa, kuten Rita-blogin Rita kertoo: ”Isäni antoi minulle tänä kesänä isoäidin jäämistöstä kameerintaneulan. Isoäiti itse oli jo eläessään antanut minulle kameesormuksensa. Noissa on tyyliä ja ajatonta tunnelmaa, jota arvostan. Kaunis katsella korurasiassa.”

Blogeja on siitä kiva lukea, että usein niissä on oivallista keskustelua aiheesta, ja Ritankin bloggaukseen Hannele(s paradis) on sitten vastannut: ”Ihaillaan… käyttäähän niitä pitää. Aarteista ei mitään iloa arkuissa.” Tähän Rita taas on kommentoinut: ”Roope Ankka ja minä olemme eri mieltä. :D” Rita myöntää kuitenkin käyttävänsä kameeaarteitaan toisinaan; ”eivät ne kaikkien asujen kanssa sovi”.


Kuvan koru ostettavissa täältä.


Itsepä itse törmäsin livenä kameekoruihin, kun kävin kesäkuussa pyörähtämässä Porissa shoppailureissulla. Siellä ne aivan ihanaiset kameekorvikset paistettelivat ale-hyllyllä päivää. Mutta hintaa oli silti sen verran, etten ollut lähelläkään sortua. Eihän minulla ollut mitään tarvetta kyseisille kaunottarille, omat häätkin kun menivät jo – ja siellä minulla oli ihan kelvolliset ja minulle jo rakkaiksi muodostuneet helmikorut. Minunkin mielestäni kamee ansaitsee erityistilanteen ja -tarpeen, jotta siihen kannattaa satsata. Ehkä sellaisiakin tarpeita on vielä tulossa! Tosin sitten syntyy uusi tarve: kameehen sopiva asu.

Hienointa tietysti olisi periä kameekoru, mutta tietääkseni se ei ole mahdollista. Mutta onhan minulla ”lainassa” mummun hankkima rukousnauha. Myös sitä voi käyttää koruna, ja sitä nimenomaan voi käyttää katutyylikoruna. Ehkä arkikorut ovat muutenkin sydäntäni lähempänä, sillä niitä ei tarvitse hautoa korurasioissa!


Kuva: Clio20


Lopuksi vielä pieni tietopläjäys:

Kamee (ransk. camée) on reliefikoru, joka on valmistettu korukivestä, simpukankuoresta tai sarvesta. Yleensä sitä käytetään rintakoruna, mutta kameekoruja on myös korva- ja kaulakoruina sekä sormuksina. Tavallisimmin kamee on valmistettu korukivestä, jossa on erilaisia ohuita värikerrostumia. Näin koruun muodostuu tummempi tausta, kun varsinainen kohokuvia on kaiverrettu vain vaaleampaan kerrokseen. (Lähde: Wikipedia)

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Kaunista turhuutta...

... voi harrastaa itsekin esimerkiksi ristipistotöiden parissa. Usein vaivalla valmiiksi saadut ristipistotyöt nimittäin tuppaavat olemaan lähinnä harmittavaisia taideteoksia. Koristaako keittiön seinä ristipistopaprikoilla ja -tomaateilla, tehdäkö olohuoneeseen taulunurkkaus teemalla "erilaisia ristipistokukkia"? Eikö tästä kaikesta hengi läpi tanttamaisuus ja vanhanaikaisuus? En tiedä, mutta tunnustan, että meillä on olohuoneessa isohko ristipistokukkataulu, jonka tekemisen aloitin 12-vuotiaana vuonna 1990 ja lopetin kesällä 2008. Kahdeksantoistavuotinen projekti, jonka perään alkoi heti toinen kahdeksantoistavuotinen tehtävä, nimittäin Lyyli syntyi pari viikkoa sen jälkeen, kun olin saanut taulun valmiiksi.



Palanen ristipistotyötäni huonolaatuisena, toisesta kuvasta kropattuna versiona


Tunnustan myös, että meillä on keittiössäkin tekemäni pieni maisemaristipistotaulu, jonka kuva kaiken lisäksi koristaa myös kännykkääni. Olen siis jo vähän mummo! Vai voisiko olla, että tässä kaikessa tyylien ja lajien sekamelskassa jostain hyvin mummosta voi tulla kuuminta hottia. Jenkkimuotoilija Jonathan Adler sen sanoo: "No longer granny's occupational therapy, we believe needlepoint is hipper than hip!" 


And look at that! Kuva ja silmälasikotelo täältä.


Että voihan sitä ristipistoilla tehdä muutakin kuin kukkatauluja tai hedelmäasetelmia. Ja ihan oikeesti käyttää niitä julkisesti, kodin piirin ulkopuolella. ;)

tiistai 20. heinäkuuta 2010

Uidaan!

