sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Luotaamista

Meillä on lukupiiri nimeltään kirjallisuusryhmä Luotaajat. Kirjojen lukeminen ei ole ehkä lempiharrastukseni, mutta niiden luotaaminen yksi rakkaimpia kulttuuripuuhiani. Sosiaalista ja sivistävää, jotenkin täydellisen pysäyttävää, jopa zeniläistä. Jotenkin yhdistän luotaamisen uuteen liikuntalajiini, vielä melko pinnallisesti löytämääni astangajoogaan.

Tänään tapasimme Katriinan kirjan parissa. Esikoiskirjailija oli tietenkin paikalla kertomassa romaaninsa taustasta ja avaamassa meille ajatuksiaan, joita liitti luomiinsa hahmoihin ja heidän kehitystarinoihinsa. Keskustelua olisi voinut jatkaa vaikka myöhään yöhön, mutta valitettavasti aika loppui kesken, kun Lyyli kävi yöpuulle ja isäntä ja emäntä korjaamaan astioita pöydästä. Edelleen pari tuntia lukupiirin loppumisen jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, kuin maanantai olisi jossain hyvin kaukana tulevaisuudessa.

Luotaajat on siitä ihana ryhmä, että koska emme ole (ainakaan kaikki) sukua toisillemme tai muutenkaan toistemme parhaita kavereita, keskustelut ovat joskus hyvin erityisiä: eksymme harvemmin niille reiteille, joille hyvien ystävien kanssa eksytään eli arkipäiväisyyksiin ja käytännön asioihin. Tällaisetkin keskustelut ovat toki tärkeitä, elintärkeitä, mutta joskus on hyvin puhdistavaa puhua intellektuellimmin, jopa pinnistellä keskustellessaan. Ja kyllähän luodattaessa kirjallisuutta havainnoidaan myös omaa elämää ja ihan sitä kaikkein arkisinta menoa – kirjallisuuden, sen herättämien havaintojen ja ajatusten läpi.

En myöskään väitä, etteikö syvällisiin keskusteluihin ajauduta myös parhaiden ystävien kanssa. Joskus siinäkin voi olla taustalla joku yhteinen kirjallinen tai kulttuurinen kokemus. Ehkä ystäväni, kaverini, luet seuraavaksi jonkun syksyn lukulistani kirjoista, joko sattumalta tai tarkoituksella?

Ajattelin viimeistään joululomalla kahlata läpi seuraavan pinon:


















Pauli Kohelo: Ohessa tilinumeroni
Italo Calvino: Koko kosmokomiikka
Joni Pyysalo: Parittelun jälkeinen selkeys
Tommy Wieringa: Joe Speedboat
Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Vinkit näiden kirjojen hyvyydestä löysin INAhduksesta, jonka kevyt vinkahtelu sopii minunkaltaiselleni nytkähtelevälle, lyhyttempoista elämää viettävälle periaatteessa kirjoista pitävälle, mutta käytännössä niiden tärkeyttä uhmaavalle henkilölle. Pelottaakin hiukan tuo Calvino, josko saatan saattaa sen loppuun, kun en edellisestä Calvinosta, Paronista puussa, saanut kunnolla otetta, ehkäpä juuri keskittymiskyvyn puutteesta johtuen. Hmmm. 

Pinon haaste on kuitenkin otettu vastaan!

lauantai 30. lokakuuta 2010

Hyvää kekriä!

Mielestäni on harmillista, että halloween on levinnyt Suomeen sellaisella kaupallisella krääsällä ja amerikkalaisella kauhuelokuvakuvastolla, kuin se on tehnyt. Koulussamme muutamat luokat juhlivat eilen tätä alunperin vainajien juhlaa, ja aloin sen myötä miettiä, löytyisikö tällaiselle juhlinnalle suomalaisempaa vaihtoehtoa. Juuri tähän lokakuun loppuun, alkavaan pimeään kauteen nimittäin sopii erittäin hyvin joku mieltä hieman piristävä ja arkirytmiä rikkova juhla – sikäli ymmärrän hyvin oppilaita, jotka haluavat halloweeninsa ja opettajia, jotka jaksavat nähdä vaivaa sen järjestämiseksi. 


Suomessa juhlittiin joskus kauan kauan sitten sadonkorjuun kunniaksi kekriä, joka oli sen ajan suurin juhla: maalaisyhteisössä joulua tärkeämpi, silloinen uuden vuoden aloittava juhla. Kekriin liittyi monenlaista taikuutta, ennustamisia ja tapoja. Esimerkiksi uuni lämmitettiin aikaisin aamulla ja päivän aikana syötiin useita kertoja, jotta seuraavasta vuodesta tulisi antoisa. Pöydät notkuivat herkuista aamusta iltaan, eikä viinankaan tarjoamisessa pihistelty; humaltuminen tosin oli kiellettyä, jottei vilja menisi lakoon. Myös karjan hoitamiseen kiinnitettiin erityistä huomiota. Illalla poltettiin kekrivalkeaa ja tietysti tanssittiin sekä leikittiin. Myös kiertolaiset osallistuivat juhlintaan; he kiersivät talosta taloon ja  vaativat vatsan täytettä uhkaamalla purkaa talon uunin, jollei heitä kestittäisi. Kekrillä tuntui mielestäni olevan koko kansan juhlan luonne, vaikka se kenties kosketti eniten palvelusväkeä, sillä silloin alkoi myös heidän vuosittainen vapaaviikkonsa.

Olisikohan tästä kekristä millään muotoa halloweenin syrjäyttäjäksi? Epäilen hiukan, sillä millaisia olisivat kekriin liittyvät hahmot: taljoihin pukeutuneita kekripukkeja tai runsauden haltiattaria monine nänneineen? Toisaalta myös kekriin liittyi uskomus vainajien, haltioiden ja pyhien miesten liikkumisesta; heitä varten lämmitettiin saunaa ja jätettiin ruokaa esimerkiksi pöydälle koko yöksi. Sikäli halloweenin vainajamaista muumio-, luuranko- ja jopa noitapuvustoa voisi muokata myös kekrin tarpeisiin. 

Toisaalta kekristä näyttää luonnollisesti uupuneen sellainen eroottinen sävy, mitä halloweeniin populäärikulttuurin vampyyri- ja kauhuelokuvien naishahmojen mukana on tullut. Kuvastosta, joka piirtyy meidän kaikkien hiukankaan populaarikulttuuria seuraavien verkkokalvoille, on vaikea siirtyä kekripukkipukeutumiseen, jota ei ole onnistuttu ainakaan vielä popularisoimaan – sievistämään, ehkä sukupuolittamaankaan. Tietenkään meillä ei ole amerikkalaista elokuvakoneista tätä tekemään, enkä osaa sanoa, olisiko kekrin kaupallistaminen edes mikään ratkaisu. 

