sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Korviksia ja muita naisten juttuja

(Hahah, huomaan, että myös bloggausteni perusteella olen opettaja... Nyt vähän kevyempiin aiheisiin, ei ainaista opettavaista sävyä kukaan jaksa.)

Jo toisena syksynä perättäin minuun iski korvakorukuume. No, reiät minulla onkin ollut vasta edelliskeväästä lähtien, tällä erää, sillä viimeksi ne kasvoivat umpeen viitisen vuotta sitten. Sitä ennen en koskaan oikein päässyt jyvälle korviksien hienoudesta, mutta nyt minusta on tullut oikea korvakorufani. Kuluneella viikollakin vaihdoin korviksia joka päivä, ja harvoin tyydyn pieniin nappikorviksiin, vaan tahdon jotain näyttävämpää. Korvakorut ovat minulle hyvin tärkeä asuste; muuten käytän oikeastaan vain kaulakoruja, mutten esimerkiksi somista asujani huiveilla tai kampauksilla (mitä voisin kyllä tehdä, hiukseni ovat sen verran kasvaneet, että niistä saisi vaikka ranskanletin, jos viitsisi opetella).

Taannoin ihastuin Stellan mainostamiin gTie:n korviksiin, irttareiksi kutsuttuihin, ja tilasin parit: Putoukset ja Mustat helmet. Helmiä jouduin vähän lyhentämään, sillä ne ulottuivat olkapäihini asti – luulin, että kaulani olisi pitkä, mutta ilmeisesti ei! Yksi kolmasosaa pituudesta Sveitsin armeijan linkkuveitsellä pois, ja ávot! En ole ihan turha tyttö, vaikken puutöitä koulussa valinnutkaan. Täytyy kuitenkin myöntää, että vähänkään vaativammat ns. miesten työt, kuten poraamista vaativat hyllyjen kiinnittämiset, hoitaa meillä appiukko. Lamput osaan vaihtaa. :D – Tosin nämä poraamisasiatkin olisivat kai vain sellaisia hommia, joihin pitäisi tarttua, opetella tekemään. En usko, ettenkö selviäisi, jos vain viitsisin yrittää ja erehdyksienkin kautta oppia. Olen kuitenkin suhteellisen kätevä käsistäni, tosin hiukan lyhytpinnainen...

Äidin rakastamat työvälineet: linkkuveitsi ja pihdit

No, pitäydytään nyt ns. perinteisissä naisten asioissa, jos näitä nyt enää nykypäivänä voi mitenkään jakaa sukupuolittain. – Ostin juuri äsken, tämän postauksen välissä, salamakorvikset. Ensin huomioni kiinnittivät Koruharakan "dramaattiset mustat salamakorvakorut", mutta ne eivät aivan iskeneet. Suunnittelin jo mielessäni: a) akryylimuovin, sopivien leikkurien ja muiden tykötarpeiden hankkimista ja ryhtymistä korujen valmistajaksi, b) käyntiä Kallion omassa design-shopissa Grape Stationissa, josta paremmin iskeviä salamakoruja saattaisi löytyä.  Sitten mieleeni juolahti, josko Madeby:lla myisivät nyt niin kovasti muodissa olevia pleksikoruja – ja tottahan toki siellä välkkyi myös salamoita! Lulu Lightning -korut ovat nyt jo matkalla uudelle omistajalleen. 

Paljastettakoon lopuksi vielä sekin, että myös eilen shoppasin, vastoin omia sääntöjäni, vaatteen, kalliin kuin taivas. Vaate tarvitsee arvoisensa ja tyylisensä korut, joten siksikin tulin tänne asiaa purkamaan sekä tekemään tunnustukseni. Ilmeisesti omatunto kolkuttaa: syytän hetkellisestä rahantajun kadottamisesta myös liian pitkiä työpäiviä: perjantaina vietin töissä aikaani puoli kuuteen, eilen lauantaina puoli neljään. Hullu olen minä! Lyyli ja isänsä ovat onneksi mökillä, eivätkä joudu kärsimään äidin päähänpistoista kuin vasta jälkikäteen. Hullummaksi asian taitaa kuitenkin tehdä se, että taas olen vain shoppailupäällä, en ole aikeissakaan jättää tätä tähän. Saanhan siis vielä ostaa parit korvikset, saanhan? 

Äiti sai postin mukana korviksia gTie:ltä, Lyyli Muumi-kortin mummulta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti