perjantai 5. marraskuuta 2010

Identiteettipohdintaa

Oho, menipä viikko nopeasti. En ole ehtinyt edes tänne kovin useasti, koska olen toipumassa shoppailuaddiktiostani ja vaipumassa joogaamisen ihmeelliseen maailmaan sekä pimeyden sallimiin herkutteluiltoihin. Totta puhuen tuntuu siltä, kuin olisin viime aikoina ollut raapimassa pintoja sieltä sun täältä. Mitään ei ehdi kunnolla, mutta väliäkös sillä? Vai voisinko sittenkin jakaa paneutumista sekä kirjoittamiseen että joogaamiseen että töihin että vaikkapa ystäväiltoihin? Vai miten olisi Lyylin kanssa oleminen? 


Ihmissuhteisiinkin täytyy paneutua ja käyttää aikaa, jos haluaa pitää niitä yllä. Valitettavasti töiden ohella se ei enää ole niin luontevaa ja mahdollistakaan kuin opiskeluaikoina, ja olen usein kertakaikkisen sosiaalisesti uupunut työpäivän jälkeen. Silloin ei ole rentouttavaa nähdä kavereita vaan ennemminkin sitä latautuu sen sijaan vaikka tanssitunnilla. Tilda postasi aiheeseen liittyen alkusyksyllä, ja en voinut olla kommentoimatta sitä aika jyrkästi; sorry kaveri! 

Tietokonehommat väsyttävät nekin, varmaan monella tapaa paljon enemmän kuin open työ, esimerkiksi älyllisesti, mutta sosiaalisesti en voi kuvitella, että koneen äärellä vietetty päivä veisi sosiaalista energiaa samalla tapaa kuin viiden tunnin tauoton "ihmisputki", vaikka tietokonepäivä sisältäisikin palavereja. Mutta kuten sanottu, jokainen työ uuvuttaa, tavalla tai toisella ja usein monellakin eri tavalla. Itse olen lähinnä iloinen ammatinvalinnastani, ja usein mietin tyytyväisenä myös sitä, minkä palveluksen olen tehnyt ongelmahartioilleni ja -selälleni, kun en ole valinnut tietokoneammattia, vaikka tietokoneen äärellä istumista rakastankin! (Avokonttoreista sanon vain sen, että ne ovat syvältä. Miettikääpä oppilaita: he istuvat koko päivän eräänlaisessa avokonttorissa.)

Joskus mietin sitä, kannattiko opiskella yli kymmenen vuotta. Usein nyökkään itselleni: kyllä. Elämä on niin lyhyt, miksi käyttää siitä yli 40 vuotta työelämässä? Toisaalta välillä tämän ikäisenä, 32-vuotiaana, toivoisi, että olisi jo kokeneempi alallaan ja viisaampi näkemään olennaisuuksia ja reippaampi tarttumaan asioihin. Mietin ajoittain myös paikkaani työyhteisössä: onko aineenopettajalla aivan liian helppoa alaluokilla luokanopettajien hoitaessa "luokanvalvojan" työt vai olenko todella koulutukseni arvoinen? Ajattelen, että yläluokkien aineenopettajamaailmassa olisin tasa-arvoisempi niin hyvässä kuin pahassa muiden opettajien kanssa, mutta toisaalta nautin kyllä alakoulumaailmasta ja sen luomista mahdollisuuksista, ja vakuuttelen itselleni, että minuakin tarvitaan. 

Huomaan myös, että olen melko tyypillinen aineenopettaja: en ehkä niin reipas ja oma-alotteinen kuin normiluokanopettaja, mutta asioihini paneutuva, vähän omiin maailmoihini vaipuva kuin vain (stereotyyppisesti) äidinkielen opettaja voi olla. En voisi kuvitella olevani luokanopettaja: en pystyisi repeämään milloin liikuntatunnille, milloin kuvataiteen saloihin. Liian haastavaa! Toisaalta välillä voi puutua opettamaan pelkkää suomeakin, ja sen estämiseksi tarvitaan mielikuvitusta. Onneksi on ideapankkeja ja hyviä materiaaleja. 