Olisi kuitenkin tähdellistä jakaa lapsille vanhoja kulttuuriperinteitä, sillä suomalaisuus on mielestäni hiipumassa maapalloistumisen myötä – vanhat maalatalousyhteiskunnan tavat, perinteet ja jopa perusteet ovat unohtumassa niin lasten kuin aikuisempienkin mielistä, koska emme varsinaisesti tarvitse sellaisia tietoja tai taitoja. Mutta onko se hyvä syy lakata opettamasta niitä täysin? Peruskoulun opetussuunnitelmaan ja käytänteihin kuuluu kyllä tiiviisti hyvinkin monen juhlapäivän huomioiminen, mutta kekri on ainakin toistaiseksi ollut vähemmän esillä. 

 Kuva: .Andi.

Ehkä voisin itsekin liittää opetukseeni kulttuuritietoutta nykyistä runsaammin. Esimerkiksi vanhojen suomalaisten uskomusten kuten tonttuperinteiden jakaminen olisi mielenkiintoista. Niissä on myös se hyvä puoli, että ne ovat kristinuskottomia ja sopivat sikäli myös maahanmuuttajaopetukseen. Tähän liittyen ostinkin eilen kirjamessuilta Mauri Kunnaksen Suomalaisen tonttukirjan, jonka muistan lapsuudenkodin kirjahyllyillä nähneeni ja sitä selailleeni. Tietääkseni en kuitenkaan ole sitä juuri koskaan lueskellut, joten nyt tulee minunkin heikohkoon yleissivistykseeni pieni lisäys. 

Tonttujutut tuntuvat sopivan parhaiten joulunalusaikaan, vaikka entisaikaan tontut  liikkuivatkin kaikkina vuodenaikoina. Onneksi joulu siis kolkuttelee lähistöllä: taidan päästä aika pian kirjan tarinoiden kimppuun! Oma kekrini taas on kulunut kotioloissa mm. lehtiä lukien, nukkuen, mietiskellen. Kekriruokana toimi katkarapupitsa, jälkkärinä valkosuklaatikkarit, jotka kesällä naimisiin menneet ystävät kävivät hääkuvien ja -kahvin ohella meille illalla tuomassa. Kävipäs siis kekrikiertolaisia! Eivät kyllä uhanneet millään uunin rikkomisella, vaikka emme heitä kestinneetkään. ;) Tosin meillä ei edes ole uunia, mutta oishan se mikro ehkä ajanut saman asian... Perinteet muuttukoot, mutta älkäämme ihan kaikkia perusteita unohtako!



torstai 28. lokakuuta 2010

Tyylilyyleilyä, eh?

Joskus blogeja lukiessa tulee sellainen tunne, että kylläpä ihmiset elävät yltäkylläisessä maailmassa, jossa tavara on aina uutta, ainutlaatuista, muodinmukaista ja paitsi tyylikästä myös kantajansa näköistä. Blogistaniassa hengatessani olen saanut monta kertaa vastustamattoman yllytyksen hankkia itsellekin jotain uutta, jota en välttämättä muuten olisi huomannut tarvitsevani laisinkaan. 


Kuten Jenni osuvasti vähän aikaa sitten kirjoitti blogeissa mainostamisesta, onhan blogien tarkoitus myös jakaa tavaratietoutta ja olla ajan hermolla. Ja miten muuten olla lifestyle- tai muotiblogissa ajan hermolla kuin tarttumalla johonkin konkreettiseen? Toisaalta lienee syytä muistaa, että todellisuus on monesti toisenlaista kuin blogeissa näkyy, onhan blogi vain yksi siivu bloggaajansa arkea. Tuskin kukaan viettää koti-iltojaan samoissa kuteissa kuin kuvissaan näyttäytyy. 


Lyylistäkin on saattanut tämän blogin perusteella joskus tulla esiin astetta hienompi kuva, kuin mitä todellisuus on. Äitinsä kyllä pitää laadukkaista ja freeseistä lastenvaatteista, mutta kotona vietämme mieluiten aikaa ihan kotikuteissa. Itselläni on omienkin vaatteiden suhteen sellainen filosofia, että heti kotiin tultuani vaihdan vaatteet arkisiin, sellaisiin, joiden kulumista ei tarvitse varoa, ja pesen meikit välittömästi pois. Mies raukka, ei saa juuri koskaan nähdä minua muuta kuin kauhtuneena ja tavallisena. ;( Tällä tavoin säästän vaatteitani myös liiallisilta pesukierroksilta. Onko muuten kukaan teistä muista sellainen, että varoo käyttämästä juuri ostamiaan vaatteita, koska haluaa pitää kaapissa varastoa "pahan päivän" tai "tositilanteen" varalle? Minä saatan jemmata esimerkiksi tuoreita sukkia käyttämättöminä kuukausitolkulla ns. fiinejä päiviä varten. Viime aikoina olen tosin kärsinyt hienostelutuntemuksista harva se päivä, ja haluan koko ajan olla huoliteltu. 

Loppujen lopuksi en tiedä, sopiiko hienostelu luonteelleni, joten taidan olla vähän helpottunut, että huomenna aion pukea halloween-hengessä vähän arkisemman asun, mustaa, ehkä vähän kulahtanutta, mutta pehmoista ja tuttua. Viime päivät olen kulkenut koulun käytäviä tätimäisissä siisteissä sinisen sävyissä. Lyyli taas on viettänyt tänään kukkamekkopäivää tarhakuvauksen takia. 


Vastapainoksi kaikelle tyylilyyleilylle esittelen tässä bloggauksessa kuvia aivan tavallisilta arkipäiviltä. Karkeasti arvioiden Lyylin vaatteista noin puolet on kierrätettyjä, käytettyinä ostettuja tai saatuja, ja niitä kyllä käytetään, vaikkei aina muisteta mainostaa.  Mainostamisen arvoisia ovat myös paikat, joista niitä saa, kuten Vallilan kirpputori tai Huuto.net.  Tosin kyllähän vähintään kaikki bloggaajat nämä muodin ja tyylinkin herkkuaitat tietävät; melkein kaikki heistä myös käyttävät kirpputoreja hyväkseen, tosin kutsumalla niitä second handeiksi. :) Vaikka ei se nimi tuotetta paranna, luo se sille jotain imagoarvoa hiukkasen enemmän. 


Eli ei muuta kuin pukemaan Lyyliä second hand -yökkäriin! Itselleni taidan varustaa huomista varten asun, jossa 20 % prossaa on kirppistä ja 10 % designiä. Joskus olen päätynyt myös 90 % kirppisvaatteisiin, mutta harvoin enää. Jotain se työelämä ja muotiblogien lukeminen ihmisessä kuitenkin muuttaa.

tiistai 26. lokakuuta 2010

Sieltä se punainen hiipii...

