tiistai 10. elokuuta 2010

Syyskauden ylistys

Eräänä yönä viime viikolla, kun olin vasta menossa nukkumaan, aistin syksyn tulleen kesän sekaan ikkunasta puhaltavana viileänä tuulena ja aromikkaana tuoksuna ja kaipasin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan villasukkia. Silloin tunsin syksyn iloa ja haikeutta, mistä olin enimmäkseen iloinen, sillä olen syysihminen. Elokuun alettua herään kuin uudelleen henkiin, eikä tämä vuosi ole ollut mitenkään poikkeuksellinen vuosirytmini energisyyshuipuissa tai -laskuissa.


Syksyyn liittyy mielestäni aina kaihoa siitä, että ihana lämpö, loman tarjoamat mahdollisuudet sekä kesän kauneus, vapaus ja pysähtyneisyys ovat poissa, mutta samalla syksy tarjoaa paljon uusia tuulia. Syksyllä kaiken voi ikään kuin aloittaa alusta. Ammattinikin tukee tätä tulkintaa, sillä jokainen lukuvuosi on kuin oma projektinsa, jonka aloittaa ainakin melkein puhtaalta pöydältä. Tosin vuosi vuodelta vähemmän tyhjältä pöydältä, sillä materiaalit ja kokemus täyttävät sitä (sekä hyvään että huonoon suuntaan, uskoisin.)


Syksyllä voi todella tuntea elävänsä, sillä energiaa on kesän jäljiltä varastoitunut akkuihin. En inhoa edes marraskuuta, sillä silloin taas voi raukeana sytyttää takkaan kynttilöitä, lukea kirjaa torkkuviltin alla, punaviinilasi kädessä. Tai ainakin ylläpitää tällaista idyllistä (ja kliseitynyttä) mielikuvaa, sillä oikeassa hektisessä elämässäni en suinkaan tällaista juuri harrasta, mutta sanotaanko, että modifioidusti kyllä: juon punaviiniä, silitän ja katselen sivusilmällä Täydellisiä naisia.  

Syksyssä ihanaa on myös joulun odotus, johon voi ryhtyä heti lehtien muututtua kurjan näköiseksi värittömäksi mössöksi ja ilman raskaan harmaaksi massaksi. Oikeastaan minusta tuntuu usein, että syksy on jopa turhan lyhyt ja kevättalvi aivan liian pitkä. Syksy antaa minun nimittäin olla sellainen kuin luontevimmin olen: kotikissa, mietiskelijä, pikkupuuhastelija. Kevät vaatii enemmän: ulkoilmaelämän aloittamista, pistävään ja jatkuvaan valoisuuteen tottumista ja kodin pölyjen ja lian paljastumisen sietämistä, suurten siivouspuuhien toteuttamista.


Syksystäkään ei toki nauttisi, jos elämä olisi yhtä syksyä tai jos jokainen syksy olisi samankaltainen. Asioiden ainainen muuttuminen rasittaa, mutta juuri syksy on muuntumisen ja uusiutumisen aikaa. Niinpä tämäkin syksy tuo  ihan konkreettisia muutoksia elämäämme – Lyylin tarhautumisen ja omien työtehtävien mukautumisen ohella pienet hassut asiat ovat harkitusti toisin: teen pyöräretkiä, vaihdan joogakoulua ja -lajia, kirjoitan blogia ja alan harrastaa dvd:itä tv:n sijaan. Ja tietenkin Lyyli muuttaa elämäämme koko ajan, kasvaessaan ja tuodessaan persoonaansa yhä enenevässä määrin esille. 


Sinä eräänä syyskauden ensiyönä havahduin myös Lyylin itkuun, ja menin hänen sänkynsä viereen katsomaan, mikä hätänä. Hölmöyksissäni kysyin: No, haluatko tulla äidin viereen nukkumaan? Siinä silmänräpäyksessä hän sanoi Eea, otti Eeva-nuken kainaloonsa, sanoi Miaa, otti Miaa-kissan kainaloonsa ja nappasi siitä vielä nimettömän nallenkin mukaansa, hivuttautui putoamisesteenä olleen tuolin päältä lattialle, juoksi kaartaen sänkyyni (miehelläni on oma sänkynsä futonimme kovuuden takia), sukelsi paikalleni ja sulki samantien silmänsä. Hölmistyneenä – ja liikuttuneena – katsahdin pientä nukkuvaa otusta, ja ajattelin, että näinköhän saan seuraavan vuoden nukkua levoton unikaveri vieressäni. 


Kuvat: tekemiäni villasukkia vuosien varrelta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti