tiistai 30. marraskuuta 2010

Salakuunteluja

Kävelin taannoin keskellä kauneinta Kalliota. Satuin kuulemaan kahden rouvan käymän keskustelunpätkän, jossa lähinnä toinen osapuoli tilitti hyvinkin ajankohtaisesta aiheesta:
- Hei, tietsä, mä otin Maurin* pitkät kalsarit käyttööni. Ku ei se Mauri niitä oo alkanu käyttään. Olivat vielä lahjapaketissaan. Sano vaan, et mää sellasia käytä. Et mitä sitä nyt sitten kaappiin jättään. Vähä huonosti kyllä istuvat... (*Nimi muutettu)

Bussissa matkalla Espoosta Helsinkiin taas kuuntelin seuraavanlaista keski-ikäisen, hyvinpuetun herrasmiehen tilitystä:
- Det är bara så, att dom där parkningsgrottorna är så förbannade långt ifrån att gå från centrummet att det är nästan händigare att ta bussen.

Että on se vaan sanottava, että paikoissa ja paikoissa – tai keskusteluissa ja keskusteluissa – on eronsa. Mutta ihanaa, että espoolaiset saavat "pian" metronsa, niin liikkuminen sielläkin helpottuu hiukan. ;)


Lyyli ja isänsä taas ovat käyneet seuraavanlaisia keskusteluja, joita korvani eivät ole voineet välttää noteeraamasta, sormeni kirjaamasta ylös – ja suuni kommentoimasta:

(Lyyli kuorii isille mandariinia, aluksi hampailla tehden kolon kuoreen, sitten sormilla. Isi on uppoutunut tietokoneeseensa. – Lyyli ojentaa isille puolet kuoritusta mandariinista ja alkaa itse syödä toista puolta.)
Isi: Kiitos. (Ilahtuen, mutta vaipuen takaisin koneen lumoihin.)
Lyyli: Eipä kestä.
---
Äiti: Kuulitsä, kun Lyyli osas kohteliaisuusfraasin.
Isi: ??

Toinen keskustelunaihe on meillä toistuva. Pari päivää sitten havaitsimme, että Lyyli oli muuttanut tyylilajia:
Isi: Lyyli panee pään tyynyyn.
Lyyli: Ei kiitos.

Että ihanan kohtelias (isin) tyttö meillä, jonka kanssa isi kyllä ensimmäisestä klipistä poiketen viettää hyvinkin paljon laatuaikaa. Äidinkin olisi parempi vähentää tämän helvetinkoneen käyttöä, jotta olisi enemmän reaalimaailman keskusteluissa läsnä. Ne kun voivat olla hyvinkin antoisia myös sille osapuolelle, joka ei keskusteluun osallistu kuin (sala)kuuntelijana.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Kuori kuumavesipulloon ja muita ompeluksia


Jossain päin maailmaa käytetään vielä kuumavesipulloja. Kieltämättä näppärää, tosin itse vannon kauratyynyn voimaan, kun asunnossamme kylmimpään aikaan laskeudutaan 18 celsiusasteen tuntumiin.

Jos kuitenkin suosit kuumevesipönikkää, suosittelen sen ympärille suojusta, jotta pullon käyttö olisi miellyttävämpää. Tässäpä siis joululahjavinkki: itsekudottu pullonkuori lämmittää saajaansa monella tavoin. Myös viljatyynyjen valmistaminen itse on mahdollista, eikä ilmeisesti edes kovin vaikeaa.

Minä taidan tyytyä keräämään kaksi viikkoa jaloissa pyörineen ompelukoneen varastoonsa. Lyhensin sillä yhdet housut, toiset tyydyin harsimaan käsin ylimääräisen taitoksen avulla, kun en enää uskaltautunut pätkimään lisää housuja (piloille). On se vaan niin rasittavaa touhua tuo ompeleminen.


Kuumevesipullon kuoria saa myös kaupoista, tosin Suomen putiikeissa en sellaisia ole bongannut. Kuva on harhaanjohtavasti Englannin markkinoilta. Kurkkaapa Amazonin tarjontaan, joka voi pelastaa sinut pulasta, jos sinäkään et ole ompelusintoinen tai keksit mieluummin jotain muuta kudottavaa.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Lumen kosketus

Ihanaa kun on lunta! Ulkoilimme eilen ihan vain kotimme takapihalla, keskellä ehkäpä saasteisinta kaupunkia, joka lumen ansiosta tuntuu puhtaalta ja jopa viattomalta. Aloin siinä palellessani ja Lyylin puuhia seuratessani nostalgioida, palata mielessäni entisaikaan, siinä samalla kun tuijottelin pian satavuotiaan taloyhtiömme ulkoseiniä. (Voisin asua täällä historiaa huokuvien seinien sisällä ikuisesti, jos tilaa asunnossamme vain riittäisi!) Millaista olikaan ennen, kun aina talvisin oli lunta. Hiihdettiin kouluun, kelkkailtiin töihin, laskettiin mäkeä, aikuisetkin. Maailma on tietysti muuttunut muullakin tavoin kuin pelkästään ilmastonmuutoksen vauhdittamana.


Välillä, viimeksi eilen, kuulee niitä kommentteja, että miksi täällä Pohjolassa on tällaista: kylmää ja pimeää niin kauan. Niin, totta tuokin, pitkä kuollut talvi masentaa kestäessään melkein puolet vuodesta, mutta nyt ei kai auta kuin iloita siitä, että saatiin (ehkä) vielä toinenkin luminen talvi. Miten kurjia ovat olleet räntäsateiset ja mustat joulut ja siksakkia edestaas vaihtelevat lämpötilat. Hassuja helmikuisia keväitä en kaipaa laisinkaan; muistelkaapa kevättalvea 2008! Eikä varmaan vähemmän talvista marraskuuta kaipaa oikeasti kukaan muukaan näillä leveysasteilla asuja, etenkään sitten kun ilmastonmuutos taas paljastaa mahtinsa. Tosin täällä Suomen leveyspiireillä, suojaisassa pohjukassamme saatamme olla siltä turvassa hyvinkin pitkään.

Nyt sitä tosin sopii olla ilmastoskeptikko, kun näyttää siltä, että olemme palanneet puuterilumen eli omassa kielessäni enkelilumen aikaan: keveän pakkaslumen olemassaolo tuntuu vähemmän kuin uhatulta, jos sitä löytyy kinoksittain jo marraskuussa. Eilen en osannut ajatella muuta kuin että onpa mahtavaa, että lapseni saa kokea lumen hienouksia! Ehkäpä voisimme alkaa kokeilla Lyylin kanssa hiihtämistä jo tänä talvena? Ehkäpä voisin itsekin ryhdistäytyä ja viimein hankkia sukset, joita olen jo vuosia kaivannut. Jos meri jäätyy ja jää sopivan lumipeitteen alle, täältäkin käsin pääsee helposti talviurheilemaan. Muutenhan se on kaupunkiolosuhteissa aina vähän säätämistä.