Joulu tulee joka vuosi aikaisemmin. Ensin Tiimarin mainokset opehuoneen pöydillä, sitten lelukatalogit postiluukusta. Piparintuoksuisia keksejä houkuttelemassa keksilakkoisia laihduttajia unohtamaan syksyn alussa annetut terveyslupaukset. Joku puhui jo joulukonserteistakin. Mainoksia, pikkujouluvaatteita kauppojen hyllyillä. Katselet niitä kuin salaa, ja seuraavaksi huomaat törmääväsi eräänlaiseen glögitorniin pienen lähimarketin käytävällä. Huoh. On sentään vasta lokakuu. 

Toisaalta joulu hiipii jo syyskuussa mieleeni: suunnittelen hiukan, millaisia koristeita tuon luokkaan ja mitä jätän kotiin. Meillä ei tosin ole mitenkään kasoittain joulurihkamaa, koska emme ole koskaan olleet joulua kotona ja siksi kaikki on pysynyt minimaalisissa mitoissa – tai ehkä muutenkin, laiskuuttani. Haluaisin silti omistaa kauniita joulukuusenpalloja, olen sen ikäinen. Joka vuosi suunnittelen ostavani niitä joulunjälkeisistä alennusmyynneistä Stockmannilta, mutta en ole enää silloin fiiliksissä. Viime talvena ostin Tiimarista tammikuussa tähden. Se ehkä pääsee olohuoneen verhotankoon. 


Suunnittelen hiukan myös jo joululahjoja: mitä jos ostaisin kaikille Toisenlaiset lahjat, se olisi jotain hyödyllistä. Haluaisin itsekin rauhoittaa itseni pois kaupallisesta joulusta, koska olen näemmä viettänyt puolet syksystä asioita ostellen. On kuitenkin mukava saada jotain pientä, ja parasta on, jos se on jotain hyödyllistä ja käyttökelpoista. Ostan aina myös itselleni jonkun pienen asian, jota olen kauan halunnut, mutten ole raaskinut hankkia. Haluaisin ostaa kaikille muillekin jotain arvokasta, mutta olen tajunnut, että se on mahdotonta. Siksi aion tänä vuonna ostaa kaksi arvokasta tai vähintään tunnepitoista lahjaa, ja muita ilahdutan pienemmillä ajatuksilla.

Joulu saa mielestäni tullakin näin: pikkuhiljaa ja aikaisin, kunhan se ei valloita minua sellaisella markkinatalousraivolla, mitä kaupalliset tahot tahtoisivat. Kunpa edes joulun voisin rauhoittaa materialistiselta minältäni. Tuleehan sitä nimittäin pian ihan joka tuutista, kun jotkut bloggaajatkin alkavat lokakuun lopulla kirjoittaa joulufiiliksiään. Yritetään silti nauttia joulun tulosta, viehän se ajatukset pois pimeästä. Ja pian on jo marraskuu, silloin voi oikeasti alkaa ääneen miettiä, millaisen joulukalenterin hankkisi tänä vuonna.


maanantai 25. lokakuuta 2010

Sininen hetki

Eilisessä Hesarissa oli hauska kevyt artikkeli arjesta. Siinä todettiin, että "vain täällä Pohjolassa arki on ymmärretty kohottaa juhlan yläpuolelle" ja ehdotettiin, että arjesta voitaisiin tehdä Suomen seuraava menestyvä vientituote. Yhdyn ajatukseen, sillä arkea elämässä riittää; miksei siis tehdä siitä niin mukavaa kuin mahdollista? Lisäksi kun blogini on niin arkikeskittynyt, aihealue olisi minulle jo tuttu ja voisin päästä konsultiksi isoon firmaan ajamaan Suomen etua. ;)

Meidän arkemme on joskus tosin tällaista: vaunut täynnä tavaraa, ulkona sysipimeää, koska ollaan lähdetty aivan liian myöhään liikenteeseen, äidillä kauhea vessahätä, tyttö huutaa vaunuissa, koska haluaisi kävellä, ulkona sataa (uudet nahkahanskat menevät pilalle!) ja univelkaa on hatussa niin paljon, että tekee mieli vain hokea ääneen: tänään menen puoli kymmeneltä nukkumaan, tänään menen... 

 Eräitä kauppaostoksia. Kuvassa näkyy myös talon isäntää, ensimmäistä kertaa tämän blogin historiassa.

Todellisuus paljastuu aivan liian myöhään: kassaneiti, -rouva, -herra, -mies, kuka hyvänsä, on TAAS laskuttanut Luomu-maidoista väärin. Ikään kuin ne eivät jo muutenkin olisi tarpeeksi kalliita. Arki on joskus siis ihan muuta kuin juhlan päällä leijumista, ja siihen kuuluu tämä pieniin asioihin takertuminen.

Mutta tänään, tänään on uusi ilta ja menen viimeistään puoli yhdeltätoista nukkumaan! Olen arkeni voittaja, juhlan yläpuolella, leijun, lennän, koska Lyyli nukkuu ja minulla on kädessäni uusi Elle! Tänään olen myös nauranut Lyylin kanssa, seikkaillut hänen kanssaan parvella, Lyyli on tehnyt äidille kampauksia, kikattanut niitä, lukenut äidille satua, äiti on torkkunut vieressä, ollaan testailtu uusia vaatteita... Vähemmän sysimustaa ja sateista tänään kuin niin monena kiireisenä iltana. Syy siihen: liika väsymys, tietokoneen pitäminen kiinni. :)

Lyylin puppumisasennot, osa n.

lauantai 23. lokakuuta 2010

Talvikenkäkokoelmani



Talvi tuli, ja havahduin lankkaamaan kenkäkokoelmaani loskasäitä ja tiesuoloja varten. Koska kokoelmani sai eilen kahden parin verran täydennyksiä, päätin esitellä sen teille nyt kokonaisuudessaan, koska ihan vähään aikaan siihen ei ole tulossa minkäänlaisia lisäyksiä. ;)


Ensimmäisinä luottosaapikkaani, Eccon kaksiväriset matalakorkoiset perussaappaat. Ovat käytössä jo viidettä vuotta, kun olen jaksanut fiksauttaa niitä suutarilla. Mm. korkojen "julkisivut" on vaihdettu. Nyt kengät kyllä ikävästi päästävät aavistuksen kosteutta jostain lävitseen. Ajatelkaa, että ostin nämä aikoinaan 45 eurolla alennusmyynneistä! Tuntuu, ettei nykyään saa edes varaston viimeisiä pareja niin halvalla! Ihan kuin viimeisen viiden vuoden aikana niin kenkien kuin vaatteiden hinnat olisivat nousseet huomattavasti, vai olenko jo tullut niin vanhaksi, että kaunistelen vanhoja hyviä aikoja?


