lauantai 30. lokakuuta 2010

Hyvää kekriä!

Mielestäni on harmillista, että halloween on levinnyt Suomeen sellaisella kaupallisella krääsällä ja amerikkalaisella kauhuelokuvakuvastolla, kuin se on tehnyt. Koulussamme muutamat luokat juhlivat eilen tätä alunperin vainajien juhlaa, ja aloin sen myötä miettiä, löytyisikö tällaiselle juhlinnalle suomalaisempaa vaihtoehtoa. Juuri tähän lokakuun loppuun, alkavaan pimeään kauteen nimittäin sopii erittäin hyvin joku mieltä hieman piristävä ja arkirytmiä rikkova juhla – sikäli ymmärrän hyvin oppilaita, jotka haluavat halloweeninsa ja opettajia, jotka jaksavat nähdä vaivaa sen järjestämiseksi. 


Suomessa juhlittiin joskus kauan kauan sitten sadonkorjuun kunniaksi kekriä, joka oli sen ajan suurin juhla: maalaisyhteisössä joulua tärkeämpi, silloinen uuden vuoden aloittava juhla. Kekriin liittyi monenlaista taikuutta, ennustamisia ja tapoja. Esimerkiksi uuni lämmitettiin aikaisin aamulla ja päivän aikana syötiin useita kertoja, jotta seuraavasta vuodesta tulisi antoisa. Pöydät notkuivat herkuista aamusta iltaan, eikä viinankaan tarjoamisessa pihistelty; humaltuminen tosin oli kiellettyä, jottei vilja menisi lakoon. Myös karjan hoitamiseen kiinnitettiin erityistä huomiota. Illalla poltettiin kekrivalkeaa ja tietysti tanssittiin sekä leikittiin. Myös kiertolaiset osallistuivat juhlintaan; he kiersivät talosta taloon ja  vaativat vatsan täytettä uhkaamalla purkaa talon uunin, jollei heitä kestittäisi. Kekrillä tuntui mielestäni olevan koko kansan juhlan luonne, vaikka se kenties kosketti eniten palvelusväkeä, sillä silloin alkoi myös heidän vuosittainen vapaaviikkonsa.

Olisikohan tästä kekristä millään muotoa halloweenin syrjäyttäjäksi? Epäilen hiukan, sillä millaisia olisivat kekriin liittyvät hahmot: taljoihin pukeutuneita kekripukkeja tai runsauden haltiattaria monine nänneineen? Toisaalta myös kekriin liittyi uskomus vainajien, haltioiden ja pyhien miesten liikkumisesta; heitä varten lämmitettiin saunaa ja jätettiin ruokaa esimerkiksi pöydälle koko yöksi. Sikäli halloweenin vainajamaista muumio-, luuranko- ja jopa noitapuvustoa voisi muokata myös kekrin tarpeisiin. 

Toisaalta kekristä näyttää luonnollisesti uupuneen sellainen eroottinen sävy, mitä halloweeniin populäärikulttuurin vampyyri- ja kauhuelokuvien naishahmojen mukana on tullut. Kuvastosta, joka piirtyy meidän kaikkien hiukankaan populaarikulttuuria seuraavien verkkokalvoille, on vaikea siirtyä kekripukkipukeutumiseen, jota ei ole onnistuttu ainakaan vielä popularisoimaan – sievistämään, ehkä sukupuolittamaankaan. Tietenkään meillä ei ole amerikkalaista elokuvakoneista tätä tekemään, enkä osaa sanoa, olisiko kekrin kaupallistaminen edes mikään ratkaisu. 

Olisi kuitenkin tähdellistä jakaa lapsille vanhoja kulttuuriperinteitä, sillä suomalaisuus on mielestäni hiipumassa maapalloistumisen myötä – vanhat maalatalousyhteiskunnan tavat, perinteet ja jopa perusteet ovat unohtumassa niin lasten kuin aikuisempienkin mielistä, koska emme varsinaisesti tarvitse sellaisia tietoja tai taitoja. Mutta onko se hyvä syy lakata opettamasta niitä täysin? Peruskoulun opetussuunnitelmaan ja käytänteihin kuuluu kyllä tiiviisti hyvinkin monen juhlapäivän huomioiminen, mutta kekri on ainakin toistaiseksi ollut vähemmän esillä. 

 Kuva: .Andi.

Ehkä voisin itsekin liittää opetukseeni kulttuuritietoutta nykyistä runsaammin. Esimerkiksi vanhojen suomalaisten uskomusten kuten tonttuperinteiden jakaminen olisi mielenkiintoista. Niissä on myös se hyvä puoli, että ne ovat kristinuskottomia ja sopivat sikäli myös maahanmuuttajaopetukseen. Tähän liittyen ostinkin eilen kirjamessuilta Mauri Kunnaksen Suomalaisen tonttukirjan, jonka muistan lapsuudenkodin kirjahyllyillä nähneeni ja sitä selailleeni. Tietääkseni en kuitenkaan ole sitä juuri koskaan lueskellut, joten nyt tulee minunkin heikohkoon yleissivistykseeni pieni lisäys. 

Tonttujutut tuntuvat sopivan parhaiten joulunalusaikaan, vaikka entisaikaan tontut  liikkuivatkin kaikkina vuodenaikoina. Onneksi joulu siis kolkuttelee lähistöllä: taidan päästä aika pian kirjan tarinoiden kimppuun! Oma kekrini taas on kulunut kotioloissa mm. lehtiä lukien, nukkuen, mietiskellen. Kekriruokana toimi katkarapupitsa, jälkkärinä valkosuklaatikkarit, jotka kesällä naimisiin menneet ystävät kävivät hääkuvien ja -kahvin ohella meille illalla tuomassa. Kävipäs siis kekrikiertolaisia! Eivät kyllä uhanneet millään uunin rikkomisella, vaikka emme heitä kestinneetkään. ;) Tosin meillä ei edes ole uunia, mutta oishan se mikro ehkä ajanut saman asian... Perinteet muuttukoot, mutta älkäämme ihan kaikkia perusteita unohtako!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti