keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Lukutilassa

Lomalla on lukutilanteita jo tähän mennessä riittänyt. Pinoni tosin on madaltunut vain osin: En kyennyt keskittymään Tommy Wieringan kehuttuunkin teokseen Joe Speedboatiin, sillä sen suomennos oli mielestäni ja kauniisti suustani putkautettuna surkea. Hotakaisen imaisin jo ennen lomaa, Pyysalon runoja vilkaisin, mutta pinoni tielle kuoriutui Riikka Pulkkisen Totta, joka lunasti koko potin. Itkin ja luin, luin ja itkin. Puhdistava kirja, joskin pieni naiiviuden asenne sisällään, nousee lukuvuoteni kärkisijoille. Kyllä, hän osaa, ja häntä kehun, vaikka en hänestä pidäkään. 


Pulkkista kehuvat muutkin – nousihan hän myös Finlandia-ehdokkaaksi. Itse nostan kuitenkin tämän kertomuksen tähdeksi sarjakuvat, sillä niitä ei liiemmilti ole mainostettu lehtien pääotsikoissa kirjamessuestraadeilla. Vai onko? Sarjakuvia toki on luettu niin kauan kuin niitä on tehty, mutta sarjakuvakirjoina ehkä vähemmän kuin lehtien sivuilta. Itsekään en ole liiemmilti genrestä välittänyt, mitä nyt Viivini ja Wagnerini nauranut, Tintit useaan otteeseen ylistänyt. Sarjakuva on kuitenkin enemmän kuin ainoastaan Aku, Tintti tai se sika. Todellista draamaa tai elämää sellaisena kuin se ei ole, mutta voisi olla. 


Fingerpori jää kakkoseksi härskiydessään Hugleikur Dagssonin teoksille: pienille kuville, joissa puhutaan tai tehdään sopimattomuuksia. Osittain kammoksun, monin paikoin kuitenkin vain nauran islantilaisen luomalle yltiösopimattomalle kuvalle ihmisen rumasta puolesta. Sarjakuvakirjan nimi kysyy Onko tämä muka hauskaa? Siihen kai kuuluisi vastata, että ei, mutta enpä tiedä. Ehkä ei hauskaa, mutta pelottavan naurattavaa. Se ei olisi hauskaa, jos se olisi totta, mutta koska se on vain uhkakuva tai vääristymä todellisuudesta, voimme sen avulla nauraa myös todelle. 


Kirjoitanko jo aivan liian syvällisiä? No, ymmärtäkää minua, olen tosiaankin juuri lukenut Pulkkista ja hänen syväluotaavaa, psykologista eetostaan. Sitävastoin Marguerite Abouetin ja Clément Oubrerien Aya-sarja on jotain aivan muuta kuin psykologista vuodatusta. Mieheni tietenkin pelkäsi, että oli saanut minulta lahjaksi synkeän kuvauksen afrikkalaisesta elämänmenosta, mitä ne yleensä pakkaavat olemaan, mutta yllättyikin sen sijaan positiivisesti. Aya – elämää Yop Cityssä -sarjakuvatarina on  todellista draamaa: nuorten elämänmenoa vailla sen suurempia huolia tulevaisuudesta, mutta samalla todenmakuista ja herkkää afrikkalaisen arjen näkemistä. Plussana värikuvitus. Suosittelen tätäkin teosta!


Tästä lähtien satsaan sarjakuvakirjoihin, sillä niitä on mukavan helppoa antaa lahjaksi, lukea ja lisäksi niihin jaksaa palata, mitä taas romaaneihin harvemmin. Mutta, toistan itseäni, myös romaaneita on mukava saada ja omistaakin. Seuraavaksi siirryn ilmeisesti toisen joululahjakirjani, Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan pariin. Silittäminen saa edelleen jäädä. :D

Ps. Kuvia saa suuremmaksi klikkaamalla!

tiistai 28. joulukuuta 2010

Tavarataivas

Sain roimasti joululahjoja: mm. kirjoja (Pulkkisen Totta, Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan), koruja (kahdet korvikset, puuhelmet), lasitavaraa (kaksi Riedelin kuohuviinilasia keräämäämme sarjaan) elektroniikkaa (sykemittarin ja sähköhammasharjan), viihdettä (The Office -sarjan) ja lämmikettä (villasukat). Kiitos antajille, tulevat, elleivät jo ole tulleet, tarpeeseen!


Lahjavuoren jälkeen en oikeastaan ole lainkaan viehättynyt edes surffailemaan netissä alennusmyyntituotteiden perässä, mutta päätin kotitöitä vältellessäni kuitenkin tsekata muutamat, ihan vain sen vuoksi, että nyt on aikaa siirtää hommia, olla tekemättä mitään järkevää.

Jos olisin jäänyt vaille korulahjoja, voisin nyt löytää lohtua Madebyn koruosastolta. Alelaarissa tosin on vain muutamia varteenotettavia vaihtoehtoja, joten poimisin mieluummin normaalihintaiset Honey I'm home -avainparin tai peiliset To kill the Mockinbird -linnut.


En tiedä, miksi nuo pleksikorut minua kovasti viehättävät, vaikka samalla ajattelen, että ne ovat jo passé, miksi siis hankkia sellaisia enää. Ja kuitenkin aina ihastelen muovihevosia, -hirviä, -lintusia käyttäjiensä yllä. Ehkä niistä on tullut meidän purukumisukupolvemme helmet; etenkin peilimuoviset kaulakorueläimet ovat mielestäni juhlavia, mutta juuri sopivan persoonallisia ja rentoja. Kuka sanoo, että vain kulta ja helmet luovat arvokkuutta; eikös se ole katsojan silmissä se kauneus ja tyylikkyyskin? Sitäpaitsi veritimantit ja -kulta ovat eettisesti arveluttavia materiaaleja. Muovi sen sijaan saattaa olla vähemmän veristä ja aivan yhtä ikuista! Tosin pleksikorut napsahtavat helposti poikki... (Käytän kyllä kultaa, en ole senkään suhteen absolutisti, ja kuvassa uiskentelevat paperiset origamijoutsenkorvakorut ovat nekin mieleeni.)


Jos en olisi saanut eli ostanut itselleni joululahjalaukkuja, voisin shopata alennuksesta Unkain Turtle bagin. Tosin ostaisin sen ehkä ennemmin jollekulle muulle kuin itselleni, ja ihan vain sen takia, että laukku on paitsi edullinen myös kestävän oloinen ja ekologinen: se on tehty sementtisäkeistä! Eipä tarvitsisi ainakaan varoa naarmuttamasta laukun pintaa. ;) Tosin jos laukussa kantaisi tietokonettaan, ehkä siinä pientä varovaisuutta kuitenkin matkassa tarvittaisiin.

Rakkauteni laukkuihin on suurta ja ikuista, mutta niistä en jaksa enempää tänä vuonna puhua. Sen sijaan vinkkaan taas ja jo etukäteen, kuinka ihania ovat tarjoustankoon tuskin koskaan päätyvät gTIEn dekolttiketjut. Mustana, kiitos.

Jos emme omistaisi yhtään katsomattomia DVD-sarjoja, hankkisin tuotapikaa Mad Menin kaikki myynnissä olevat tuotantokaudet. Ensimmäinen ja toinen näyttävät jo olevan alessa. Itse ostin joululahjaksi Terapiassa-sarjan ensimmäiset viikot ja eilen vihimme käyttöön myös The IT Crowdin vanhat DVD:t, joten katsomista piisaa The Officen ja varastossa pölyttyneiden The Teachersin ja Sinkkuelämää-boxin ohella. Syksyni televisiottomuus on ottanut koville, ja nyt aion viettää kahden viikon myöhäisillat koneella, vaan en netissä.


Kiitos siis kiltti joulupukki, eipä tarvitse käydä kuin kollaamassa muutaman puodin tarjoustangot, koska janoan paria uutta paitaa tai puseroa, mutta siinäpä sitten tämän vuoden ostoskelut. Tarkoitus on näinä välipäivinä keskittyä lähinnä lukemiseen, harrastaa hiukan kulttuuria, mutta vähentää jo syömistä, sillä pursuan makeisia ja suklaata. Mutta joulunpunaisuus, se jatkukoon loppiaiseen saakka!

Antoisia aleja kaikille kynnellekykeneville!

maanantai 27. joulukuuta 2010

Uudet laukut

Ostin kuin ostinkin sen mustan nahkalaukun, josta olen pitkin syksyä haaveillut. Kävi vain niin, että hankin sittenkin sellaisen pienikokoisemman, käsilaukkumaisemman tapauksen, ja näin ollen aloin heti haaveilla vähän isommasta mustasta nahkalaukkuyksilöstä. Josko sitten ensi syksynä hankkisi sellaisen, siis vaikka tällaisen, työlaukuksi. Suosikkini vaihtelevat näemmä alati!

No, millaisen laukun nyt sitten shoppasin? Tiger of Swedenin pussukan muotoisen yksinkertaisen olkalaukun:


Olen tuoreeseen tulokkaaseeni tyytyväinen. Tosin kääntyvä, läppämäinen yläosa ei aivan miellytä. Täytyy ilmeisesti tunkea laukku aivan täyteen, jotta se pysyy pystymmässä asennossa. Tietenkin uutukaiseni osoitti aivan alkumetreillä myös pientä oikuttelua: olkahihnan lukko napsahti ensimmäisenä käyttöpäivänä poikki. Ei siinä muuta kuin joulukiireiden keskellä Stockalle yksilöä vaihtamaan! Onnistui kuitenkin ihan näppärästi, autolla kun hurjasteltiin. Sananmukaisesti. Stressaantunut naisihminen käsilaukkuhuolineen on vaara liikenteelle.

Vuoden alussa olen alkamassa parin kuukauden säästötalkoita, joten ehkä voin huoletta unelmoida muutamasta muustakin laukkuyksilöstä ensi vuoden aikana. Säästän turhissa ostoksissa, ja satsaan  laukkuihin. Niitä minulla ihan oikeasti ei ole liikaa, sanoi mies mitä tahansa.

Ps. Ostin toisenkin laukun. Siitä enemmän, kunhan saan sen suutarilta. Ihminen on.

perjantai 24. joulukuuta 2010

Joulua!

Edustavia kuusenkoristuskuvia: tuijotus ja takapuoli. Kuusesta se joulu kuitenkin alkaa. Koristelimme sen aatonaattona ennen kuuden tunnin kokkailu–leipomissessiota. Ensi vuonna ihan varmasti aloitamme valmistelut aikaisemmin! 

Nyt tosin on ihanan lauhkea olo: punaviinilasi kädessä, tuoreita pipareita pöydällä ja herkkujen tuoksua huusholli täynnä. 

Makoisaa ja leppoisaa joulua kaikille!

torstai 23. joulukuuta 2010

Tukkatemppuja

Minulla on huono, pinttynyt tapa. Nypin hiuksiani. Nytkin kun kirjoittelen tätä, haron jakauksen lähellä olevia yksittäisiä hiuksia. Niin kauan, kunnes ne ovat sormieni välissä. Yleensä teen tätä ollessani keskittynyt, mutta olen huomannut myös hermostuneisuuden lisäävän nyppimistä. 

Tapa ei muuten olisi paha, mutta arvatkaapa vain, miltä hiuspehkoni yleensä näyttää. Juuri siltä kuin siihen olisi tarttunut purukumi, joka olisi täytynyt leikata irti. Joskus jossain kohden päätäni nimittäin kasvaa sen verran epätavallisen paljon uutta, samanpituista hiusta. No, ehkä tämä on hivenen liiottelua, mutta kuvitelkaapa vain jakauksen seutuni. Uusien innokkaiden töröttävien pikkuhiuksien takia tosin vaihdan jakaukseni paikkaa puolelta toiselle säännöllisesti noin vuoden välein.

Nyt olen kuitenkin ottamassa varaslähtöä uuden vuoden lupauksiin. Jo loman aikana yritän saada siirrettyä nyppimistottumukseni johonkin uuteen, vähemmän tärkeään kohteeseen. Ehkä hankin tekopään hiuksineen. Tai yritän muuttaa sormien nyppimistapaa nypläilytavaksi: otan käyttööni rukousnauhan tai stressipallon. Tavalla tai toisella yritän alkaa säästää hiusparkojani, sillä haluan kauniin tasaiset hiukset. Eräänlaista hiusten kasvattamisprojektiakin kun tässä haudon.

Mutta kertokaapa vain miten pinttyneestä tavasta pääsee eroon! Se voi olla mahdotonta. Olen yrittänyt jo vuosia, vuosia. Yhtä asiaa tähän liittyen kiittelen: onneksi en aikoinaan ole tarttunut tupakkaan. Olisin nyt ehkä hiusten nyppimisen sijaan tupruttelutavan orja. Ehkä kehoni ei nyppimiseen romahda.

Palkinnoksi tapani parantamisesta annan itselleni sitten jossain vaiheessa luvan käyttää kuvan  XZ-hiustenhoitotuotteita, joista suurimman osan olen saanut äidiltäni. Tarkoitus oli alunperin alkaa harjoitella kampausten tekemistä itselleni. Ehkä SE olisi kuitenkin liikaa vaadittu. Askel kerrallaan parempaa huomista kohti.


Pimeet jouluvalot

Mitä ne esittävät? Nuolia? Kynttilöitä? Entisen liikennelaitoksen logoa? – Kotikyläni Noormarkun keskustan muutama erinäköinen jouluvalo hätkäytti minua muutaman viikon takaisella vierailulla. Mitä ihmettä? Pitäisikö näitä pitää kauniina? 

Ilmeisesti joku kaupallinen taho oli lahjoittanut ne kylälle siihen aikaan kun se vielä oli köyhä kunta. Nykyäänhän 6000 noormarkkulaista asuu rikkaassa kaupungissa nimeltä Pori.

Hyvää joulua kotikonnuille! Me vietämme tällä kertaa joulua pääkaupungin "hengettömyydessä". Täytyy kyllä myöntää, että hiukan levoton on olo – kuusemme on komea, ruoat tuoksuvat hurmaavilta, ohjelmaakin on tiedossa, mutta tuleeko juhlasta silti liian lattea, kun meitä kumminkin on vain kolme?

maanantai 20. joulukuuta 2010

Kaksi joulureseptiä

Ensimmäiseksi mieheni mainio jouluinen chutneyresepti. Chutney sopii hyvin juustojen ja lihojen kanssa. Suosittelen testaamaan! On kuulemma myös erittäin helppotekoista.

Omena-inkivääri-luumu-chutney

- 3 omenaa
- 3 dl kivettömiä luumuja
- 3 salaattisipulia
- 2 vihreää chiliä
- 1,5 dl fariinisokeria
- 1 dl tummaa siirappia
- 2 dl omena-hunajaetikkaa (Rajamäen)
- 0,5 dl siideri-hunajaetikkaa
- 4 tl kanelia
- 2 tl kardemummaa
- 2 tl meiramia
- 3 tl punaisia chilihiutaleita
- 2 rkl raastettua inkivääriä

Kuoritaan ja pilpotaan omenat pienehköiksi kuutioiksi. Leikataan sipulit pieneksi pätkiksi. Puolitetaan luumut. Chileistä poistetaan siemenet ja pilpotaan paloiksi. Laitetaan sokeri, siirappi ja etikat kattilaan ja sekoitetaan hyvin, kunnes liemi kiehuu. Kaadetaan loput ainekset kattilaan. Lisätään mausteet. Annetaan kiehua hetki vähän kovemmalla, sen jälkeen käännetään levy pienelle ja annetaan hautua n. tunti tai kunnes seos on sopivan “tahmeaa”.


Itse aion vielä leipoa sekä piparimaustekakun että leipää. Sain vuosia sitten sammuneen leipomisinnostukseni palaamaan muutaman viikon takaisella ystäväni järjestämällä kokkauskurssilla, jossa ihmettelin myös ruoanlaiton vaivattomuutta. Voisiko kaikki tosikokkailuissakin sujua niin järjestelmällisesti, sutjakasti ja innon vallassa kuin työväenopiston opetuskeittiössä?

Annan ranskalainen maalaisleipä 
1 iso leipä

6 dl maitoa
50 g hiivaa
2 tl suolaa
1 rkl fenkolia
2 tl pomeranssinkuorta
3 rkl siirappia
n. 5 dl ruis(sihti)jauhoja
n. 10 dl hiivaleipäjauhoja
1/2 dl öljyä

Liuota hiiva kädenlämpöiseen maitoon. Lisää suola, mausteet ja siirappi. Alusta vähitellen jauhoja taikinaan. Taikina saa olla melko napakkaa. Lisää loppuvaiheessa öljy. Anna kohota n. 30 minuuttia. Vaivaa taikinaa leivinpöydällä, kunnes se on notkeaa. Ota pieni pala taikinasta erilleen koristeita varten. Muotoile lopusta taikinasta iso leipä, jolla on tasainen pinta. Nosta se leivinpaperin päälle pellille. Muotoile pienestä taikinapalasta palmikkokoriste, tähkiä tai lehtiä ja liimaa ne leipään vähällä vedellä. Nosta koristeltu leipä heti uuniin. Paista uunin alaosassa 200 asteessa 30–60 minuuttia, uunista riippuen.

Leipäkiille:
Leivästä tulee kiilteen kanssa kauniimpi!
1 muna
2 rkl vettä
ripaus suolaa

Vatkaa aineita, kunnes seos muuttuu ohueksi ja tasaiseksi.

Palmikkokoriste:
Jaa koristetaikinapala kolmeen osaa. Pyörittele niistä kolme ohutta yhtä pitkää tankoa. Tee letti, tasoita päät ja laita letti mutkalle leivän päälle. Voitele leipää letin alta vedellä. Voitele leipä leipäkiilteellä.

Lehtiä:
Kauli koristeeksi varattu taikinapala varovasti jauhotetulla kaulimella. Leikkaa siitä lehden mallisia kuvioita. Nosta lehtiä sinne tänne leivän päälle ja kiinnitä ne voitelemalla lehden alapuoli vedellä.

Näin yksityiskohtaisesta ohjeesta selviää myös aloittelijaleipoja. Ruissihtijauhojen asemasta voi käyttää ruisjauhoja, kuten ohjeeseen editoin, mutta ruissihtijauhot ovat hienojakoisuudessaan yleensä  leivontaan parempia kuin tavalliset ruisjauhot. Otaksuisin, että niitä käytettäessä leipä nousee varmemmin. Kuulemma ainakin karjalanpiirakoiden leipomisessa ruissihtijauhot ovat pelkkiä ruisjauhoja parempia.

Vinkvink: Pomeranssinkuoret on sijoitettu kaupoissa pääsääntöisesti leivontaosastolle!


sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Joulu tullut on

Aarikan tontut saapuivat (vihdoin) ja parveilevat nyttemmin takanreunuksella. Niistä minulla ei ole kuvaa, mutta kuvitelkaapa ne mielessänne: silmä, silmä, suu, palloruumis, tonttulakki, mahdollisesti kädessä pipari tai lumihiutale, tyttötontulla letit. Näyttävät paremmilta kaukaa katsottuina kuin läheltä, ja yksinkertaisesti, Aarikankin tyyliin, sopivat meille. 


Olohuoneestamme on tullut punakoristeinen ja keittiöstä on tuleva hempeämpi ranskanpastillipiparitaloineen sekä tulevine hohde-vaaleanpuna-joulukuusenkoristeineen. Sijoittanemme kuusen nimittäin keittiöön, sillä en halua peittää takkaa näkyvistä, kun siellä on kiva poltella jouluna kynttilöitä. Lisäksi mietin vähän, miten kestän kuusen tuoksua, joten on ehkä parempi nukkua eri huoneessa. Tosin tuoksulta ei voine täysin välttyä, kun huoneiden välillä ei kunnon ovia ole...


Teille tarjoan tuoksuttomia kuvia joulukoristeistamme. Erityisen iloinen olen Kotisataman kaupasta löytämästäni seimiasetelmasta. Kohtalaisen uniikki tuote, sillä niitä oli hyllyssä (ainakin sillä erää) tasan tämä yksi. Olin ymmärtävinäni, että se on käsin jossain kaukomailla tehty.


Tunnelmallista joulunalusaikaa kaikille! Meikäläinen alkaa tässä pikkuhiljaa vetäytyä niin täysillä jouluun, että kirjoitteleminen harvenee nyt toviksi. Minä "jouluan", minä, joka siis vielä vähän aikaa sitten mietin, että olenkohan oikeastaan jouluihminen lainkaan. Vastaus on löytynyt: olen. Vähintään sen todistaa yksi asia: keittiön haltuunottaminen. Se on nykytilassani merkki jostain erikoisesta hullaantumisesta!

lauantai 18. joulukuuta 2010

Tavaratalokeikka

Olin jo viikkoja haaveillut pääseväni Stockmannin joulukoristeosastolle hiluja ja helyjä hipelöimään, ja tänään toiveeni toteutui. Hankimme kaiken kiillon keskeltä vaaleanpuna-hopea-kiiltävä-kulta-sävytteisiä koristeita ihka ensimmäistä joulukuustamme varten. Tuntui kuin olisi lapsena eksynyt karkkimaahan. Lyyli harmi kyllä nukkui, eikä päässyt ihastelemaan ympäröivää hohdetta, mutta ehkä hyvä niin, sillä eiväthän nuo helposti särkyvät koristeet aivan lasten leluja olekaan.

Nyt sitten voimme parin vuoden ajan koristella kuusen aikuismaiseen tapaan, ja sen jälkeen Lyylin tekemillä koristeilla. Haaveenani on myös hankkia pari erilaista koristesettiä, jotta saamme eri vuosina vähän erinäköiset kuuset. Ilmeisesti mietin mielessäni siis, että tästä kotijoulusta alkaisi tulla ennemminkin sääntö kuin poikkeus...

Joululahjat olemme jo pääosin hankkineet, joten koristeosaston jälkeen saimme vain kierrellä ja kaarrella melko täydessä, muttei aivan ahdetussa tavaratalossa. Itse tutkiskelin laukkuja, sillä en vieläkään ole ostanut itselleni sitä elämäni ensimmäistä  kokomustaa työnahkalaukkua, vaikka minun piti tehdä tämä kalliimpi hankinta jo alkusyksyllä. Tällä hetkellä olen tässä laukkuasiassa kallistumassa Lumin Sheep Tote bagin suuntaan, vaikka olenkin hiukan epävarma sen hihnan kestävyydestä. 

Onneksi Lumilla on joulusesongin ajan kymmenvuotisnäyttely ja lisäostospiste Kämp Galleriassa, ja voin näin ollen lomalla käydä aleostoskierroksen lomassa myös siellä. Jos maltan siis vielä tovin odottaa! Nettikaupasta tilaaminen arveluttaa, onhan kysymyksessä tärkeä ostos ja haluan päästä tuntemaan laukun käsissäni ennen ostopäätöksen tekemistä. Lumi on 14 -myymälään Pursimiehenkadulle meneminen taas tuntuu aivan liian vaivalloiselta puuhalta... Pitkänsillan tuolla puolen shoppailu kun on minulle melkein kuin ulkomaille lähtisi – olenpas mökkiytynyt (tai kalliolaistunut?).

12 days till Christmas!
Kuva: Mukumbura

Stockannilta mukaani tarttui koristeiden ohella tänään vain joogamatto. Kivaa, että saa edes jonkun maton tänään levittää lattialle, pesula kun ei ollut saanut kaksi viikkoa pesussa olleita mattojamme vielä torstaina puhtaiksi. Elämme täällä matottomuudessa jo kolmatta viikkoa. On kyllä kohtalaisen karua, sillä olohuoneemme lattiapinta-ala on kohtalaisen laaja ja matottomana myös kylmän kalsea. Siksipä täytyy nyt ennen joulua viipyä hetkiä myös kodin ulkopuolella. Tavaratalokeikka oli siinä mielessä ihan mukavan lämpöinen kokemus. Jouluinen näyteikkuna tosin jäi viiman takia katsastamatta. Ensi vuonna sitten, tästäkin kun voisi tehdä perinteen. Kerran ennen joulua Stockalle.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin

Rakastan sananlaskuja. Onneksi työni sisältää niitä! 

Nyt uusiokäytän otsikon sananlaskua: ryhdyn padaksi ja soimaan kattiloita, enkä tunnusta mustaa kylkeä. Sillä en vain voi ymmärtää, miten kalliit kattilat menevät noin vuodessa pilalle! 

Jamie Oliver -kattilan Tefal-päällysteinen pinta otti ja lähti. Kattila oli ollut käytössä ehkä vuoden, kaksi. Ei auttanut kuin viskata täysin hilseillyt pata kaatopaikkaroskikseen. Puolet pinnoitteesta onkin sitten kiertänyt kivasti elimistöjemme kautta. Olin siis erittäin tyytymätön hinta–laatu-suhteeseen, ja sanoin, ettei meillä tarvita enää mitään Jamien nimeämiä keksintöjä. Muutenkin tykkään enemmän siitä toisesta brittigourmeen pelastajasta, Gordon Ramsaysta.

Mies osti tilalle jonkun Hackmanin sarjan kattilan, oiskohan se tuo Kovanaama. Tuntuvat kovasti haukkuvan Hackmaninkin laatua, mutta meidän toinen samaa sarjaa oleva isompi kattilamme on kyllä kestänyt elämää, kuoriutumatta. Mutta ehkä nettikeskustelijat ovat oikeassa siinä, että Hackmanin siirrettyä valmistuksensa ulkomaille laatukin on heikentynyt. Tai sitten kysymys on vain siitä, että hienompi tekniikka vaatii hienommat käsittelytavat, tarkempaa ohjeiden noudattamista ja täsmällisempää paistotekniikkaa. Pihvit paistetaan pihvipannulla, munakkaat munakaspannulla jne. Niinkuin maailma ei olisi tarpeeksi hienosäätöinen muutenkin!

Lisäksi meidän vanhassa Hackmanin Kovanaamassamme on yksi merkittävä vikakin. Totesimme noin viikko sitten, ettei sitä voi laisinkaan ottaa esille pahan hajun takia. Olemme ilmeisesti ohjeiden vastaisesti käyttäneet sitä myös ruoan säilytykseen. Nyt muuten ehjä kattila makaa kantensa alla, ja kun sitä raottaa, löhähtää ilmoille tuikea sipulikrääsän tuoksu. Keitä siinä sitten riisipuuroa. 

Että jos sitä on tullut vähän väärinkäytettyä kattilapoloa, ehkä on syytä miettiä, olisko silloin itselläkin musta kylki. 
 
Lopulta vain yhdestä en luovu: se on pinnoittamaton tavallinen kattila. Sellainen kestää kovaakin käyttöä, vaikkei olisi edes nimeltään Kovanaama.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Viikon lyylit

Jotta blogini messuaisi välillä jostain muustakin kuin joulusta, otetaan tähän väliin Lyylin parhaita tempauksia ja kommentteja tältä viikolta. Lyyli nimittäin ilostuttaa arkeamme päivä päivältä useammin nasevilla kommenteillaan ja uudenlaisilla puuhillaan.

Laulamista on kuultu viikon aikana runsaasti. Lyylin lempparibiisejä ovat tietenkin muumi-laulut,  animaatiosarjan alku- ja loppulaulut. Niistä on olemassa erilaisia ns. Lyyli-versioita. Loppulaulun ensimmäisessä versiossa lauletaan pelkkää Hei muumi, hei muumi, hei muumi -säettä vähintään 30 kertaa peräkkäin. Toisessa versiossa lauletaan hieman muuntuneena säettä "Hei muumitaloa lukita yöksi, hei muumitaloa lukita yöksi, hei muumitaloa... Vähintään 30 kertaa peräjälkeen. 