Kohdallani eräät urheiluvälinehankinnat ovat tosin olleet enemmän murheenkryynejä kuin ilonaiheita. Kesällä ostamani pyörä oli koko syksykauden kolmella lukolla kiinni telineessä pihalla. Hankalaa sellaisen käyttö. Tuli lumi, tuli pakkaset ja lukot jäätyivät. Viime torstaina kun piti viedä pyörä kellariin, havaitsin muutenkin väsyttäneen päivän päätteeksi tuskailevani sen kahden umpijäätyneen lukon kimpussa turhaan. Onneksi ihana huoltomiehemme pelasti pyörän; katkaisi toisen lukon ja sai avattua toisen. Sitten hän vielä kantoi pyörän hankalaan kellarikoloomme. Perun kaikki ikävät puheeni talonmiehemme asioiden hoitamisen tasosta! Tämä palvelu oli suorastaan täydellistä! Tällä erää en ole edes käynyt katsomassa arvokkaan pyöräni vointia, sillä luotan sen pelastumiseen. Kelpaa edelleen haaveilla Ahvenanmaan pyöräilystä, jos vain vaihteet ovat kestäneet pakkasen puristuksen.

Ihanaa talven jatkoa kaikille – ensi viikoksi on luvattu mahtipakkasia, joten silloin kelpaa ihan hyvällä omallatunnolla viettää aikaa myös sisätiloissa. :)


torstai 25. marraskuuta 2010

Taiteen maailma

Lyylin äiti ei päässyt eilen hakemaan tyttöä tarhasta, mutta onneksi kullanarvoinen Angu-täti läksi äkkivaroituksella hakemaan tarhalaista: ensin vierailulle kotiinsa ja sitten vielä palauttamaan Lyylin tämän kotiin.

Illalla Angu-täti kirjoitti hauskasti Lyylin vierailusta:

"Lyyli, joka ei koskaan halua piirtää, oli tänään aivan mahtava ja VAATI saada maalata, kun näki siveltimiä mun huoneen lattialla. Tässä muutama kuva taidehetkestä. Valmis maalaus oli Lyylille huipputärkeä ja pienet raivari aiheutti jo se, kun laitoin työn muovipussiin kotimatkan ajaksi. Lopulta tuuli vielä nappasi koko pussin ja sen perässä juostiin lumikasoissa. Mutta teos pelastui! Lyyli on aina tervetullut kyläilemään ja taiteilemaan tänne.

Toinen Lyylin uroteko oli huutaa kovaa vastaantulevalle miehelle, että JÄÄTIIN JUMIIN kun kärryt vähän otti kinokseen. Sehän pelästyneenä ihan riensi apuun. Mainiota."

Mainiota todellakin. Lyylin äiti harkitsee maalauksen kehystämistä. Lapsen taidetta ei vielä nimittäin löydy seiniltämme. 




PS. Päädyimme julkaisemaan ainakin nämä Lyylin kuvat kasvoineen päivineen, sillä on alkanut tuntua siltä, että blogista on tullut pitkälti Lyylin elämän päiväkirja, ja tuntuisi oudolta julkaista sitä ilman tytön kasvoja. Ajattelemme mieheni kanssa, että Lyyli tulee muuttumaan vielä niin paljon, ettei myöhemmin ole tunnistettavissa näiden kuvien perusteella. Lisäksi aion joskus hamassa tulevaisuudessa sulkea blogini, jolloin kuvat jäävät vain arkistojen iloksi. 

Kertokaa mielipiteenne! Itseni pidän kasvottomana ammattini ja yleisen yksityisyyden vuoksi, minun kasvoni kun eivät enää muutu ainakaan tunnistamattomiksi – korkeintaan on luvassa hienosäätöä huonompaan suuntaan.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Mainio Mansku

Viikonloppusuihkaukseni Manchesteriin oli aivan hulvaton! Matkustin kahden hyvän ystäväni kanssa sinne katsomaan ystäväämme ja tutustumaan lähinnä kaupungin shoppailuihin ja ilta- sekä yöelämään. Paljastaa täytyy, että matkaan sisältyi mm. alkoholin juomista ja siitä seurannutta hilpeää sekoilua ja kaatuilua. Naurettua tuli vatsalihakset sykkyrällä – hyvää treeniä saimme myös kävelemällä kaupungin katuja ristiin rastiin ja hyppimällä tanssilattialla. :)


Tuli siis levättyä fyysisesti vähemmän, mutta henkisesti kuin uudestisynnyin. Vaaterintamalla oli kuitenkin (onneksi) aika hiljaista; lähinnä pitäydyin koeajamaan yläkuvassakin näkyviä uusia ruskeita saapikkaitani ja ihmettelemään karaistuneita englantilaisia, jotka viihtyvät baarimatkan ja iltariekkumiset ulkona ilman päällitakkeja! Lisäksi pientä ihmetystä aiheutti hotelliamme vastapäätä sijaitsevan rakennuksen eteen kerääntynyt kiljuva fanilauma ja nimmareita jakava stara. Respan täti meille valaisi, että kyseinen hahmo oli joku XYZ, joka myöhemmin selvisi paikallisen kykykilpailun (X-factor?) voittajaksi. Näimme siis myös julkkiksia! 


Oheiset asukuvat kuvastavat jonkin verran olemustani reissun päällä: hiukset hapsottivat, vaikka olin juuri käynyt kampaajalla, paidan helmat karkailivat ja kuulemma oli hivenen huvittavaa, kun tanssikuvioiden seassa kiskoin hamettani korviin. Niin, huvittavan, rasittavan ja täysin höperön minäni yhdistelmä saa joskus vauhtia muutamasta lasista hyvää alkoholia ja löydän itsestäni esiintyjän, mitä en muuten muka yhtään ole... Kavereilla kestämistä. 

Oman lisäbonuksensa matkaan toi myös se, että paluumatkalla Easyjet ei ensin hyväksynyt maksukorttejani eikä sitten tovin päästä varta vasten automaatista hakemiani euroja korvaukseksi liian ison käsimatkalaukkuni viemisestä ruumaan. (Siis mitä, eivätkö eurot käy kaikkialla lentokenttäalueella?) Jotta emme olisi takiani olleet myöhässä aikataulusta, sain veskani ilmaiseksi matkaan! Pientä säätöä ja tottumattomuutta ilmassa. Mutta pian olimme onnellisesti korkeammalla ilmassa ja varsin hyvässä hapessa jälleen. 


Käsityötä en matkalle turvallisuussyistä raahannut, mutta aloin vihdoin lukea yhtä pinoni kirjoista. Erittäin onnistunut ja monipuolinen reissu siis. Vaikka on tällä viikolla väsyttänyt, arki on tuntunut kuitenkin monta kertaa paremmalta, kun on välillä saanut nähdä jotain aivan muuta. Ja istua hetkeä pidempään vaikka aamiaisella! Suosittelen tällaista lyhyempää minilomaa, jos tuntuu siltä, ettei aikaa tai energiaa (tai varallisuutta) riitä viikon talvilomareissuun. Jos pieni on kaunista, niin olkoon lyhyt yhtä tavoiteltavaa.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Tähtihetkiä


Kiitos kiitos kirsikasta Nooruska! Olen aivan otettu. Ja yritän täten pitää elämänmakuista linjaa yllä! Somuuteenkin on pyrkimys aina, vaikka se tuntuu välillä elämänmakuisuutta harvinaisemmalta herkulta, etenkin näin matkaväsymyksen ja siivousillan jälkeisenä maanantai-iltayönä.