Toisina uudet italialaiset täysnahkaiset Nic Dean -merkkiset puoleen hintaan löytämäni saappaat eiliseltä. Ajattelin, että nämä voisivat sopia uuteen puna-mustaan tyyliini tai mahdollisesti ruskean tyylini luottosaappaiksi, kun Eccoista jättää aika. Haaveilen hankkivani näiden seuraksi (parin vuoden aikana) mustan villakangastakin, jollaista en vielä omista sekä vaaleanruskean laukun.


Kolmantena Ten Pointsin saapikkaat vuodelta 2001. Kahdeksan sentin korko on taannut sen, että saappaat viettävät suurimman osan ajasta varaston hyllyllä. Vaikka saapikkaiden korko ei ole ehkä kuuminta hottia juuri nyt, jalkineet ovat mielestäni sen verran klassiset, että tulevat kuulumaan kenkäkokoelmiini ehkä ikuisesti, jos vain kestävät. Juuri tällä hetkellä en tosin osaa kuvitella niille juurikaan käyttöä.


Neljäs pari, Kenneth Colen  mokkanahkaiset saappaat, on ostettu New Yorkin -lomallamme 2006, mieheni 30-vuotispäivänä tehdyllä kreisillä shoppailureissulla Woodbury Commons -outleteissä. Saapikkaat ovat kalleimmat tähän asti ostamani kengät: ne maksoivat noin 150 euroa ja ovat hintaansa nähden olleet käytössä hävettävän vähän. Arastelen hiukan niiden piikkikorkoja ja -kärkiä, ja murrettu ruskea värikin asettaa joitain haasteita. Suurin syy näiden käytön vähäisyyteen saattaa kuitenkin olla se, etten omista kuin yhdet pillilahkeiset farkut enkä yhtään paria jeggingsejä.


Viides pari on pitkällisen metsästämisen tulos, Hakaniemen Sokoksesta eilen bongattu perussaapikas, joka sopii mustaan tyyliini. Merkki on Aventura, jota olen tähän asti karsastanut, koska olen pitänyt sitä halpismerkkinä. Hintaa saappailla oli kuitenkin sen verran, että ne ehkä kertovat jotain laadusta. Opin myös uutta ketjujen omista merkeistä: myyjä kertoi, että ainakin Sokoksen Aventura-merkin tuotteet suunnitellaan Suomessa ja vain teetetään halvemmissa maissa. Sarjassa on sekä edullisia että hintavampia tuotteita.


Kuudes saapikaspari, Ten Pointsin karvakengät, on alennuslöytö viime vuodelta samaisesta laadukkaasta kenkäkaupasta kuin Nic Deanit, Hakaniemessä sijaitsevasta pienestä Kenkäkauppa Derbystä. Viime talven pakkasisssa kengät olivat kovassa käytössä. Niihin ei tosin mahdu villasukkia tai paksuja talvipohjallisia, mikä tekee niistä ulkonäöstään huolimatta pitkällisiin seisoskeluihin huonot talvikengät. Muuten ne ovat helpot ja sopivat hyvin nahkaiseen talvipoppaani. Ihanaa on myös se, että on edes muutamat hyvin matalakorkoiset kengät. Oikeastaan tarvitsisin niitä enemmän kuin mitä omistan. Kahdeksasta talvikenkäparistani kuudet ovat korollisia, mitä jalkani aika usein talvisin protestoivat.

Seuraavassa kuvassa kaikki tänään Wax & Shinellä käsittelemäni kengät: mukana siis edellä esiteltyjen saapikkaiden lisäksi kahdet nilkkurini: mustat Tamariksen erittäin perusmalliset nilkkakengät sekä alelaarista lempiliikkeestäni Hakaniemen Sokoksesta kaivamani rypytetyt ruskeat Gaborit. – Harjasin, lankkasin ja sumuttelin. Siellä ne nyt kuulaassa syysilmassa kiiltelevät.


Olen onnellinen kengistäni, mieleni on saanut rauhan. Ehkä kengät ovat tärkeä osa jokaisen naisen elämää, vaikka kaikki me emme kenkäfriikeiksi julistaudukaan. Tänään minusta kuitenkin tuntuu siltä kuin materiaalirakkauksistani suurin olisi rakkaus... kenkiin, kuten Nelliina sen osuvasti esittelytekstissään sanoo.

Intoa kenkien huoltoon (ja hankkimiseen) muillekin! Hyviä jalkineidenhoitovinkkejä löytyy mm. Strictly Style -blogista täältä ja täältä sekä vielä täältä ja täältäkin, kiitos Charin vinkin, sekä mistäpä muualta kuin Martoilta.

Viikon pikakelaus

Lauantai! Ou jeah! Tätä on kaivattu. Lyylin viikko on ehkä ollut hiukan vähemmän hektinen kuin äitinsä, koska tähän iski shoppailumania, ja töiden, liikuntaharrastusten ja kakun kirsikoina toimivien kulttuuririentojen jälkeen aika on ollut kortilla, kun on pitänyt ravata harva se päivä kaupungilla. Siitä kertoo nyt sekä korkea että leveä pyykkipino.

Lyylin viikkoon on kuulunut mm. palaverissa M-tädin kanssa käynti, satutunti Kallion kirjastossa, "Angu"-tädin kanssa leikkimistä, ostosreissu ja ihan sitä kaikkein rakkainta kotiarkea. Yllätyspyllätys, että arkeen on kuulunut esimerkiksi peittelyleikkejä ja raitavaatepäiviä. Ihmettelen vaan, miten nuo nukkuvat pehmolelukaverit saavat tuolta vällyjensä alta happea, kun ovat noin yltäpäältä peiteltyjä. Neiti itse ei voi sietää peittoa, vaan potkii sen jo nukuttamisvaiheessa pois. 


Kuvassa näkyy myös Lyylin koru- ja meikkiboksina toimiva Tupperware-rasia, kunniapaikalta tyynyn päältä tietenkin!

Värisoppaa

Kuulun niihin ihmisiin, joiden silmä kestää ruskean ja mustan yhdistämistä. Oikeastaan pidän mustan ja ruskean liitosta, kunhan värit ovat sopivan sävyisiä. Muutenkin olen sitä mieltä, että sävyjen yhteensopiminen on olennaisempaa kuin pelkkien värien mätsääminen. Joskus kuitenkin pysähdyn miettimään omia kombojani. Esimerkiksi viher-oranssi-sinisellä somistettu musta tekonahkalaukku on sinällään magean näköinen (laadusta en sano mitään), mutta se ei oikeastaan sovi yhteen vaaleanpunaisen takin kanssa. Joskus olen kuitenkin yhdistänyt tyttömäisen takkini ja rokkihenkisen laukun surutta, sillä silmäni kestää kyseisten sävyjen yhteiseloa!