Lyyli ui mielellään, kuten suuri osa pienistä lapsista. Ollaankin viimeisen viikon sisällä oltu niin meressä, järvessä kuin laivan kylpyläosaston altaissa pulikoimassa. Lisäksi Lyyli on harrastanut värikylläistä uimista laivan pallomeressä. 



Ensin tyttö istuutui verkon viereen katselemaan toisten touhuja. Kymmenisen minuuttia niitä seurailtuaan hän äitinsä nostamana suostui jäämään mereen. Meressä aluksi istuskeli, sitten jo vähän liikkui ja lopulta uskaltautui laskemaan liukumäellä pallojen keskelle. 

Viimeiseksi ei jännittänyt enää sukeltaminenkaan!



Mutta saunaan ei Lyyliä saa, hän kiertää sellaiset kuumaa hönkivät paikat kaukaa sormella tuikeasti osoitellen. Palloissa uinnin jälkeen järkevintä jälkihoitoa ei onneksi olekaan lämmittely, vaan jäähdyttely!


Kuvien heikko laatu ja värisävyjen ero johtunee siitä, että ne on otettu kännykameralla.

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Tarroittelua

Lyyli koristelee kotia tarroin. Niitä löytyy kaikkialta: jalkojen pohjista, kirjojen väleistä, vuodevaatteista - ja tietysti kodin kaikilta pinnoilta:





Lapsen myötä et siis saa pelkästään leluvuorta olohuoneeseen, vaan lisäksi monenlaisia muita esineiden muodostamia uudenlaisia tapoja hahmottaa tilaa ja ympäröivää todellisuutta. Mutta pitäkäämme ainakin näitä pikkutarroja ympäristötaiteena. Mielipiteeni lienee jonain päivänä toinen, jos eteisen lempitapetistani (joka kyllä on jo suhteellisen kulahtunut) löytyy pysyviä taiteellisia kiemuroita...

torstai 8. heinäkuuta 2010

Lettu tukassa?

Pesen hiukset, ja heti niiden kuivuttua tuntuu rasvaiselta ja hiukan rastoittuneelta. Missä vika?


Lähinnä ongelma on alahiuksissa, joten epäilen, että shampoo ei levity alas kunnolla. Outoa on vain se, että tavallisella kaupan (hilse)shampoolla näin ei käynyt, ja kun siirryin kampaamotuotteisiin, ongelmaa alkoi esiintyä.


Käytössäni on Schwarzkopfin Bonacure hairtherapyn sensitive-versio, joka on ollut suhteellisen miellyttävä vaikealle päänahalleni. Tuleepi vaan mieleen, että josko näissä mitään eroa, kaupan halvoissa tai kampaamon kalliissa. Asiasta on testejä tehty, ja tulos on vanha tuttu: hinta ei ole laadun tae. Liekö tärkeintä siis löytää itselleen sopivin, olipa sen hintaluokka sitten mikä tahansa? (Tigiä ajattelin testata, kun sitä on kovasti ympäri blogosfäärin ja nettikeskustelujenkin kehuttu.)

Yöllä kukkuessani alkoi naurattaa mielikuva letusta päässä, koska hiukseni tuntuivat juuri sen verran puhtailta, mutta sen verran likaisilta, että ihan kuin ois vähän letulla hieraistu. Lettu-juttu taas liittyy Lyyliin, joka aina lettu-sanan kuultuaan yhdistää sen hauskaan Pingu-filminpätkään, eikä lainkaan naura letun herkullisuudelle, vaan imitoi tarinan loppuhuipentumaa päälakeaan taputellen. 

Onnellisia nuo lapset, kun ovat kaiken tämän ulkonäkökeskeisyyden ulkopuolella.

Kuolattavia ideoita ja mutusteluja

Blogimaailma on minulle tuttu jo vuosien takaa. Kirjoitin jossain vaiheessa nettiin omalla nimelläni syväluotaavaa itseanalyysia, todellista päiväkirjaa, jonka sittemmin olen toivottavasti onnistunut netistä poistamaan. Vuosi sitten syksyllä aloin lukea muotiblogeja - työelämään mennessä hurahdin jotenkin vaatteisiin, vaikken toisaalta pukeudukaan kovin "hyvin" enkä siihen jaksa kiinnittää liikaa huomiota. Pidän vain jotenkin vaatteista, niiden huoltamisesta alkaen.

Olen siis jo pidemmän aikaa keräillyt vaate- ja tavaraideoita muiden blogeista, joitain hankkinutkin, joitain keskittynyt vain kuolaamaan. Tietokoneeni linkeissä on oma osionsa verkkokaupoille. :) Sinne lisäilen kaikkea kuolattavaa, jota voi päivän pahoina tunteina käydä katselemassa. (Kyllä, tähän menee hyvää romaaninlukuaikaa, jonka vähyyttä aina valittelen...)

 


Viime aikoina olen saanut nettivinkeistä jopa pakkomielteitä: Pyörämutusteluni lähti liikkeelle Jennin Pupulandiasta: Kyllä, haluan Pelagon. Mikä ihana retromenopeli! Ostin kuitenkin taannoin ihan tavallisen Nishiki-hybridin. Sillä kun pääsee hikilenkit sujuvammin. Minä en pyöräile juurikaan muuten kuin kuntoilun vuoksi, joten kauppapyörää en tarvitse. Sitä paitsi aloin pohtia, josko Pelagon runkokorkeus on lyhyenpuoleiselle kropalleni liikaa. Tällaista en ollut koskaan ennen hybridini ostoa edes ajatellut, joten siirryin sitten kuolaamaan Jopoa, aivan heti hybridin ostettuani. Siis jos joskus joutuu muuttamaan maalle, niin tarvitsee tietysti sitten kaksi pyörää: toisen kauppaostoksille, toisen metsälenkeille. :D (Olen auttamattomasti rakastunut vanhan ajan pyöriin, täydellistä sellaista metsästäen.)

Näin kesän ollessa iholla - meillä on melkein 27 celsiusta sisällä - ihastuin Buttermilk Bisquits -blogissa mainostettuihin For Lunan uikkareihin, joita siis jo viikko sitten itsekin jatkomainostin. Harmittavaisesti olin jo ottanut kuolauksen kohteen niin omakseni, etten maininnut blogia lähteissäni. Pahoitteluni!

Tämän kaltaisen blogin pitäminen on hyvin erilaista kuin sen neljän vuoden takaisen päiväkirjan. Kestää varmasti vieläkin saada tästä omannäköinen ja myös itselöydettyjä ideoita pursuava maailma. Tosin en juurikaan surffaile netissä muuten kuin toisten blogeissa, ja ideani löytyvät blogien ohella vain satunnaisilta shoppailureissuilta ja kirppareilta. (Ja toisinaan livenä nähtyjen ihmisten päältä, sillä tykkään vaklata väen asuja.)

Mitenköhän sitä sitten kehittäisi ideamyllyään? Toisaalta yritän koko ajan myös luopua haluamasta jotain, koska omistan jo ihan tarpeeksi, ja olen todellakin viime vuosina saanut kokea, että materiaali ei tee onnelliseksi. Se tosin lievittää elämän ankeutta. Töihin mentyäni havaitsin myös eräänlaista puutetta vaatekomeroni sisällössä, olinhan opiskellut päätoimisesti yli kymmenen vuotta!

Haluan siis ostaa tarpeeseen: vasta erilaisia ideoita pyöriteltyäni hankkia sen järkevimmän. Toisaalta sattumankin on mukava antaa jyllätä, sittenhän vastaa syntyy jotain uutta! Ja vielä kerta kiellon päälle: olen kyllä aika impulsiivinen ostaja, joten ideoilla en kaupassa välttämättä enää teekään mitään. Eräs antoi minulle kerran rajattoman vaatelahjakortin (siitä voisin kertoa kokonaisen jutun kuvin). Se olikin sitten ainutlaatuinen tapaus! Sen jälkeen lahjakortit ovat olleet tarkemmin arvossaan määriteltyjä. :)

Tällaisen Pala taivasta -shopin korun jopa ostin itselleni synttärilahjaksi - kiitos Nelliinan vinkin:


Piti vähän tuunata tuota oman näköiseksi (solmin loppupätkän jännästi), enkä oo sitä ees käyttänyt, joten nyt olen vielä vähän kysymysmerkkinä siitä, olikohan tuo järkevää. Toisaalta hyvä mieli tulee siitäkin, että tukee suomalaisia pienyrittäjiä. Ja taatusti, kun korun vedän päälle, tulee persoonallinen olo ja tuntee suunnitelleensa asuaan edes hiukan pidemmälle kuin yleensä arjessa. Nyt alankin jo odottaa tilaisuutta käyttää tätä! Muisti kaivoi koruni silmiäni paremmin esille.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Laukkuasiaa

Olen ollut jo pidemmän aikaa vailla läppärilaukkua ja pidemmän aikaa luonut katseitani Globe hope:n hauskoihin turvavöistä tehtyihin kasseihin. Eilen pysähdyspaikallamme Humppilan varikolla jo melkein sorruin ostamaan sellaisen, mutten sittenkään. Heinäkuu on nimittäin toinen säästökuuni nimikkeellä no-shopping. Varsinainen vuoden no-buying-kuukausi on helmikuu, onhan se kuukausista lyhin. :) Lisäksi haluaisin kassini tummanvihreänä, sillä sellaisiakin olen nähnyt, mutta nyt niitä ei näyttänyt löytyvän Globe hope:n verkkokaupastakaan.