Kirsikkakirjeen ohjeet:

1. Jaa tunnustus eteenpäin viidelle inspiroivalle bloggaajalle.
2. Kerro kolme asiaa, joita rakastat.
3. Näytä rakastamasi kuva ja kerro siitä.


1. Jaan kirsikoita eteenpäin seuraaville listalleni jo tovin kuuluneille helmille:

Hampaat irvessä: minimalistista kauneutta, raikkaita ideoita
Hopeapeili: vintagea, perhe-elämää sopivin maustein
Nostalgian lyhyt oppimäärä: taidetta, räväkkyyttä, ja täten yllätyksiäkin
Muutama hetki: arjen kauniita sävyjä, selkeyttä, kuulautta
Pupulandia: monipuolista, ammattimaista nuoren naisen elämän käsittelyä


2. Rakastan:

a) herkuttelua. Harrastan mieluiten irtokarkkeja tai Valion vaniljarahkaa kahvin kanssa. Myös kladdkaka käy, mutta en niinkään pidä ns. terveellisimmistä herkkuvaihtoehdoista kuten perusmuffinsseista tai kääretortusta. Itse en juurikaan leivo, mutta syön herkkuja syksyn tullen melko usein. :( Keväällä vedän "tiukkaa" niukkaherkkuisuuslinjaa, koska aineenvaihduntani rauhoittuessa valon määrän myötä alan kerätä myös kiloja.

b) (neule)käsitöitä. Mutten ehdi niiden pariin tarpeeksi usein. Rakastan puikkojen kilinän mukanaan tuomaa ajatusta uudesta vaatekappaleesta, jonka eteen saa nähdä sen verran paljon vaivaa, että vaate tuntuu valmistuttuaan ansaitulta. Noin 70 prosenttia tekemistäni käsitöistä on kuitenkin jossain määrin "kummallisia", joten ne päätyvät joko jollekulle toiselle tai joutuvat jopa puretuiksi.

c) työtäni. Opettaminen tuntuu ainakin tässä vaiheessa herkulta: päivät kuluvat joutuisasti, ensin rakkaan suomen kielen ja ihanien oppilaiden parissa, sitten puuhastellessa seuraavaa päivää varten; jossain vaiheessa varmaan joku seikka alkaa puuduttaa, mutta vielä on kuherrusvaihe päällä.


3. Rakastamani kuva olkoon tämä; yhteiset askelmat alttarilta ylämäkeen eivät lisätekstejä kaivanne. 


4. Omana pikkulisänäni kuvia tämän päivän tähtihetkestä, jonka pitkittyessä oli kyllä mennä hermo. Kälyn kanssa kokosimme ja ripustimme joulutähden:


Elämä on... valoisaa ja synkkää, vuorotellen tai yhtäaikaa. Ollaan nyt hetki valon puolella!

torstai 18. marraskuuta 2010

Kaipuun kuvia

On jo Lyyliä ikävä, vaikka aamulla viimeksi nähtiin. Neiti haettiin iltapäivällä mummulavierailulle. Tuo sohjoinen sää hiukan jännitti äitiä, kun ajomatkaa mummulaan on useita satoja kilometrejä, ja niinpä pysyttelin mahdollisimman kaukana puhelimesta iltapäivän aikana ja jäin töihin ns. asumaan: juttelemaan, palautumaan. 

Puoli seiskalta vihdoin kotiuduin, heitin parisataa grammaa karkkia nassuun, juustoa, leipää, kahviakin. Ehkä pian jaksan alkaa pakata. Lähden nimittäin huomenna Manchesteriin! Tosi erilainen viikonloppu siis tiedossa: reissuun ja ihan lentokoneeseen ja ulkomaille asti. En ole ollut melkein neljään vuoteen kunnolla Suomen vaikutuspiirin ulkopuolella. (Tallinnaa ja Tukholmaa ei lasketa, eihän?)



Ohessa muutamia arkisia kuvia viime viikoilta; näiden katseleminen auttaa ikävään. Nyt ajattelin nautiskella tämän illan (jos pakkaamista ei lasketa): käydä pitkässä kuumassa suihkussa, sillä kotona on nyt ensimmäistä kertaa suhteellisen viileää, ja tehdä käsityötä. (Niin kuin en muka normaaliarjessa nautiskelisi...) Arki kun on niin erilaista, kun lapsi ei ole kotona. Kaikessa tyhjyydessään ja kaipuun tunteessaan puhdistavaa. Samalla huomaa, että ei sitä äitiyttään koskaan vapaaehtoisesti vaihtaisi pois, vaikka kuinka usein kadehtiikin lapsettomia kavereitaan ja tuttujaan. 

Kyllä sitä siis ainakin yhden (helpon) lapsen kanssa vielä ehtii itseäänkin varten elää, harrastaa ja nauttia. Tosin aivan liian usein huomaan tekeväni asioita vain omilla ehdoillani. Ehkä tapani olla on yhteiskunnan yksilöitymiskulttuurin, suorittamispaineiden ja oman perfektionismini takia vinoutunut. No, nyt on aikaa mietiskellä sitäkin, ehkä alkaa tehdä asialle jotakin.


Kuvissa esittäytyy jälleen kerran myös Lyylin peittelyleikki, mutta tällä kertaa eläinystävät ovat saaneet unikaveriksi kukin oman kirjansa, jota lukea iltasaduksi ennen "puppumista." Odotamme mielenkiinnolla leikin kehittymistä edelleen!

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Lukuhetki

Yleensä en ole viime tipan ihminen. Mutta nyt jäi ilta- tai jopa yötöiksi lukea huomista oppilaiden kanssa käytävää kirjakeskustelua varten nuortenkirja nimeltään Villihaukka. Kiinnostukseni on aika alavireistä, mutta kirja on onneksi ihan ookoo. Varmaan vain terveellistä lukea lukuisten lastenkirjojen ja satunnaisten aikuisten romaanien välillä myös nuorille suunnattua kirjallisuutta. Ei se nyt ihan liian kaukana aikuistenkaan maailmasta aina ole! Esimerkiksi tässä Ben Kallandin palkitussa teoksessa kuvataan mielenkiintoisesti äidin roolia ja suhdetta lapseensa, joten minullekin löytyy romaanissa samaistumisen kohde.