Kolmannen version, alkulaulun ensiesitys oli tänään, puhelinkeskustelussa mummun kanssa. Se kuului näin: Maamamamaama mammaammamaamma, paapapapaappa paappaapapaappa, naannannannaanna... Jostain kumman syystä tämä versio oli vähemmän toistoa sisältävä kuin edelliset. Vaikeampi sävelkulku? Raskaammat äänteet?

Tuolla ulkosalla, puolen metrin hankien maailmassa Lyylin tietää pysyneen pulkan kyydissä, kun takaa kuuluu herkällä ja hellyyttävällä lapsenäänellä laulettua muumia.


Usein myös vessassakäynti on esitys itsessään. Joskus siitä ilmoitetaan näin: "Lyyli menee pissille. Heippa hei!" Joskus taas tarvitaan emon käsiä: "Hei äiti, aita minua. Pisu ois." (Lyyli tosiaan ääntää diftongit, joiden jälkikomponenttina on u tai y, i-loppuisina.) Aika usein hän on itsenäinen tyttö ja tyhjentää potan sisällön vessanpyttyyn (ja sen reunoille), oli siellä mitä tahansa.  :o Tänään esiteltiin myös uusi vessataito, valon napsauttaminen päälle. Lyyli hihkaisi: "Hei kato, mää lampun."

Oletan, että Lyylistä on tullut omatoiminen, koska vanhemmat uppoavat helposti omiin puuhiinsa. Tiedä häntä, mutta yhtä asiaa Lyyli ei mielellään vieläkään oikein tykkää harjoitella: pukemista. Välillä hän kuitenkin yllättää, kuten tänään, kun iltapäiväkolmelta ei vielä ollut vaihdettu yöpukua häneltä pois. Lyyli ilmotti, että "nyt päivä on," yöpuku lensi pois, tyttö haki itse vaatelaatikosta paidan ja housut ja puki ne isin avustuksella päällensä. Äiti kun yritti auttaa, hän sai tiukan määräyksen pysytellä poissa. Hmm, ehkä Lyyli oppisi pukemistakin paremmin, jos äiti malttaisi useammin antaa lapsen kokeilla itse. ;)


Illalla yöpukuun siirryttäessä Lyyli taas löysi tiensä äidin vaatekaapille. Käytiin seuraavanlainen keskustelu: 
Isi: Ne housut on vähän isoja sulle. 
Lyyli: Lyyli on iso tyttö.

Usein vastaus on ollut päinvastainen. 
Äiti: Tuleeks Lyyli levittään pyykkiä äitin kaa?
Lyyli: Minä pieni olen. 

Sellainen Lyyli meillä asuu.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Paketteja

Odotin kovasti postiin saapunutta pakettia. Luulin nimittäin, että siellä olisi mieheni tilaamia Aarikan suloisia joulutonttuja, mutta sattuikin niin, että viattomassa ruskeassa pikkupaketissa odotti kääreetön joululahjani. Tietenkin avasin miehen nimellä saapuneen postipaketin ihan itse, kun olin niin varma siitä, että tontut ovat vihdoin saapuneet.

No, lähinnä petyin tonttujen tulon peruuntumisesta, mutta sain lohdutukseksi lisäpalkinnon: kuulemma minulle täytyy hankkia toinenkin lahja, kun yllätys näin harmillisesti meni pilalle. Teille rakkaat lukijani en vielä kuitenkaan ensimmäisestä lahjasta kuiski. Olkoon se mukamas salaisuus. Aion sen jopa itselleni paketoida!

Olen ollut yllättynyt itsestäni, sillä en ole koskaan juurikaan pitänyt Aarikan designista, en varsinkaan niistä piirretyistä ankkahahmoista tai omituisen pieninokkaisista lintusista. Mutta nyt olen aivan myyty tonttuvalikoimasta. Postissa pakettia jonottaessani himosin kovasti myös valkoista herkkusuutonttua, joka on minusta syötävän suloinen sekoitus lumiukkoa ja tonttua –  yllättäen siltäkin löytyy kätösistään pipari viikon teemani hengessä.

Kuva: Aarikka

Hillitsin itseni. Ehkä voisin tästä lähtien, perusjoulukamat hankittuani, alkaa Kaitaliinan tavoin hankkia yhden joulukoristeen vuotta kohti. Muutenhan täällä pian hukutaan höpsötyksiin, joita tarvitaan kuitenkin vain noin 1/10 vuodesta. 

Kuolaatteko tekin joulukoristeita? Tai muuta kaikkea kaunista, mutta ns. turhaa? Paljastakaahan minulle, ettei tarvitse yksin kärsiä turhanhärpäkkeensyndroomasta!

Hei sinä piparkakkutyttö siellä!

Pipareita tuolilla, pipareita lattialla, pipareita paidassa – mutta viimeksimainitut eivät irtoa sieltä edes pesukoneessa. Mistä on puhe? (Siitä puhe, mistä puute?)



Metsolan pipariprintistä tietenkin! 

Eivät välttämättä solahda minun joulupaketteihini. Pelkään, että pipareista voisi tulla tässäkin muodossa ähky ja kyllästys. Mitä mieltä te muut?

torstai 9. joulukuuta 2010

Tuumasta toimeen

Ja niinpä kävi, että ryhdyin leipomispuuhiin. Ohessa historiallisia kuvia – minua ei olekaan juuri nähty keittiössä kuin rätin kera sitten viime vuosituhannen. ;) Lyylikin oli suhteellisen hämmästynyt, mutta innoissaan, koska tietää, että piparit ovat hyviä. 