Viime päivinä olen miettinyt ruskeutta. Olen nimittäin kulkenut ruskeassa takissa, ruskeassa lakissa, ruskeassa kaulahuivissa ja (uusissa) ruskeissa nahkahanskoissa:


Tällaista maastoutumista ei city-ihmisen tarvitsisi harrastaa. Olen kaikkien muotioppien vastainen täti-ihmisen kaltainen hassutus näissä pukimissani, ja kaipaan siksi ruskean tyylini ohelle nyt kipeästi muuta fiilistä. Harmi vaan, että koska olen ostanut tyylin täyteen melko kalliisti, en ole siitä valmis luopumaan ainakaan vielä. Ehkä jonkin sortin pieni päivitys olisi kuitenkin paikallaan.

Kysymys kuuluu: Mikä oikeastaan sopii ruskean kaveriksi? Vihreä, sininen, beige, jopa konjakki? Ehkä ruskeaan sopii monetkin värit, mutta huomaan olevani sen suhteen hiukan arka yhdistelemään. Käytän muutenkin suomalaiseen ja eurooppalaiseen tapaan paljon mustaa, joten se yleensä toimii ruskean kanssa toisena päävärinä. Usein toki jalassa on jonkunsiniset farkut, mutta niitä pidän vähän värittöminä lisinä, enkä osaa (aina) ajatella, että olisin varsinaisesti edes yhdistellyt värejä, jos toinen osa on päällivaatetta, toinen pitkän takin alta vilahtavaa sivuosaa. 

Lähinnä mietin nyt uusien huivien ja hattujen hankkimista. Tarvitseeko minun siis todella hankkia taas jotain pakollista? Olen aivan puhki yhdeksän kenkäkaupan läpi kahlaamisesta, kun hain mustaan tyyliini kenkiä. Löysin ne lopulta tänään, viime hetkellä, sillä tarvitsen niitä huomenna. Miten ärsyttävää etsiä kaupoista jotain, jota välttämättä tarvitsee ja jolle on asettanut tiukkoja kriteereitä! Kieltäydyn edes myöntämästä, että olen tuhlannut, sillä nämä viime aikojen ostokseni (joita on paljon!) ovat lähinnä olleet pakkopullaa. Joskaan ostamisesta saatuja ilonpilkahduksia ei ole voinut välttää. 

Pieni ilonpilkahdus oli tänään myös suutarilla käynti: lisäytin turkooseihin kenkiini liukuesteet, korjautin miehen vyön ja erään laukkuni vetoketjun. Laukusta löytyykin muuten esimerkki ruskean ja muiden värien yhdistämisestä:


Joskus pidän kyseisestä käsiveskasta, joskus en. Mutta yhdestä ruskean kombosta en sitten pidä lainkaan: ruskea ja punainen sotivat silmissäni. Sellaisia yhdistelmiä en siis ole koskaan edes kiireessä tehnyt. Mutta pitäisikö uskaltaa? Punainen kaulahuivi löytyisi kyllä...

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Lyylin lemppareita

Kuten edellisestä bloggauksesta voidaan kenties päätellä, tästä blogista ei ole tulossa vauvakirjan jatketta, mutta halusin tallentaa myös joitakin Lyylin lemppareiksi arvioimiani juttuja tänne. Onhan niin, että pian ne unohtuvat, kun tyttö kasvaa ja suosikit vaihtuvat, eikä neiti itse voi tällaisia muistella, jollei hänelle löydy kirjuria. Tosin emme voi koskaan päästä täyteen varmuuteen siitä, olenko onnistunut suosikkien tulkinnassa oikein, mutta ainahan hyvä arvaus on tyhjää parempi. 


Lajitelma neidin suosikkeja siis:

vuorokaudenaika: Ilta, aamu, päivä, kaikki käy, mutta ei heti unien jälkeen. Neiti on iltaihmisiä siinä mielessä, että valvoisi vaikka kuinka myöhään ja nukkuisi myös!

ruoka: "Papuu": lihapataa, jossa tummia papuja.

juoma: "Aiku" eli maito

jälkiruoka: "Ääteä" eli jäätelö; karkista hän ei vielä tiedä, vaan luulee sitä äidin rohdoksi ja vain aikuisille tarkoitetuksi pahaksi, mutta välttämättömäksi mielen piristeeksi.

leikki: Hiekalla ja kepeillä leikkiminen, erilaisten pienten esineiden pakkaaminen verhokankaisisiin hedelmäpusseihin, lemmikkien peitteleminen nukkumaan, nukenrattailla huristelu ja kaikenlaisten esineiden kiikuttelu, dubloilla rakentelu

lelu: Tietysti Mia-pehmokissa. Uusin tulokas, Pieni Karhu, on myös saavuttanut suuren suosion. Eilen se meni hukkaan, mutta löytyi aamulla tyynyn alta. Lyyli toisteli koko tarhamatkan: "Kaa(r)hu hukkaa. Äiti öytää kaa(r)hu(n)."

kirja: Tällä hetkellä Pepi-kirja, joka onneksi meni ja katosi, koska sitä ei olisi enää millään jaksanut lukea.

tv-sarja: Muumit, joita katsotaankin yksi päivässä


urheilulaji: Hyvän musan tahtiin tyttö juoksee piirissä keskellä olohuoneen lattiaa, heittäytyy välillä sängylle, hytkyy ja ihan mukavan näköisesti jopa tanssii. Tanssiminen on siis suuressa suosiossa. Joskus hän myös "joogaa". Kävelemistä harjoitetaan aina kun vain aikuiset jaksavat laahustaa. :)

väri: Annoin tehtäväksi valita värikynien joukosta. Vastaus: musta. Ja toden totta: aika moni hänen syksyn piirroksistaan on tyyliä "roiskeita mustalla". Vanhempiaan hän on viime aikoina pyytänyt piirtämään lumiukon.

tuoksu: Hyvistä tuoksuista en tiedä, mutta aina tarpeen vaatiessa Lyyli kommentoi: "Äiti haisee." "Iskä haisee." Neiti on ilmeisesti tullut äitiinsä tai K-tätiinsä, kun on näin hajuherkkä.

vaate: Paul Frank -pikkuhousut, kun niissä on niin ihania kuvia ja ovat värikkäitä. Hameet ovat myös pop.

paikka: Koti ja siellä olohuoneen matto ja sänky, jossa hän myös nykyään äidin vierellä viettää suurimman osan öistään...

arkirutiini: Kynsien leikkaaminen: äiti siis leikkaa ja Lyyli naatiskelee.

kehonosa: varpaiden välit (ja niiden tutkiminen)

kotityö: Likaisten petivaatteiden vieminen likapyykkikoriin. Ah sitä yhteisen tekemisen riemua!