Lyyli juo ensimmäistä kertaa iltateetä. Hän pitää siitä kovasti, mutta valittaa "tee uuma on". Ja demonstroi puhaltamalla, mitä pitäisi tehdä. :) Minä taas taidan hörpätä kahvini loppuun, jotta jaksan myös luku-urakkani kunnialla viimeiselle sivulle. – Voisi olla kohtalaisen noloa kertoa oppilaille, että ope ei ehtinyt tai jaksanut ihan loppua, mutta ei se mitään, kertokaa mulle, mitä siinä tapahtui. Ei aivan asiallista eikä kasvattavaa. 

Yksi vaihtis olisi herätä aamulla puoli viideltä. Muistaakseni joskus lukioaikana harrastin tällaista kokeisiin lukemista, huonolla menestyksellä tietenkin. Nyt täytyy vain ajatella, että minulle maksetaan tästä! Lucky me!


Kuvassa teen mitä usein nykyäänkin, luen ääneen. Oppilaani taitaa vain olla vähän nuorempi kuin nykyiset. Huomattavan tarkkaavaisesti sisareni kuuntelee, oivallinen esikuva siis! Kuva lienee vuodelta 1981.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Lahjoja, lahjoituksia

Onnetar suosi Misua! Olisin halunnut muistaa molempia arvontaan osallistuneita, mutta sukkia on valitettavasti varastossa vain yhdet. Kovin hiljaista oli kommentointi tuolla osastolla, mutta ideat sitäkin mahtavampia. Ilmeisesti koko 36 on sen verran harvinainen, etteivät sukatkaan motivoineet. Itselläni on ollut sama ongelma, sillä kaveripiirissä 36-jalkaisia on vähän. Tosin siskoissa 35–36-akseli kyllä löytyy, mutta he ovat kutomisiani kylliksi kenties saaneet. Vai onko näin? On välillä vähän vaikeaa arvioida, kuinka mieluisia pehmoiset paketit edes aikuisiällä ovat. Pienenä varoituksen sanana kuitenkin kerrottakoon, että jonkin sortin omatekoista voi tänäkin vuonna ajautua pukinkonttiin. Muuten pyrin antamaan järkeviä lahjoja, kerrankin.

Kuva: maize//

Oma kirjeeni joulupukille:

Rakas pukki! 

Toivoisin hyvää hajuvettä; se voisi olla Dolce & Gabbanan Rose the One tai Christian Diorin Miss Dior Chérie. Ei sillä, että sitä varsinaisesti tarvitsisin, mutta toinen olemassaolevistani on loppumassa ja toinen muuten täydellinen, mutta kovin kesäinen ja kepeä.

Lisäksi voisin tykätä jostain kivasta hopeakorusta. Tai jostain massiivisemmasta, rockimmasta, esimerkiksi eräästä radikaalista gTien korusta. Mutta korun ei tarvitse olla kallis! Koruharakka tykkää kaikesta, mikä on viehättävää. Esimerkiksi Pupulandian Jennin esittelemät kangaskorvikset ovat mielestäni esteettisesti mahtavia, vaikka aiheeltaan ehkä minulle hiukan epäsopivia. Ja Katariina Guthwertin yleisurhoollisuusmitalleja en vaan voi olla kuolaamatta, vaikka tiedän ne pelkiksi koristeiksi. Harakan pesään sopiviksi! – Ehkä minun olisi syytä antaa yksi sellainen itsekin jollekulle...

Hyvää lukemista minulla on hyllyt täynnä, mutta joku osuva kirja tai sarjakuva lämmittää aina. Tykkään Krampeista ja nyrjähdyksistä, Tinteistä ja Viiveistä ja Wagnereista, joista viimeksi mainitut kyllä melkein kaikki jo omistan. Lisäksi Katja Tukiaisen ja Ville Rannan piirrosjäljet ja tarinat iskevät ja uppoavat. Romaaneissa luotan enimmäkseen ammattiarvostelijoiden mielipiteisiin, runoista klassiset ovat mieleeni. 

Kasseja rakastan, vaikka jo monta hyvää omistankin – etenkin niitä epäkäytännöllisiä ja erikoisia; käyttölaukkuja sen sijaan tarvitsisin useampia, eri värejä ja kokojakin. Mitäs pukki sanoisi tällaisesta metallisesta kierrätysclutchista? Sopisiko muorille?

Oikeasti en tarvitse mitään. Hyvä lahja on lahjoitus vähäosaisimmille. Tällä hetkellä elän sellaista elämänvaihetta, että voin ostaa itsekin sen, mitä todella tarvitsen. Joulussakin tärkeintä on yhdessäolon ilo, rauhoittuminen ja ihan vaikka vaan syöpötteleminen ja pelailu, niin kliseistä kuin kaikki tämä onkin. Itse taidan odottaa lomalta eniten sitä, että pääsen rauhassa tekemään käsitöitä ja lukemaan. Ajatella, monta päivää vailla sisäistä pakkoa lähteä edes tanssitunnille. Sopii minulle.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Lyyli sanoi tänään...

... ekaa kertaa minä. Siitä se sitten alkaa, oman itsensä reflektoiminen, itsestään kertominen ja oman persoonansa peliin laittaminen! Toki Lyyli on kuvaillut puuhailujaan ja tuntojaan jo ennenkin, yksikön kolmannessa persoonassa, kuten lapset yleensä puhumisen alkumetreillä. Nytkin hän ylpeänä kertoi, että tarkoitti sanoessaan minä todellakin itseään, eikä tädin nimeä, kuten aluksi epäilimme ja yhdisti  selvennykseksi molemmat persoonat. Toivottavasti vain ei ollut enteellistä, että hän kertoi samassa lauseessa itkevänsä: Minä, Lyyli itken. 

Muita, hauskoja sutkautuksia on Lyyliltä sadellut muutenkin paljon viime aikoina. Tai sanotaanko, että vanhempiensa ja muiden läheisten mielestä hauskoja; neutraalisti arvioituna melko arkipäiväisiä lausahduksia. Perjantaina Lyyli oli tehnyt uuden korun itselleen. Määräys: Ei äiti Lyylin kauakouun koske. Keinuttaessa hän on jo pidemmän aikaa hokenut yhtä hyvin puisevaksi muuttunutta käskyä: Koaa auhtii! Lisää koaa auhtii. Tämä toistuu huomattavan kauan, tunninkin verran. Tervetuloa meille keinuttamaan neitiä! Huomattavan monet Lyylin lausumat ovatkin käskymuotoisia: Isi istuu tähän. Äiti pois. Muumii kattoo! Olen ollut kuitenkin huomaavinani ihan viime viikkoina kielen monipuolistumista: minän lisäksi hän käyttää myös passiivia – vai onkohan se puhekielinen me-muoto?


Harmittavaa tässä kielenoppimisprosessissa on se, ettei äiti pysy tarkkaan perässä, koska ei malta kirjata ylös puhetta. Se olisi ammatillisessakin mielessä hyödyllistä ja mielenkiintoista, mutta näemmä aika on nyt sen verran kortilla, ettei ole ollut voimavaroja tähän. Siksipä haaveilenkin jonkinsortin nauhurista, jolla voisi ottaa klippejä juttelusta ja arkistoida varastoon. Tai ehkäpä julkaista täällä, onhan kysymys päiväkirjaformaatista. ;) Lisäksi oma, luotettava nauhuri olisi mieluinen työväline epämääräisten ja vanhanaikaista tekniikkaa sisältävien lainanauhurien sijaan. No, arkistoidaan asia hetkeksi, kuten tähänkin asti. Ehkä vuonna 2020 maltan satsata tekniikkaan, ja taltioin esimurrosikäisen ajatuksia. 