Piparitaikinalle tosin kävi sitten niin, että sinne lorahti vähän liikaa neilikkaa, ja vuoden herkullisimmasta jälkiruoasta (siis siitä taikinasta) tuli kitkerää. :( Päätin, että siitä tehdäänkin sitten piparimaja ja pari koristemuumia. Ennen joulua ehtii tehdä vielä toisen taikinan syötäviä pipareita varten, kun on näin reipas. No, suklaan voimilla jaksaa. Kaapista kun löytyi jo joku avattu konvehtirasia... Tontutko ovat olleet asialla?


Lyylin Tripp Trapp -tuolille taas kävi niin, että se pääsi kaatumaan Lyylin raahatessa sitä  keittiöön äidin silmän välttäessä. Tyttö ei jäänyt alle, vaan tokaisi, että "Lyyli tyhmä". Ennemminkin fiksu, sanoisin ainakin tässä tapauksessa, koska tokihan äidin pikku apulainen tuolia tarvitsee. Äiti vaan ei tajunnut sitä tohkeissaan hakea. Ja fiksu, kun ei jäänyt alle!

Tuumasta toimeen ryhdyimme siis molemmat; pian jatketaan kaulimispuuhissa. Ja testataan, miten mikrouuni paistaa piparit. Meiltähän ei tavallista uunia perinteiseen kantakaupunkilaistyyliin löydy...

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Pelkkää pakkopuuhaa?

Joka vuosi se tulee: jouluhössötys. On kiire tehdä kaikenlaista, muttei saa oikein tartuttua mihinkään. Meikäläisten huushollissa joulukoristelutkin ovat vielä ihan alkutekijöissään. Korttien lähettämistä rupesin vastoin aiempia ajatuksiani suunnittelemaan tänään, mutten ole varsinaisesti tehnyt asian eteen mitään. Joulukalenteriin tungen aamuisin jotain mitä käteen laatikosta tarttuu, siis useimmiten pelkkiä tarroja. Jouluruokien väsääminen väsyttää jo ennen kauppalistan laatimista. Stressaan kaikkea muuta paitsi lahjojen ostamista, sillä se on shoppailuholikista vain kivaa. 

Olenko siis sittenkään jouluihminen? Yritän ajatella, että olen, koska rakastan joulun tunnelmaa, tuoksuja, odotuksen aikaa. Voihan kaiken ilmaista vähän pienemmin, miksi koristelujen pitäisi olla suureleisiä tai jouluruokien itsetehtyjä? Toisaalta, niin sitä sanotaan, tekeminen on osa itse joulua. Ihan itseni yllättäen olen siis tehnyt hyvin maireita, joulunpunaisia suunnitelmia: kuvittelen leipovani hymysuin joulutorttuja ja maustekakun (ja ehkä piparitalon!), joita en ole noin koskaan elämässäni väsännyt, siivoavani kaiken, mitä syksyn aikana en ole jaksanut tai viitsinyt, ja siinä sivussa ehtiväni kaikenlaisiin joulunalusrientoihin. Jouluun kuuluu kaikenlaisia kuvitelmia, joista osa ehkä on tottakin.

Christmas #19 - The Timberland Santa

Koska olemme ensimmäistä kertaa perheen kesken joulun kotona, tulevaan juhlaan kuuluu nyt enemmän velvollisuuksia, mutta myös enemmän vapauksia. Nautin ajatuksesta viettää rauhallinen, vähemmän sosiaalinen joulu kera kirjojen ja herkkujen. Taas on aika, jolloin suklaa maistuu ja sille saa antaa luvan. Ehkä tänä vuonna on aikaa myös uppoutua pelkkään olemiseen. Yleensä kun joulu maistuu ihan liiaksi kiireelle: automatkoille, jatkuville lähtemisille ja tulemisille. Kivoja tapahtumia peli-illat ja vierailut, mutta tällä hetkellä toivon lomalta eniten pelkkää  paikallaan oloa ja pienimuotoista tylsistymistäkin.

Kaksi viikkoa puuhailuja, ja sitten se saa tulla! :) Vajoaminen.



Joulun alustaminen -listani:
– joulukorttien hankkiminen ja kirjoittaminen
– lapion hankkiminen > auto pois lumihangesta > matot pesulasta
– joulukuuseen jalka, tähti ja koristeita
– kuusi
– ruoka- ja somistehankinnat
– jouluruokien tekeminen; kohdalleni lankeaa piparit, kakut ja avustajan rooli
– siivoaminen
– lahjojen paketoiminen ja vieminen
– joulua edeltävät kauneudenhoitotoimenpiteet, kuten hiusten värjäys
– Lyylin joulujuhlat, jouluinen nukketeatterinäytös, joku konsertti?
– kirpparikäynti?

Paljon puuhaa, vähän aikaa ja vielä vähemmän energiaa. Siitä se lähtee...

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Rakas liikuntapäiväkirjani: kävelyllä

Taas on aika liikuntatunnustusten. Täytyy myöntää, että viime aikojen pikkujoulujuhlimisten ynnä muiden joulunalusajan hömpötysten takia liikkumiseni ovat kaventuneet entisestään. On niin vaikea jaksaa työpäivän jälkeen enää minnekään, kun ulkona on pimeää ja kylmää. Minulle kun tuo lähteminen on muutenkin vaikeaa ja työlästä.

Kuulun kuitenkin onneksi siihen - ymmärtääkseni - vähemmistöön, joka hankittuaan kuntopyörän myös käyttää sitä. Laskeskelin, että poljen noin kerran viikossa puoli tuntia. Määrä ei tunnu suuren suurelta, mutta mielestäni pääasia on, että pyörä on muutakin kuin vaateripustin. Sen kyllä pyörän hankkiessani jo päätinkin, että 53-neliöisen asuntomme neliöt ovat sen verran arvokkaita, että pyörän on syytä lunastaa paikkansa olemalla käytössä.

Tänään en polkenut enkä juossut juoksumatolla, vaikka sellainen taas löytyisi täältä mummilasta, jossa vietämme pitkää viikonloppua. Sen sijaan lähdin iltakävelylle lumisateeseen, ja nautin suunnattomasti lumen vaimentamasta kylämaisemasta ja jouluvaloista ympärilläni. Totesin jälleen kerran asian, jonka olen jo kauan aikaa sitten tajunnut: minulle sopii parhaiten liikuntamuoto, joka ei vaadi liiempiä välineitä. Hiihtäminen, uiminen, pyöräileminenkin ovat kaikki aavistuksen liian työläitä liikuntalajeja, jotta jaksaisin harrastaa niitä säännöllisesti. Siksipä juuri pitkät kävelylenkit ovat mieleeni: Ei pyörän lukkojen availuja ja kypärän kanssa säätämistä, ei riisumis-pukemis-saunomisrumbaa, ei suksien voitelemista ja ladun etsimistä. Sen kun vain astut ovesta ulos ja liikuntasuoritus voi alkaa!

Usein kävelen yksinäni ja nykyään myös Lyylin kanssa. Kaipaisin ehkä vähän useammin aikuistakin kävelyseuraa, sillä silloin voisin innostua reippailemaan useamman tunnin ajan. Yksinään tai lapsenköpöttelyvauhtia kun jaksaa juuri sen tunnin ennen kuin kyllästys iskee. Toivon myös, että voisin entistä useammin muuntaa kävelylenkkini juoksulenkeiksi, kuten viime kesänä jo hiukan pääsin tekemään, mutta epäilen tämän onnistumista, sillä vasen polveni on viime aikoina vihotellut esimerkiksi joogatessani. Yyh nyyh.

Kävelyretket kuuluvat mielestäni erityisesti joulunaikaan. Kun on syönyt itsensä ähkyksi, on kiva lähteä keveälle lenkille ulos. Etenkin jos lumi vielä peittää maan, voi liikuntasuoritteen muuttaa helposti liikuntanautinnoksi. Ylös, ulos ja kävelylle fiilistelemään joulua ja talvea siis!

Girl walking in snow
Kuva: mkrigsman

Viime viikkojen liikuntani:
Vko 47:
Tiistaina tunti dancehall reggaeta, perjantaina puoli tuntia joogaamista kotona, lauantaina tunti reggaetónia, sunnuntaina puoli tuntia kuntopyöräilyä/kotijumppaa.
Vko 48:
Maanantaina joogatunti Helsingin astangajoogakoululla Kalliossa, perjantaina tunti kuntopyöräilyä/kotijumppaa, lauantaina puoli tuntia joogaamista mummilassa, sunnuntaina tunnin kävelylenkki.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Talven lempikuteita

Viime aikoina muutamat vähemmän itseäni olevat kokeilut nasevuuden ja pakinamaisuuden tekstimaailmassa sekä lapseen keskittynyt tarkkaileminen ovat saaneet syrjäyttää vaatteisiin ja tyyliini liittyvän pohdiskelun. Ehkä ihan hyvä niin, sillä en ole (myöskään) muodin asiantuntija, en tyylien taituri tai kirpputori- tai designhai (kiitos Lilou hauskasta hai-termistöstä), vaikkakin vaatteisiin olen jollain tasolla retkahtanut.

Kengät: Unisa
Housut: Ril's
Jakku: Åhlens

Nyt kuitenkin seuraa pätkä tekstiileihin liittyvää tilitystä. Olen nimittäin erittäin tyytyväinen eräisiin tämän muuten tyylillisesti hankalan vuodenajan vaatteisiini. Ensinnäkin käytin eilen ensimmäistä kertaa moneen vuoteen mustia suoria housuja. Tykästyin niihin valtavasti! Ihanan lämpimät ja samalla mukavat. Ihan nappilöytöä en Hakaniemen Sokoksesta kuitenkaan tehnyt, sillä housujen istuvuudessa on muutamia kyseenalaisia kohtia, mutta päätin antaa niiden kelvata. Minun on nimittäin lähes mahdotonta löytääkään mitään istuvuuden huippuja, koska olen lantioton ja tasapaksu, lyhyt ja ohutjalkainen, mutta paksuvyötäröinen. Hankala kombinaatio.

 Saappaat: Nic Dean
Takki: Second hand

Olen myös rakastunut tämän vuodenajan lempitakkiini, anopilta perittyyn ruskeaan talvinahkatakkiin. Se on niin lämmin, mutta samalla ruskeaan tyyliini sopiva ja ihanan naisellinen. Pitkä, pohkeiden puoliväliin ulottuva helma ja muhkea huppu sopivat myös elämäntilanteeseeni: välituntivalvointoihin pakkassäässä sekä leikkipuistokäynteihin. Kunpa vain löytäisin lämpimät talvikengät muuten kattavaan kokoelmaani! (En etsi sellaisia oikeastaan lainkaan, odotan vain niiden taianomaista ilmestymistä kenkätelineeseemme.)

Saappaat: Aventura
Housut: Second hand
Paita: Oxmo
Laukku: Nabo

Kolmas tyytyväisyyden lähde on viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa kokeilussa ollut mustavoittoinen bileasu: silkkinen t-paita kera klipsivyön, hiukan pussittavat polvihousut, paljettisomisteinen ohut huivi, suoristetut hiukset sivuponnarilla sekä salamakorvikset. Kuulostaa ehkä hirveältä, mutta mielestäni tämäkin asu sopi sekä tilanteeseen että itseeni. Ja jollei pikkujouluissa voi irrotella, niin missäs sitten?



Kuvat on isin avustuksella ottanut Lyyli; pahoittelen rakeisuutta, joka johtunee kuvausolosuhteista.