Kuvat on ottanut mieheni viime keväänä ja kesänä.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Psykopaattia metsästämässä

Olimme miehen kanssa leffassa, toista kertaa tänä vuonna. Aikalaista taantuneisuutta, kun sentään entisessä elämässäni kävin leffassa noin kerran kahdessa viikossa, minimissään. Aikansa kutakin, voisi sanoa, enkä ole oikeastaan ehtinyt edes kaivata leffailtoja, mutta nyt alkoi vähän kutisuttaa, kun teattereissa pyörii parikin kiinnostavaa henkilökuvaa  (Prinsessa sekä Mr. Nobody). Pidän nimittäin ehdottomasti eniten henkilödraamasta, kuten tämän illan valintakin osoitti.

Tappaja sisälläni ei ehkä noin päällisin puolin olisi korrektein leffavalinta perheenäidille ja opettajalle, mutta koska olen kovin kiinnostunut ihmisten muotokuvista – etenkin niiden outojen ja omituisten – päädyimme tutustumaan Casey Afflecin huippusuoritukseen ihan tavallisena pikkukaupungin sheriffinä, josta kuoriutuu kylmäverinen tappaja. Leffa toi elävästi mieleeni toisen suhteellisen tuoreen psykopaattikuvauksen, Oscar-voittaja Menetetty maa -elokuvan, jossa psykopaattina taituroi Javier Bardem. 

 Kuva: Kat...

Epäilen, että psykopaatin mielen syvyyksiä on edes elokuvaohjaajan mahdotonta nähdä, mutta pintaraapaisukin riittää näyttämään vähintään sen, kuinka viallinen maailma heidän päähänsä on piirtynyt. Afflecin  psykopaatti oli elokuvan alussa osin epäilevä, katuvakin, tunteita näyttävä olento, mutta elokuvan kuluessa jäykistyi ja turtui, alkoi kuin nauttia uudesta roolistaan tappajana. Bardemin parin vuoden takainen tappaja taas oli kylmempi, suoraviivaisempi ja ehkä toimintasankarimaisempi. Hänestä tulee mieleeni Stieg Larssonin Millenium-trilogian Ronald Niedermann, panssarintorjuntarobotiksikin kutsuttu congenial analgesia -tautia poteva jättiläinen. Afflec suloisen näköisenä nuorena miehenä ei ehkä sopisikaan aivan tällaiseen rooliin, ja osa roolin moniuloitteisuudesta liittyi hänen kaksijakoiseen olemukseensa. Miten tavallinen ja luotettava naapurinpoika muuttuu pedoksi? Vai synnytäänkö sosiopaateiksi?

Vastenmielistä oli elokuvan raaka väkivalta, joka tuntui saavan psykopaatinkin aluksi kyyneliin. Käänsin pääni pois valkokankaalta pahimpien kohtauksien ajaksi, joten mieleni jää onneksi nyt vain askartelemaan poikkeusyksilön elämänvalinnoilla. Miksi teit sen, Afflec? Hän rakasti sinua, ja sinä halusit aluksi kostaa ja ikään kuin sovittaa syntisi, koska petit naistasi hänen, prostituoidun kanssa. Olitko siis sittenkään puhdasverinen psykopaatti, koska olit periaatteessa hyvän puolella, mutta menit solmuun kostosi kanssa?

Lisää pohdintaa Tappaja sisälläni -leffasta mm. Nytissä, Film-o-holicissa ja FilmiFIN:ssä.

Kuva: Kat...

Kat...:n kuvilla ei ole mitään varsinaista tekemistä elokuvan kanssa. Ne ainoastaan kuvittavat tuntojani, leffan synkeyttä ja muistuttavat vanhasta ajasta, johon elokuva sijoittui.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Meidän Lumenemme

Vaikken olekaan mikään Lumene-fani, omistan yllättävän paljon kyseisen meikkimerkin tuotteita. No, yllätyskö tuo, sillä kaksi vuotta sitten olin vielä köyhä opiskelija tai vaihtoehtoisesti vieläkin köyhempi äitiyslomalainen. Sen jälkeen olen heivannut pois vain Lumenen poskipunat ja luomivärit, jotka ovat mielestäni turhan rapisevia ja vähäpigmenttisiä, ja huulipunat, jotka kuivasivat huuliani liikaa. Olen tosin huomannut, että huulipuna kuin huulipuna pakkaa olemaan huulilleni haitaksi.

Esittelen tässä kuvin lähes kaikki Lumeneni, mutta poimin tekstiin vain suosikkini. Lopussa vielä Lyylin tyylivinkki. ;)


Ensimmäinen ikilempparini on syväpuhdistava turvenaamio, jota olen käyttänyt vuosia. Ainoa sen miinus on suttaavuus: turvenaamiota löytyy esimerkiksi silmälasieni nenätyynyjen alta,  eikä sitä saa  sieltä rapsuttamallakaan pois. Enpä jaksakaan naamioida itseäni mutaan kuin hyvin harvoin, muutaman  kuukauden välein, juuri käytön hankaluuden tähden. Varsinaista suoraa vaikutustakaan en ole tällä  tuotteella havainnut olevan, mutta se fiilis, kun turve kovettuu iholle, on hauska ja ainakin hetken hoidon jälkeen iho tuntuu raikkaammalta.

Ehdottomasti täysin välttämätön Lumene on rauhoittava kosteusnaamio: sen avulla selviää pakkastalvestakin hyvin vähin ihovaurioin. Yleensä levitän tuotetta kasvoille illalla, enkä pyyhi ohjeen mukaisesti edes ylimääräisiä pois, vaan annan kaiken imeytyä yön aikana kasvoihin. Ihanaa herätä pehmeillä kasvoilla. Mielestäni edes illalla kasvoihin hierottu öljy ei toimi yhtä hyvin kuin tämä tuote.


Lumenen Sensitive Touch Mascara saa hehkutukseni, koska olen todennut sen toimivan aivan yhtä hyvin kuin esimerkiksi Cliniquen mascaran, ellei jopa aavistuksen paremmin. Ripsiväriä käyttäessä on mielestäni tärkeintä vaihtaa se tarpeeksi usein, noin kolmen kuukauden välein, koska väri kuin väri kuivuu ja saa pöpöjä sisäänsä, jolloin kalliskaan tuote ei toimi enää toivotusti. Juuri tämän takia en ole itse viitsinyt satsata mihinkään sen kalliimpaan ripsariin, jos kerran vuodessa kuluu neljä pötkilöä. Yli kolmekymppiä maksavat olisivat tuhluriluonteelleni liikaa, koska en kuitenkaan pystyisi säästämään summaa mistään muusta, kuten vaateshoppailusta. :D


Kaikesta tästä hyvin ylimalkaisesta sepustuksesta huomaa muutaman asian. A: En ole meikkiasiantuntija millään mittakaavalla. B: En ole myöskään jaksanut testata kauheasti läpi mitään tuotekavalkadia, kun asia ei minua juurikaan kiinnosta. Oikeastaan ihmettelen, että lähdin tekemään tällaista postausta, mutta syy siihen on seuraava:


