tiistai 3. elokuuta 2010

Eräs Magnum-kokemus

Päätin, että syön tänä kesänä vähintään yhden Magnumin – en juurikaan nimittäin harrasta jäätelöä, ja jos siihen toisinaan sorrun, suosin litran paketteja tai kioskitötteröitä. En myöskään erityisemmin pidä italialaisesta jäätelöstä, joka tuntuu olevan monen suurinta jäätelöherkkua. Minä taas liitän herkku-sanan premium-jäätelötuotteisiin, joihin luen Ben & Jerry’sit, Magnumit ja Classicit, mahdollisesti myös Carte D’or -purkkijäätelöt sekä osan Aino-sarjan jädeistä. Tosin mieheni kanssa olemme havainneet, että jotkut Pirkka-sarjan jäätelörasiatkin sisältävät vallan kelpoa kamaa. Ei se nimi, vaikka jäätelöä nimellä usein myydään ja ostetaankin. 

Ostin siis päätökseni pitääkseni Magnumin, joka taisi olla vähän pettymys. Se ei maistunutkaan niin erityiseltä, mitä olin siltä odottanut. Viileästi taisin siinä todeta, että seura se on, joka tekee nykyään ruoasta herkkua. Turhan usein sitä sortuu myöskään isoon karkkipussiin, kun parin karkin jälkeen makuhermot ovat useimmiten tyytyväisiä, mutta sitten kun on se mieli – vai vatsako se on? – joka huutaa syödä koko pussin tyhjäksi.

Erikoista ja uutta tässä Magnumissa ei ollut sen suurellisia lupauksia antava nimi – Temptation – vaan se, että jäätelö oli pakattu pahvirasiaan, jonka pohjalla oli vielä lisänä sävyyn sopivaa pehmopahvia, sellaista, johon olemme tottuneet suklaarasioissa. Täydellistä turhuutta ja haaskausta, vaiko nerokasta ja näppärää? Muistan lukeneeni, että edes paperin valmistaminen ei ole kovin ympäristöystävällistä, ja itse asiassa paperipussit ovat mainettaan epäekologisempia. Niinpä en voi välttyä ajattelemasta: mitä tuhlausta, pahvia ja paljon niin pieneen jäätelöön!




Mutta jos haluaa luksusta, siihen sisältyy luksuksen kääntöpuoli: luksus ilman arvolleen sopivaa käärettä tai pakettia ei oikeastaan ole luksusta. Niinpä mietin vielä kerran: ehkä pakettia ei ollutkaan kehitelty houkuttelemaan ostajia, vaan pelkkä nimi, Magnum, riitti siihen. Magnumin haluavat tietävät, mitä haluavat: hetken nautinnon, joka on täydellinen, ei terveellinen, hailea, kompromissi tai mitään, mikä viittaisikaan kevytjäätelöiden tai halpajäätelöiden kategorioihin.

Minunkin Magnum-annokseni oli esteettinen ja kulinaristinen täydellisyys. Mutta nautinto, sitä eivät kauppamiehet, mainosgurut, rahojen pyörittäjät voi kuitenkaan kesyttää. Se nimittäin väijyy tuolla kaupallisten intressien tuolla puolen, olosuhdetekijöissä. Oikea tilanne, hyvä mieli, parempi seura, sopiva vatsan tyhjyys tai makeannälkä ja jotain, jossa on kermaa, voita ja sokeria sopivissa suhteissa makuaineiden kanssa. Se riittää, ja joskus jopa vähempikin.

Kohdallani voisin jopa sanoa: Hyvästi Magnum! 


1 kommentti:

  1. Se valkosuklaa(päällä)-mansikka(jätski)-Magnum on ihanaa! Älä vielä hyvästele.;)

    VastaaPoista