Nyt carpe diem, pyykit kutsuvat!

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Langoilla leikkimistä

Kävin eilen kutimen kimppuun noin vuoden tauon jälkeen. Ihmettelen, miten tällainen taukotila on voinut syntyä, sillä olenhan harrastanut käsitöitä noin kymmenvuotiaasta lähtien. Toisaalta pikku breikki tekee usein terää, ja sen jälkeen syntyy todellinen uusi into asiaan. Oikeastaan tiedänkin yhden osasyyn tämän kertaiseen taukoon ja käsitöiden suoranaiseen välttelemiseen: liian hankala, ohuesta langasta aloitettu käsityö, joka vaan ei edennyt, vaikka sitä silloin tällöin kokeilin.

Nyt aloin kutoa mahdollisimman paksulla langalla ja ns. halkopuikoilla (nro 10), ja johan alkoi Lyyti kirjoittaa – vai tosiaan satakuntalaisittain kutoa? Pian on jo etukappaleet valmiina, vaikka en oikeastaan ole käyttänyt kutomiseen paljoakaan aikaa. Koulutuksessa tapani mukaan kudon aina, kun se ei ole liian häiritsevää. Nyt loppui lanka kesken jo puolivälissä. Ja vähintään neljäsosa koulutuksen ajasta kului siihen, että harmittelin eilen ostetun uuden Novita-lehden kastumista sateessa. Perfektionisti kun olen, olin jo ostaa uutukaisen tilalle, mutten sentään raaskinut. Onneksi olen myös pihi.

Koulutuksessa toki opinkin asioita ja sain pohdittavaa. Kohdallani käsillä puuhaaminen ei suinkaan vie keskittymiskykyä vaan tuo sitä lisää! Aivan mahtavaa kahden asian yhdistämistä. Voisin käydä jopa lauantaikoulutuksissa useamminkin, jos olisin aina yhtä innoissani käsitöistä kuin tänään.

Pysyköön into kauan yllä, sillä ostin tänään lisää lankoja alennettuun hintaan Sokoksen asiakasomistajapäiviltä. Hullu lankahamstraaja iskee jälleen! (Eihän nyt kanta-asiakasetuja voi käyttämättä jättää.)

Lyyli leikkii etiketeillä, äitinsä ummistaa silmänsä hetkeksi. "En mä nuku, mä lepuutan väsyneitä aivojani."

perjantai 12. marraskuuta 2010

Ensimmäinen joululahja

Tartuin Misun innostamana kenkälaatikkoprojektiin, ja yhdessä sutkauksessa hoidin tällä viikolla monen muun puuhan keskellä muutamia pikkushoppailuja (kiitos myös Lyylin hoitajien). Näin syntyi mielestäni hauskan värinen ja varmasti hyödyllinen lahja jollekin Romanian 10–14-vuotiaalle köyhälle tytölle. Omaatuntoa soimasi ainoastaan se, etten esimerkkipakettiohjeen mukaan hankkinut laatikkoon laisinkaan pitkähihaista paitaa, värityskirjaa enkä valokennolaskinta tai dynamovaloa ja dumppasin mukaan itselleni hyödyttömän kaulakorun sekä kaamean väriset karamellisukkikset. Mutta eiköhän niistäkin voisi olla iloa siellä jossain materiaalitaivaan tuolla puolen?


Lisäksi sorruin verottamaan Lyylin varastoista yhden käyttämättä jääneen pehmoeläimen, mummin lahjoittaman Silja-norpan, sillä se oli sopivan pieni mahtuakseen mukaan – ja mukavan suomalainen eläin. Aluksi olin ajatellut ilostuttaa paketin saajaa Serla-oravalla, mutta kun Lyyli äkkäsi puuhani, hän sieppasi oravan ja leikki sillä koko päivän. Oravasta ei ollut enää lähtijäksi. Norpankin hän oli omia, mutta kun selitin, että kaikilla maailman lapsilla ei ole leluja, hän ymmärsi asian laidan ja jätti paketin sisällön rauhaan. Aivan mahtavaa, tokasin (mielessäni) ystäväni miehen sanoilla. 


Julistan joulunodotusaikani virallisesti alkaneeksi. Huomenna pääsen koulutuksen jälkeen toivon mukaan edes pikaisille joulusomisteostoksille. :) Tarvittaessa hankin vielä Romania-pakettiinkin paidan ja taskarin.

torstai 11. marraskuuta 2010

Sateenvarjoja, sateen varjoja

Huomaan usein miettiväni blogitekstejä esimerkiksi työmatkalla tai kotipuuhien lomassa. Silloin mieleen nousee monesti vain ylitsevuotavan arkisia otsikoita ja suorastaan tylsiä aiheita, kuten pyykinpesu tai joululahjaostokset. Tai uudet hankinnat. Viime aikoina olen kuitenkin tainnut viettää aikaa pikemminkin vähentämällä tavaraa kuin lisäämällä sitä, tai ainakin olen ollut hukata vaikka mitä. Viimeisin sattumus on eiliseltä:

Hoidin armasta välituntivalvontaa pitkänmallisen sateenvarjon kanssa. Kyllästyin kantelemaan sitä käsivarrellani tarpeettomana ja pystytin varjon koulun seinää vasten. Arvata saattaa, miten siinä kävi. Varjo unohtui saman tien mielestäni, kun olin saanut sen tukevasti pystyyn. Tänä aamuna taas muistin varjon, koska ulkona satoi. Ja sanoin vain: "Oi voih, taasko?" Mutta kun kävelin aamulla koululle, siellä se kökötti kuin maastoutuneena seinään. Muina naisina nappasin varjon mukaani. Ja naureskelin muka harkitulle liikkeelleni. Mitä sitä nyt turhaan hankalaa varjoa kuljettelisi ees taas mukanaan? Iltapäivällä se tietysti jäi taas koululle, tällä kertaa kuitenkin opehuoneen naulakkoon roikkumaan. 

 Kuva: Special

Iltaisin olemme olleet sadetta paossa sisällä, mitä nyt eilen kävimme "hölkkäämässä" puistossa. Lyyli kun tykkää juoksemisesta ja äitinsä on todellinen valmentajan alku. Ruohikkopätkä näkyvissä, äiti Lyylille: "Hei, pehmeää maastoa, nyt saat juosta. Juokse tyttö, juokse." Ja tyttöhän juoksee, kunnes kaatuu. Lopputulos: Mustat, märät polvet, samaa mutaa paitsi hanskoissa ja pipossa myös nenässä ja kaulahuivissa. Eipä siinä muuta kuin valmentaja taas pyykille. Mutta tulipahan sentään liikuttua; tämän päivän Hesarissa olikin sopivasti juttua jo nuorella iällä tapahtuvasta lapsien jakautumisesta liikkujiksi ja sohvaperunoiksi. 