Lyylin ainoa meikki, Lumenen Quick & Chic -kynsilakka, väriltään Matkalla jonnekin, on niin suloinen, samoin kuin hänen kaikki kirkkaanvihreässä Tupperware-rasiassa matkustavat korunsa. Tyttö on kovin kiintynyt näihin ja rakastaa lakattuja varpaankynsiään. Täytyy myöntää, että olen hiukkasen kateellinen hänen meloni-pinneilleen, mutta onneksi en voi sietää kyseisen hedelmän makua. Onnellinen Lyyli, äitinsä ei lainaa häneltä meikkejä tai koruja. 

perjantai 15. lokakuuta 2010

Stockmann.reality

Päätin jo hyvissä ajoin ennen syyslomaa, että loman aikana ainakin shoppailen. Flunssan takia olen kuitenkin ollut pääasiassa kotosalla kirja nokan edessä. (Historiallista!) Väsymyksestä huolimatta marssin kuitenkin vihdoin tänään Stockmannille, kun sain Lyylille illaksi seuraa. Kiitos käly!

Hullujen päivien jälkeinen hiljaisuus oli ihanaa. Metsästin mustia housuja ja tummia farkkuja, joista jälkimmäiset löysin. Merkki on Mac, josta minulla ei ole mitään hajua, mutta sepä ei minulla yleensä ratkaisekaan. Sen verran olen tänä syksynä kuitenkin ruvennut panostamaan vaatteiden sopivuuteen (osittain myös laatuun), etten kelpuuta kaappeihin mitään "ihan kivaa," vaan vaatteiden ja kenkien täytyy natsata täysillä. Niinpä en ostanut tyylillisesti täydellisiä Tamariksen saapikkaita, koska ne eivät istuneet kantapäistä kunnolla. Ehkä vielä löydän jotkut vastaavat, paremmin istuvat, syksyn aikana jostain. (Ei paniikkia ihan vielä, mutta musta tyylini tarvitsee nuo saapikkaat...)


Stockmannin valikoimat niin vaatteissa, kengissä kuin laukuissa, joissa osastoissa kiertelin, olivat lievä pettymys. Paljon kallista ja kaunista löytyi vaatteissa, mutta valikoimat olivat sekavia, mikä teki vaatteet vaikeasti lähestyttäviksi.  Kassit  taas muistuttivat silmissäni toisiaan. Lieneekö tähän syynä se, että olen jo iskenyt silmäni mustaan Lumin Supermarket XL-kassiin, kuten monet monet muut bloggaajat, enkä löytänyt mitään sen tapaistakaan Stockalta. Musta tyylini tarvitsee tuollaisen kassin, sillä ruskean tyylini Marimekon olkalaukku ei sovi niittinahkatakkiviritelmieni seuraan. 

Kuten huomasitte, olen alkanut tyypittää vaatehankintojani ja -kokonaisuuksiani erilaisiin tyyleihin. Musta tyyli on rockhenkinen: mustaa, harmaata, nahkaa, hopeakoruja; hiukan leikittelevää, yksityiskohtaistakin, mutta karua. En kuitenkaan vie tätä tyyliä äärimmilleen, jotta voin käyttää tyylin vaatteita myös töissä. Mustan tyylin esikuvana toimii esim. Stella ja osittain myös Veera.

Toinen variaationi on  ruskea tyyli: klassista, vähän tätimäistäkin, luonnonläheisiä sävyjä, ehkä itseneulottuja vaatteita. Tähän tyyliin sopivat mm. uudet tummansiniset farkut, ruskeat paidat, itsetekemäni vihersävyinen keeppi ja edellä mainittu rakas ja käytetty Olkalaukku. Ruskea tyylini on osittain jo vähän passé, mutta koska omistan sitä aika paljon, käytän sitä ahkerasti. Tyyli on sitäpaitsi melko täysi: omistan siihen liittyvät pakolliset vaatteet ja asusteet ruskeita nahkahansikkaita lukuunottamatta. Tyylille ei löydy varsinaisia esikuvia, mutta se muistuttaa tyyleistäni eniten esimerkiksi Stockan mainoskatalogien osastoa Gant–Hilfiger–muu maanläheisen värikkään klassinen. Bloggaajista Mademoiselle Pigallen ruskea tyyli on lähinnä omaa ruskeatani.

Kuva ruskeasta tyylistä: brutapesquisa

Uusin tyyliaatteeni on ns. puna–musta tyyli, jota en vielä juuri omista, mutta jonka kuvat pyörivät verkkokalvoillani: klassinen musta villakangastakki, punainen kaulahuivi, ehkä toisinaan musta tai punainen baskeri, vaaleanruskea (oak:n värinen) klassinen laukku ja samanväriset saapikkaat.  Vaihtoehtoisesti kelpaa myös punainen nahkalaukku! Paitoina selkeitä kauluspaitoja ja  neuleita, paljon mustaa ja yksinkertaista. Tähän tyyliin voisi sopia siis mustat suorat housutkin, jos sellaiset joskus löydän. Metsästämistä on kestänyt muutamia vuosia... Tälläkään tyylillä ei ole esikuvia, mutta seuraamistani bloggaajista tyyliä edustaa mielestäni parhaiten Char.

Ruskea tyyli ja puna–musta tyyli ovat hyvin lähellä toisiaan, ehkä sekoittuvaisia, mutta ainakin tällä hetkellä erotan ne irrallisiksi tyyleiksi ehkä juuri senkin takia, että olen hiukan kyllästynyt ruskean tyylin tätimäisyyteen. Puna–musta tyylini ei missään tapauksessa saa muistuttaa itsetehty-osastoa, joskaan itsetehtyjä vaatteita vastaan minulla ei ole mitään. 

Toivottavasti puna–musta tyylini tulee siis joskus toteutumaan; tällä hetkellä käytän maallista mammonaani mustan tyylin hitsaamiseen ja ruskean tyylin rippeiden hankkimiseen, joten puna–mustan aika on joskus myöhemmin. Vähän vaan jännittää, saanko tästä tyylistä aikaiseksi mitään persoonallista vai tuleeko siitä liiaksi muilta imetty, tyhjä. Vähän kuin Stockmann minulle tänään: täynnä tavaraa, laatuakin, mutta jossain määrin kiinnostamaton ja sulkeutunut. Pahoitteluni, vaikka olette avanneet hienon tavaratalon lisäksi palvelut nettiin. Minua todellisuus puraisi, ei kiihottanut.

