tiistai 30. marraskuuta 2010

Salakuunteluja

Kävelin taannoin keskellä kauneinta Kalliota. Satuin kuulemaan kahden rouvan käymän keskustelunpätkän, jossa lähinnä toinen osapuoli tilitti hyvinkin ajankohtaisesta aiheesta:
- Hei, tietsä, mä otin Maurin* pitkät kalsarit käyttööni. Ku ei se Mauri niitä oo alkanu käyttään. Olivat vielä lahjapaketissaan. Sano vaan, et mää sellasia käytä. Et mitä sitä nyt sitten kaappiin jättään. Vähä huonosti kyllä istuvat... (*Nimi muutettu)

Bussissa matkalla Espoosta Helsinkiin taas kuuntelin seuraavanlaista keski-ikäisen, hyvinpuetun herrasmiehen tilitystä:
- Det är bara så, att dom där parkningsgrottorna är så förbannade långt ifrån att gå från centrummet att det är nästan händigare att ta bussen.

Että on se vaan sanottava, että paikoissa ja paikoissa – tai keskusteluissa ja keskusteluissa – on eronsa. Mutta ihanaa, että espoolaiset saavat "pian" metronsa, niin liikkuminen sielläkin helpottuu hiukan. ;)


Lyyli ja isänsä taas ovat käyneet seuraavanlaisia keskusteluja, joita korvani eivät ole voineet välttää noteeraamasta, sormeni kirjaamasta ylös – ja suuni kommentoimasta:

(Lyyli kuorii isille mandariinia, aluksi hampailla tehden kolon kuoreen, sitten sormilla. Isi on uppoutunut tietokoneeseensa. – Lyyli ojentaa isille puolet kuoritusta mandariinista ja alkaa itse syödä toista puolta.)
Isi: Kiitos. (Ilahtuen, mutta vaipuen takaisin koneen lumoihin.)
Lyyli: Eipä kestä.
---
Äiti: Kuulitsä, kun Lyyli osas kohteliaisuusfraasin.
Isi: ??

Toinen keskustelunaihe on meillä toistuva. Pari päivää sitten havaitsimme, että Lyyli oli muuttanut tyylilajia:
Isi: Lyyli panee pään tyynyyn.
Lyyli: Ei kiitos.

Että ihanan kohtelias (isin) tyttö meillä, jonka kanssa isi kyllä ensimmäisestä klipistä poiketen viettää hyvinkin paljon laatuaikaa. Äidinkin olisi parempi vähentää tämän helvetinkoneen käyttöä, jotta olisi enemmän reaalimaailman keskusteluissa läsnä. Ne kun voivat olla hyvinkin antoisia myös sille osapuolelle, joka ei keskusteluun osallistu kuin (sala)kuuntelijana.

1 kommentti:

  1. Parivuotias tyttäreni lausahti ojentaessaan minulle jotain tavaraa: "Miten sanotaan?" Hänen kasvoillaan oli veikeä ilme. Muistan tuon hetken kuin eilisen, vaikka siitä on jo 30 vuotta.
    Noita lapsen sanomisia kannattaa kyllä tallettaa muuallekin kuin muistiin.

    VastaaPoista