Tänään postilaatikosta oli kolahtanut Suomi toisena kielenä -opettajien ihkaensimmäinen jäsenlehti Sutina. Kaikenlainen vinkkaaminen ja ideoiden jakaminen sekä rohkaiseminen onkin tarpeen, kun ajatukset alkavat karata suuntaan "Olenkohan löytänyt paikkani elämässä?". Kieltämättä sitä miettii harva se viikko: "Olenko tarpeeksi hyvä? Innostava, strukturoitunut, selkeä, havainnollistava, yhteistyökykyinen, mukava tai vaikkapa tarpeeksi aktiivinen?" Muistan nostaneeni työhaastattelussa esille sen, etten ole ihan sieltä reippaammasta päästä. Kaikilla kuitenkin vikansa. Eikös ole pääasia, että ne tunnistaa, yrittää tehdä asialle jotain, mutta hyväksyy myös sen, jos ja kun itseään ei voi muuttaa.


Tämä bloggaus loppukoon tähän. Kukaan ei jaksa enempää itsetuntovuodatusta. Jos jaksoit tähän asti, saat papukaijamerkin – tai tarran. (Saat itse valita, millaisen. Mutta valitettavasti vain yhden. Ai otit jo kaksi. No, ensi kerralla otat yhden. Tai annapas se minulle takaisin. Ai liimasit? Repesi, voi ei. No, ota uusi. Ai mutta, sinullahan oli jo toinenkin. Olkoon. Välitunnille!)

2 kommenttia:

  1. Jep jep, todella. Väsymystä ja uupumusta voi mielestäni edelleen olla monenlaista eikä niitä (kai) voi laittaa arvoasteikkoon?

    Tietokoneella istuminen ja sosiaalisuuden puute väsyttää sekin, tietysti eri tavalla kuin jatkuva ylisosiaalisuus ja siihen lisättynä perhe-elämä. Miten olisi yksinäinen työ ja sinkkuus? Kuinka paljon yksin olemista ihminen lopulta tarvitsee? Milloin pyörä pyörähtää itseään ruokkivaksi eikä enää jaksa aktivoitua?

    Toisinaan muistan olleeni virkeämpi esim. sosiaalisen myyntipäivän kuin hiljaisen tutkimuspäivän jälkeen. Mutta tässäkin on tietysti eroja. Mitenkäs se vanha sanonta meni: "Jotta voi tietää toisen kokemuksesta, pitää ensin kulkea jonkin matkaa toisen mokkasiineissa"... Kaikilla meillä on väsymyksemme, toisella yhtenä hetkenä enemmän kuin toisella. Silloin toivottavasti tuetaan, kunnes osat jossain vaiheessa vaihtuvat. Omalta osaltani odotan kovasti kokeilua hieman erilaisessa työelämässä; kenties se antaa eväitä myös uudenlaisen uupumuksen kokemiseen.

    t. M

    VastaaPoista
  2. Aivan!

    Lähinnä ajatukseni oli kai se tässä uupumisasiassa sellainen, että yleensä täysin toisenlainen palautuminen on paikallaan. Esim. älyllinen, jos työ on mekaanista, älyllisesti helppoa, sosiaalinen, jos työ on epäsosiaalista, liikunnallinen, jos työ on paikallaan istumista jne. Ei varmaan uupumista voikaan mitata millään arvoasteikolla – ovathan ihmisetkin hyvin erilaisia kestämään samanlaistakin rasitusta.

    Lisäksi viittasin myös siihen, että en valitettavasti jaksa sosiaalisuutta työpäiväni jälkeen. Jos sitä kaverit joskus ihmettelevät, en voi antaa muuta syytä kuin että sosiaalisuusmittarini on ääriasennossaan. Se voi ehkä kuulostaa töykeältä, mutten voi mitään uupumiselleni.

    VastaaPoista