Kuva puna–mustasta tyylistä: Aleksandr Slyadnev

torstai 14. lokakuuta 2010

Valtaamisia

Kyä se niin maar on, että tämän kämpän neliöt alkavat käydä meille ahtaiksi. Äiti(kin) on joutunut kaventamaan elintilaansa, kun joku on vallannut alaa:


Suunnitelmamme on seuraava: muutto paikkaan äks järjestelyin yy tapahtuu ensi kesänä. Jopa Espoon eräs alue on saanut Sylvin hyväksynnän. Ja se muuten ei ole mikään Westend tai Tapiola, vaan ihan Espoon "Kalliota tai Sörkkää" vaan. Kuulette asiasta vielä monta kertaa täällä. Kesään on kuitenkin vielä päiviä: päiviä aikaa nauttia ystävien, tanssituntien, joogasalin, desingpuodin, secondhand-shopin, Sokoksen ja muiden ylellisyyksien sekä "värikkään elämänmuodon" läheisyydestä. Espoossakin elämää on, mutta hankalammin saavutettavissa. Josko sitä sitten on pakko ostaa toinen auto? Toivottavasti ei!


Ps. Pahoittelen kuvien sumeutta. En osaa käyttää miehen kameran ihmelinssiä.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Päivityksiä

Maatessaan sängyn pohjilla flunssan kourissa keksii joskus hulluja, joskus toisinaan myös hyödyllisiä ideoita, kuten minä tällä kertaa erään käytännöllisen ja arkisen parannusajatuksen. Tsekatkaapa kuvia:

Ennen:

Jälkeen:

Mitä tapahtui? No, päätin vihdoin hankkia vaatekomerooni yhtenäiset henkarit. Olin jo kauan inhonnut eräitä epämääräisiä (Ikea-)henkareita ja ennen kaikkea kateellisena katsellut joidenkin bloggareiden suoria ja yhtenäisiä vaatetankoja. Päädyin siksi syyslomani alkajaisiksi Anttilaan ostamaan keskusvaraston tyhjennyspäiville reilut 50 henkaria, tosin missään halvennuksessa ne eivät olleet. Mukaani lähti Vega-merkkisiä, Palaset-sarjan simppeleitä, mutta tukevia suomalaisia vaateripustimia, joita meiltä löytyi kaapista entuudestaan muutamia, joten tiesin, mitä hintaan 1,33 e/kpl saisin. 

Pääasiassa ostin henkarit mustina, mutta hankin myös valkoisia kesävaatteiden henkareiksi (mustien loputtua kaupan hyllyltä). Olen perfektionisti, joten minun piti saada ihan kaikille vaatteilleni samanlaiset henkarit. Minulla on nimittäin toinen tanko toisessa kaapissa, joka on kyllä melko hankalapääsyinen ja lähinnä varastokäytössä. Sinne nostin vihdoin pari viikkoa sitten kaikki kesäiset henkarivaatteet. Kaapissa on myös talvitakkeja ja juhlavaatteita. Arkikaappini kun on kapeahko ja lisäksi mieheni on vallannut osan siitä kravattitelineineen.


Ostamani henkarit oli pakattu kolmen pakkauksiin ja liimattu yhteen tarroilla, jotka onneksi lähtivät irti sutjakasti. Lyyli sai tarrat leikkeihinsä, ja niille löytyi uusi säilytyspaikkakin: Brio-työntökärryjen kahva. Seuraavien päivien aikana tarroja tulee varmaan löytymään vähän sieltä sun täältä... 


Täytyy kyllä myöntää, että kaappini näyttää päivityksen jälkeen ehkä hieman tylsemmältä paikalta, mutta siihen saattaa olla syynä myös se, että päällekkäin ladottujen paitakerrosten purkautuessa henkarien määrän lisäännyttyä vaatevarastoni sai kummasti lisää valkoista väriä, vaikken valkoista kovasti vaatteissa mielestäni harrastakaan! 



Mutta olenpas vaan tyytyväinen! Ihanaa, kun henkareita on myös tarpeeksi. Onko mikään sen raivostuttavampaa kuin väsyneenä illalla pyykkiä levittäessään käyttää useita minuutteja henkareita kaapista metsästäen ja paitoja lopulta päällekkäin latoen, jotta saa edes muutaman henkarin irrotettua kuivatuskäyttöön? Meillä nimittäin kuivataan useimmat paidat henkareilla riiputtaen, keittiön ja eteisen välisen oviaukon väliin ripustetulla tangolla.

Mieheni ei innostunut henkarien vaihdosta. Hänen mielestään parhaita ovat pesulan ohuet rautalankahenkarit. Joten hänen vaatepuitaan päivittäessäni täytyy olla hivenen kärsivällisempi – tai sitten viedä paitoja kymmenittäin pesulaan. Aika kalliiksi käyvät tuollaiset rautalankaviritykset! 

Vanhat henkarit tarjotaan parhaiten maksavalle. :) Lyyli tässä niitä pakkaa pusseihin.


sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Lyylin lauantai

Lyylin päivä kuvina, olkaattes hyvät. Tämä kun tuntuu olevan muotia, ja Lyylin lauantai kenties muodostui äidin lauantaita mielenkiintoisemmaksi. :)

Lyylin kaverit Hauva, Mia, Eeva ja Nanni peiteltiin aamutöiksi nukkumaan siskonpedille. Ilmeisesti lempilelut eivät olleet yön aikana saaneet tarpeeksi unta!

Pientä taistelua vaatteiden vaihtamisen yhteydessä. Äiti voitti tällä kertaa...

Iskä ja Lyyli kera kummitädin ja hänen miehensä kierrätyskeskuksessa ja shoppailukeikalla. Kauppakäynnillä Lyyli työnsi ekaa kertaa pieniä ostoskärryjä. Hulluja päiviä suunniteltiin, mutta Lyyli ei keltaisesta kiinnostunut.

Punainen on yksi syksyn muotiväreistä. Huomaa asun kissanapit, jotka sopivat yhteen kisuasusteen kanssa. "Muotibloggareilla on tekohäntäkoristeita, mulla on aito kissa."

Pian kotiovella. Kierrätyskeskuksesta tarttui mukaan muutamia uusia kirjoja ja rannekoru.

Päiväunilla tunnin väsytystaistelun jälkeen... Lopulta parhaiten kelpasi oma sänky, vaikka kaikkia talon muitakin sänkyjä tarjottiin. Unilla mukana rakkaan Mian lisäksi tarvikepussi, jonka sisällä mm. pääpanta ja tyhjiä saippukuplapurnukoita.

Nyt sijataan omaan sänkyyn noita siskonpetejä. Äiti on poistanut pähkinöistä likaantuneet lakanat, mutta ei ehtinyt vaihtaa tilalle uusia, kun jo piti alkaa meikata iltaa varten.

Illalla nepalilaisessa ravintolassa syömässä. Lyylille maistui niin kuin muillekin. Kivaa oli myös koota leikkipisteen palikoista torneja ja kiikata keinuhirvellä.

Valoloitsuja lukulampulla. Uusi hieno yöpuku otettiin ilolla vastaan. 

Siskonpeti jälleen kerran. "Lyyli puppuu tähän." Hyvää yötä kullanmurut!