Kuva: K2D2vaca

Muuten olemme kiitettävästi sohvautuneet, vaikka emme sohvaa omistakaan. Viime viikonlopun ulkoilut: pyöreä nolla. Aiai. Tulevaa viikonloppua kohden täytyy ajastaa ulkoilukellot uuteen aikaan, satoi tai paistoi.


Kuva: 2493TM

maanantai 8. marraskuuta 2010

Kaapit avautuvat

Innostuin sunnuntaina siivoamaan kaappeja: pyyhin ja järjestin kattilakaapin ja sen perään "samalla hiellä" jääkaapin. Urakan päälle kuvasin säihkyvät sisällöt, lähinnä Kaitaliinan hauskan postauksen ja kehotuksen ansiosta. En voi nimittäin sanoa, että kaappiemme sisällöt olisivat mitenkään erityisen houkuttelevia juuri nyt, kun kaupassa ei ole käyty kunnolla vähään aikaan. Toisaalta ne kuvaavat aika hyvin tilannetta tiistain–keskiviikon vaiheilla, kun viikonloppusatsit ovat jo alkaneet huveta.


Mies tykkää ostella erikoisia tuotteita ja tehdä niistä kaikenlaisia kokeiluja. Usein hyllyt siis notkuvat. Viime viikon kiireen keskellä käytimme hyväksemme ruoka.net-palvelua jälleen kerran, ja jo tutuksi tullut lähetti toi meille torstai-iltana kiloittain ruokaa. Laskelmieni mukaan kävimme viime viikolla kaupassa yhden ainokaisen kerran. Yleensä kertoja kertyy kahdesta seitsemään. Itse pyrin siihen, että viikonloppuna käytäisiin yhdessä kunnon kauppareissulla auton avustuksella ja viikolla täydennettäisiin varastoja tuoretuottein vain yhden kerran. Mutta mies tykkää ruokashoppailusta ja kiertelee joskus Kallion erikoisliikkeitä tehden löytöjä esim. Punnitse ja säästä -putiikista tai jostain seudun etnisestä aarreaitasta, tietääkseni lähinnä Dabin Oriental Foodista tai Bangkok Centeristä. Kannattaa uskaltautua kokeilemaan, sanoo ihminen, joka ei ole jalallaan astunut yhteenkään seudun erikoisruokaliikkeistä!


Meillä on jääkaapissamme aina jogurttia miestä varten, usein joitain helppoja juotavia pikkuisia ja rahkaa sekä mansikkahilloa minua varten. Tällä kertaa olin vahingossa ostanut vadelmahilloa! Sekin käy, mutta ei ole niin hyvää. Hilloa kuluu vähintään kilo kuussa... Rahkaan sekoitan myös mantelirouhetta, namskista!


Käytän aina Oivariinia leivän päällä ja usein jotain 17 %:n perusjuustoa. Lyylikin on alkanut kovasti tykätä  "ustoista", joita hän syö mielellään ilman leipää tai ennen leipää, kuorien siis ensin parhaat palat leivän päältä suuhun. Pienissä posliinikulhoissa säilytämme yksittäisiä jäljellejääneitä annoksia tai muita kokkauksia. Tällä kertaa yhdessä näistä kulhoista taitaa olla herkullista mieheni jouluista testausta, omena-inkivääri-chutneytä. Se on taivaallista! Odotan oikein, että saan maistaa sitä joulukinkun kanssa. Reseptinkin voin täällä kenties paljastaa, jos mies antaa luvan.

Kananmunia meillä on melkein aina kaapissa (yleensä jääkaapissa, koska päivämäärät pakkaavat ohittumaan parillakin viikolla ennen käyttöä). Niistä teen minä "bravuurini", sipulimunakkaan. Se on yksi niistä noin kahdesta ruokalajista, jotka osaan tehdä ilman ohjetta. Toinen on perunamuusi. Kaikkiin muihin tarvitsen erittäin tarkkaa perehtymistä ja hiljaisuutta sekä rauhallisen mielentilan.


Vihanneslaatikoissa on yleensä porkkanoita, joita tykkään rouskutella, ja kurkkua, jota kuluu joskus yksi tai kaksikin päivässä, jos onneton sattuvat jäämään esille lämpimään. Muuten ne kyllä helposti hautautuvat jääkaapin alakerran pimeyteen. Tällä kertaa laatikoissa on hieman kummallisia tuotteita, kuten perunoita. Niitä kun meillä ei juuri käytetä. Ovat varmaan olleetkin uumenissa kuukausia.


Ovessa on usein neljä–viisikin litraa maitoa, jota käytämme mm. aamupuuroon. Mehuja emme paljoa juo, ja työkaverin tekemä erinomainen kuningatarmehu on tainnut olla kaapissa keväästä asti. Viiniä juodaan melkein joka viikonloppu, mutta kohtuudella. Nyt pelkään kuvassakin näyttäytyvän punaisen olevan pilaantumaan päin, koska se on odottanut juojaansa jo viikon verran. Ehkä pitää ottaa tälle päivälle vielä pienet hömpsyt. 

Käytämme parhaamme mukaan luomumaitoa, sillä kauhistuneena luin joskus siitä, kuinka tavalliset lehmät eivät ehkä koskaan elinkaarensa aikana pääse haistamaan niityn vihreyttä tai katselemaan taivaan lintuja. Täydennämme sitten omia D-vitamiinivarastojamme purkista, sillä luomumaitoonhan ei D-vitamiinia ole luonnollisestikaan voitu lisätä. Muistakaa muutkin käydä purkilla, sillä näin pimeään aikaan saisi juoda maitoa aikalaiset määrät, jos mielisi ilman tabuja saada tarpeeksi elintärkeää aivo- ja luuvitamiinia!

Loppuun vielä kattilakaapin aarteita. Hiukanko on hyvä mieli, kun sai sieltä vähintään vuoden liat pois!


lauantai 6. marraskuuta 2010

Kokonaista kolme

Lisäsin hetken mielijohteesta lukijat-palkin tuonne oikealle. Poistin sen aikoinaan blogin ollessa parin päivän ikäinen, koska oli kurjaa, kun lukijoita oli vain yksi. Nytkään virallisia blogini seuraajia ei ole kolmea enempää, ehkä johtuen siitä, että palkki on ollut piilossa.  On ollut kuitenkin mahtavaa huomata, että sinne on löytänyt tiensä teknisesti taitavia lukijoita, jotka ovat kaivaneet jostain lukijaksikirjautumispaikan, vaikka se on ollut niin piilossa, etten ole itsekään sen olemassaolosta tiennyt. ;)

Tarkoitus olisi siis hiukan houkutella väkeä tänne virallisemmin, silläkin uhalla, ettei heitä ilmesty. Itsensä lisääminen lukijaksi on  yksinkertaista, jos on kirjautuneena bloggeriin. Ja muutenhan se ei kai toimi laisinkaan, joten yksinkertaista monella tapaa. ;) (Olenpas tosi hyvä helpdesk.) Bloggeriin kirjaudutaan Googlen tilin kautta; sen voi tehdä täällä. Sen pidemmälle en osaa neuvoa, koska en onnistunut luomaan itselleni tuplatunnuksia. Mutta koska minä onnistuin silloin joskus luomaan blogin ilman todellista helpdeskiä, miestäni, onnistutte tekin tunnusten luomisessa. Ja mikäpä estäisi juuri sinua alkamasta kirjoittaa blogiakin, jollet jo sitä tee?

Kokonaista kolme naista – ei se määrä, vaan laatu! Lukijoita ilahduttaakseni olen lähtenyt monen muun blogin tielle arpomaan lahjoja uskollisille lukijoille, ja niinpä aion tehdä nytkin. Ilmoita itsesi ja keksi minulle hyvä joulupuuha, joka luo joulumieltä äidille ja lapselle ja on helppo laiskankin toteuttaa, niin voit voittaa kutomani villasukat, jotka tosin ovat suunnilleen kokoa 36. Kommentoi siis puuha/kulttuuri/joulumieli-ideallasi tätä postausta ja jätä yhteystietosi, kuten s-postiosoitteesi. Arvonta tapahtukoon isänpäiväsunnuntaina 14.11. klo 21. 


Arvonnan kohteena siis vasemmalla puolella olevat karamellisukat. Pienemmät sukat löysivät omistajan jo useita vuosia sitten.

perjantai 5. marraskuuta 2010

Rakas liikuntapäiväkirjani: jooga

Viime aikoina en ole puhunut paljoakaan liikunnasta lukuun ottamatta joogaa. Siihenkään en ole täysin hurahtanut, mutta alttiina joogiutumiseen kyllä olen, koska olen kerta kerralta innostuneempi lajista ja sen tuomasta rauhan tunteesta. Alkeiskurssia tosin on takana vasta viisi kertaa; kuudennella kerrallani kävin ns. alkeismysore-tunnilla, joka osoittautui liian vaikeaksi, sillä siellä piti muistaakin jotain sarjoista, tunti kun rakentui omaehtoisen joogaamisen varaan. En muistanut, ainakaan järjestyksessä. Tällä hetkellä hallitsen aivoillani ja kehollani kunnolla vasta lämmittelyliikkeet. 


Huomasin täten, miten vaikeaa uuden liikuntalajin aloittaminen on, koska siinä tarvitsee myös henkistä kapasiteettia: kykyä ja tahtoa muistella ja harjoitella perusteet hitaasti, hikeentymättä. Se on varsinkin tässä iässä välillä kovin turhauttavaa, koska kiireisenä liikkujana haluaisi vain painella menemään, saada tehot irti niistä harvoista liikuntahetkistä, jotka enää ehtii arjen pyörityksessä tehdä. Joogassakin koen haasteenani ennemminkin keskittymisen ja liikkeiden järjestyksen ja tekniikan hallitsemisen kuin voimani tai kestävyyteni, mutta kunhan tekniikkani kehittyy, pääsen varmaan mittelemään voimienikin kanssa.

 kuva: lululemon athletica

Jooga on mielestäni liikuntalaji, jossa helposti jämähtää yhteen liikkeeseen, jos on kovin ajatuksissaan, kuten minä usein olen. Näin tapahtui alkeismysoressa. Ohjaaja tuli koputtelemaan olalle, että kyllähän sinä nyt varmaan olet jo viidesti hengittänyt. Viiden hengityksen rytmi on nimittäin astangassa tavallisin: tarpeeksi venyttävä, mutta liikkeen ylläpitävä. – Kummallista, että joogatunnilla ajautuu ihan muuhun maailmaan väärällä tavalla; osittainhan joogan tarkoitus on päästä tästä maailmasta toiseen, ajatuksettomaan tilaan, jos olen asian oikein ymmärtänyt.

kuva: lululemon athletica

Mitään joogafilosofiaa en ajatellut täällä julistaa, sillä en ole aiheen asiantuntija, enkä edes aio sellaiseksi tulla. Olen päättänyt olla lukematta yhtään joogaan liittyvää kirjaa, ja aion vain opetella joogaa sellaisenaan, kehon kautta, jolloin pääsen edes hetkeksi jatkuvan ja loputtoman tietotulvan ja lukemattomien lukemattomien tarinoiden maailmasta tekemiseen, yksinkertaiseen ja muuttumattomaan. Se jos jokin minua nyt puhuttelee. Muulla tasolla ei minusta joogiksi ole.


Viime viikkojen liikuntani:

vko 43: tiistaina alkeisjoogatunti, perjantaina noin puolitoista tuntia kävelemistä, lauantaina reggaetón-tunti

vko 44: maanantaina ChiFlow-tunti, tiistaina alkeisjoogaa, torstaina alkeismysorejoogaa, huomenna yritän jaksaa kotijumpata, sillä reggaeton-tunti oli peruutettu.

Identiteettipohdintaa

Oho, menipä viikko nopeasti. En ole ehtinyt edes tänne kovin useasti, koska olen toipumassa shoppailuaddiktiostani ja vaipumassa joogaamisen ihmeelliseen maailmaan sekä pimeyden sallimiin herkutteluiltoihin. Totta puhuen tuntuu siltä, kuin olisin viime aikoina ollut raapimassa pintoja sieltä sun täältä. Mitään ei ehdi kunnolla, mutta väliäkös sillä? Vai voisinko sittenkin jakaa paneutumista sekä kirjoittamiseen että joogaamiseen että töihin että vaikkapa ystäväiltoihin? Vai miten olisi Lyylin kanssa oleminen? 


Ihmissuhteisiinkin täytyy paneutua ja käyttää aikaa, jos haluaa pitää niitä yllä. Valitettavasti töiden ohella se ei enää ole niin luontevaa ja mahdollistakaan kuin opiskeluaikoina, ja olen usein kertakaikkisen sosiaalisesti uupunut työpäivän jälkeen. Silloin ei ole rentouttavaa nähdä kavereita vaan ennemminkin sitä latautuu sen sijaan vaikka tanssitunnilla. Tilda postasi aiheeseen liittyen alkusyksyllä, ja en voinut olla kommentoimatta sitä aika jyrkästi; sorry kaveri! 

Tietokonehommat väsyttävät nekin, varmaan monella tapaa paljon enemmän kuin open työ, esimerkiksi älyllisesti, mutta sosiaalisesti en voi kuvitella, että koneen äärellä vietetty päivä veisi sosiaalista energiaa samalla tapaa kuin viiden tunnin tauoton "ihmisputki", vaikka tietokonepäivä sisältäisikin palavereja. Mutta kuten sanottu, jokainen työ uuvuttaa, tavalla tai toisella ja usein monellakin eri tavalla. Itse olen lähinnä iloinen ammatinvalinnastani, ja usein mietin tyytyväisenä myös sitä, minkä palveluksen olen tehnyt ongelmahartioilleni ja -selälleni, kun en ole valinnut tietokoneammattia, vaikka tietokoneen äärellä istumista rakastankin! (Avokonttoreista sanon vain sen, että ne ovat syvältä. Miettikääpä oppilaita: he istuvat koko päivän eräänlaisessa avokonttorissa.)

Joskus mietin sitä, kannattiko opiskella yli kymmenen vuotta. Usein nyökkään itselleni: kyllä. Elämä on niin lyhyt, miksi käyttää siitä yli 40 vuotta työelämässä? Toisaalta välillä tämän ikäisenä, 32-vuotiaana, toivoisi, että olisi jo kokeneempi alallaan ja viisaampi näkemään olennaisuuksia ja reippaampi tarttumaan asioihin. Mietin ajoittain myös paikkaani työyhteisössä: onko aineenopettajalla aivan liian helppoa alaluokilla luokanopettajien hoitaessa "luokanvalvojan" työt vai olenko todella koulutukseni arvoinen? Ajattelen, että yläluokkien aineenopettajamaailmassa olisin tasa-arvoisempi niin hyvässä kuin pahassa muiden opettajien kanssa, mutta toisaalta nautin kyllä alakoulumaailmasta ja sen luomista mahdollisuuksista, ja vakuuttelen itselleni, että minuakin tarvitaan. 

Huomaan myös, että olen melko tyypillinen aineenopettaja: en ehkä niin reipas ja oma-alotteinen kuin normiluokanopettaja, mutta asioihini paneutuva, vähän omiin maailmoihini vaipuva kuin vain (stereotyyppisesti) äidinkielen opettaja voi olla. En voisi kuvitella olevani luokanopettaja: en pystyisi repeämään milloin liikuntatunnille, milloin kuvataiteen saloihin. Liian haastavaa! Toisaalta välillä voi puutua opettamaan pelkkää suomeakin, ja sen estämiseksi tarvitaan mielikuvitusta. Onneksi on ideapankkeja ja hyviä materiaaleja. 

Tänään postilaatikosta oli kolahtanut Suomi toisena kielenä -opettajien ihkaensimmäinen jäsenlehti Sutina. Kaikenlainen vinkkaaminen ja ideoiden jakaminen sekä rohkaiseminen onkin tarpeen, kun ajatukset alkavat karata suuntaan "Olenkohan löytänyt paikkani elämässä?". Kieltämättä sitä miettii harva se viikko: "Olenko tarpeeksi hyvä? Innostava, strukturoitunut, selkeä, havainnollistava, yhteistyökykyinen, mukava tai vaikkapa tarpeeksi aktiivinen?" Muistan nostaneeni työhaastattelussa esille sen, etten ole ihan sieltä reippaammasta päästä. Kaikilla kuitenkin vikansa. Eikös ole pääasia, että ne tunnistaa, yrittää tehdä asialle jotain, mutta hyväksyy myös sen, jos ja kun itseään ei voi muuttaa.


Tämä bloggaus loppukoon tähän. Kukaan ei jaksa enempää itsetuntovuodatusta. Jos jaksoit tähän asti, saat papukaijamerkin – tai tarran. (Saat itse valita, millaisen. Mutta valitettavasti vain yhden. Ai otit jo kaksi. No, ensi kerralla otat yhden. Tai annapas se minulle takaisin. Ai liimasit? Repesi, voi ei. No, ota uusi. Ai mutta, sinullahan oli jo toinenkin. Olkoon. Välitunnille!)

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Kirjamessukuvia ja alkuviikon fiiliksiä

Viikonloppu kirjamessuilla ja kirpparilla. Molemmat onnistuneita ja piristyttäviä kokemuksia. Kirjamessuista kerrottakoon näillä kuvilla, näillä tunnelmilla:

Minä ja nuorin sisareni "Angu" Lyyli sylissään

Messukäsilaukku mahtui sopivasti rattaiden "kuomutaskuun"

Kiipeilyllä



Ristin kirjamessuilla käyttämäni keltaisen Onnela Design -käsilaukun messukäsilaukuksi, sillä ystäväni kommentoi sitä: "Sulla oli tuo kassi viime vuonnakin kirjamessuilla." Juu, silloin se oli uusi ja erityinen. Mutta sen jälkeen en ole sitä juuri käyttänyt, koska se on mielestäni vähän liiankin erikoinen ja tarvitsee siksi seurakseen aika simppelit vaatteet. Tällä viikolla tosin ihastuin siihen uudelleen, ehkä juuri siksi, että se poikkeaa peruslaukuista ja sopii värittömäksi ja synkäksi muuttuneeseen syksyyn. Olen jaksanut käyttää sitä jopa töissä, vaikka se onkin työlaukuksi liian pieni, ja sen ohella täytyy kantaa pussukoita, joita inhoan.

Ja kun käyttää pussukoita, voi käydä näin: istut metrossa ajatuksissasi, lähdet sieltä yhä syvemmälle ajatuksiisi uppoutuneena. Jätät pussukan metroon. – Tällä kertaa pussukassani ei onneksi ollut mitään  erityisen arvokasta (tai arkaluonteista), mutta eihän käyttökelpoisten tarvetavaroiden hukkaaminen koskaan ihan ilmaista ole. Löytötavaratoimistoon ei ainakaan vielä tänään ollut saapunut epämääräistä nysväkkääni. Mietinkin vain, että ketä kiinnostaa nyysiä toisen hikiset jumppatrikoot ja kuivahko kieliopas, lapsen kuraisia hanskoja ja kirjaston elämää nähnyt nuortenkirja. Ehkä vielä on toivoa saada tavarani takaisin!

Onneksi sunnuntaiaamupäivän Valtteri-löydöt ovat pelastaneet huonosti alkaneen viikon: ihana Objectin farkkuhame, toinenkin ihan kelpo farkkis, pellavahousut ja Filippa K:n pusakka sekä tuliaisvillasukkia ja Lyylillekin yhdet uudet sukat. Valtteri on muuten oiva paikka hankkia käsintehtyjä villasukkia edullisesti! Vinkvink, kun joulukin jo hiipii...

Tänään suunnitelmissani on lyhentää kirppislöytöhousut sekä eilen joogaan ostamani harmaat collarit. Minähän nimittäin olin niin järkevä, että en jaksanut käydä töiden jälkeen kodin kautta, vaan kävin urheilukaupassa, jotta sain itselleni jotain sopivampaa päällepantavaa astangan ajaksi kuin sukkahousut ja poolopaidan. Mikä älynväläys, kun koti kuitenkin sijaitsee noin 20 minuutin kävelymatkan päässä astangasta ja aikaa töiden ja joogatunnin välillä oli yli kaksi tuntia! Mutta joskus oma aika kälyn ja tällä kertaa myös mummun hoitaessa Lyyliä on arvaamattoman arvokasta. Kerrankin jaksoin istua kahvilassa tekemättä mitään, maailman menoa tarkastellen, hetken huilahtaen.


Kirjailija kahviseurana

Lyyli otti kuvan iskästä