Hauskoja ovat myös laukun vuori-materiaalit, aitoa vintagea nekin:



Kuvat: http://www.globehope.com


Niin että elokuuta vaan odottelemaan. Tosin syksyn kauppalistalla on muitakin tarveostoksia, kuten ihan tavallinen musta nahkalaukku, jollaista en muistaakseni ole koskaan omistanut. Tähän asti on pärjätty läppäriäkin kannettaessa Marimekon klassikon, Olkalaukun kanssa, joka minulla on ollut aiemmin beigenä ja nyt hengaan tummanruskean kanssa - se vain on kovin kivulias tapa kantaa raskasta konetta. Asiallinen musta olkalaukku taas ei olisi muuten pahitteeksi, kun kuitenkin käytän niin paljon mustaa. 

Ikuhaaveena on myös Mulberryn Bayswater, klassikko tämäkin, mutta sieltä hintavammasta päästä. Ehkä tällaiset haaveet kuitenkin auttavat säästökuukauden pitämisessä, vaikka todellisuudessa ei koskaan ostaisikaan kohdetta, jonka vuoksi kuurilla on. Olisi nimittäin niin helppoa ollut eilenkin sortua, kun oli tarve ja tarjontaa, mutta onneksi olin kuurin lisäksi päättämättömällä tuulella. Nälkäkin kurisutti suolia, ja aterian jälkeen GH:n myymälä oli jo mennyt kiinni. En jäänyt harmittelemaan. Kyllä kasseja maailmaan mahtuu - ja Globe Hope, vielä me tavataan!

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Aistinvaraista hienosäätöä

Taas vierähti useampi tunti justeeraten uutta ulkoasua blogille. En ole oikein vieläkään tyytyväinen, mutta on pakko mennä nukkumaan, jos aikoo nauttia huomisesta helteestä aamusta(!) asti.

Yritin säätää blogin taustakuvaksi ensin mieheni ottamaa sumukuvaa, sitten itseni näpsäisemää jokimaisemaa. Melkein onnistui - jotkut kummat reunukset eivät vaan halunneet poistua, ja lopulta luovutin taistelussa ja valitsin valmiin mallin. Punaviinilasiinkin oli hukkunut hyttynen.

Tässä tunnelmakuvaa Taikajoelta, jossa soutelimme perjantaina.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Raumal

Suomen kesä näytti jälleen luonteensa: pilvistä, tuulista ja verraten kylmää. Kävelin torstaina silti useamman tunnin verran pitkin Vanhan Rauman kujia ystäväni R.Y.:n kera. Oli mukavaa! Kiitos siis, mitä miellyttävintä oli nähdä myös R:n kotia ja perhettä!


Vanha kaupunki on kesällä kaunis ilmasta riippumatta. Mitään Kitukränniä eli Suomen kapeimmaksi nimettyä katua en huomannut, mutta kävimme 1500-luvulta peräisin olevassa Pyhän Ristin kirkossa kuin parhaatkin turistit. Maalaukset kirkon kuorissa näyttivät vanhoilta, ja pohdimme vain, mitähän esittävät. Kuulemma koko raamatullisen pelastushistorian! Olimme kuitenkin sitä mieltä, että kaikkea ei ollut restauroitu näkyville. (Kuvia en saanut ilman salamaa.)


Emme myöskään käyneet torilla "pyrstökaffeilla" niinkuin "raumlaiset pruukaa", mutta käyhän se kahvin tai teen juonti modernisti sisätiloissakin. Oli meinaan aika komia kaffila siinä torin kupeessa. (Toivottavasti linkitin oikean paikan, kun on tuo pää vähän ruosteessa... Mut ei kai noin 40 000 ihmisen kaupungissa voi olla monta tuon tyyppistä kahvilaa?)


En siis entisenä porilaisena mitenkään dissaa Raumaa. Vanha kaupunki on Unescon maailmanperintökohde, eikä Helsingistä "ihan" vastaavaa löydy. Kaupunki paloi 1500-luvulla ainakin kolme kertaa ja viimeksi kunnolla v. 1682, jonka jälkeen vanha kaupunki sai nykyisen asemakaavansa ja rakennuksensa. Kaunis kivinen raatihuone on 1700-luvulta. Siitäkään ei ole kuvaa. :( (Oli jotain pylväitä edessä... Ovat modernisoineet toria, mikä mielestäni lähinnä häiritsee kauniita taloja näkymästä.) Muuten Vanha Rauma on tyypillinen pohjoismainen puukaupunki värikkäine, yksikerroksisine puurakennuksineen, joiden yleisilme on pitkälti 1800-luvulta. 


Lähteeni ja lisätietoa Opetus- ja kulttuuriministeriöltä sekä tietty Wikipediasta.