keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Lukutilassa

Lomalla on lukutilanteita jo tähän mennessä riittänyt. Pinoni tosin on madaltunut vain osin: En kyennyt keskittymään Tommy Wieringan kehuttuunkin teokseen Joe Speedboatiin, sillä sen suomennos oli mielestäni ja kauniisti suustani putkautettuna surkea. Hotakaisen imaisin jo ennen lomaa, Pyysalon runoja vilkaisin, mutta pinoni tielle kuoriutui Riikka Pulkkisen Totta, joka lunasti koko potin. Itkin ja luin, luin ja itkin. Puhdistava kirja, joskin pieni naiiviuden asenne sisällään, nousee lukuvuoteni kärkisijoille. Kyllä, hän osaa, ja häntä kehun, vaikka en hänestä pidäkään. 


Pulkkista kehuvat muutkin – nousihan hän myös Finlandia-ehdokkaaksi. Itse nostan kuitenkin tämän kertomuksen tähdeksi sarjakuvat, sillä niitä ei liiemmilti ole mainostettu lehtien pääotsikoissa kirjamessuestraadeilla. Vai onko? Sarjakuvia toki on luettu niin kauan kuin niitä on tehty, mutta sarjakuvakirjoina ehkä vähemmän kuin lehtien sivuilta. Itsekään en ole liiemmilti genrestä välittänyt, mitä nyt Viivini ja Wagnerini nauranut, Tintit useaan otteeseen ylistänyt. Sarjakuva on kuitenkin enemmän kuin ainoastaan Aku, Tintti tai se sika. Todellista draamaa tai elämää sellaisena kuin se ei ole, mutta voisi olla. 


Fingerpori jää kakkoseksi härskiydessään Hugleikur Dagssonin teoksille: pienille kuville, joissa puhutaan tai tehdään sopimattomuuksia. Osittain kammoksun, monin paikoin kuitenkin vain nauran islantilaisen luomalle yltiösopimattomalle kuvalle ihmisen rumasta puolesta. Sarjakuvakirjan nimi kysyy Onko tämä muka hauskaa? Siihen kai kuuluisi vastata, että ei, mutta enpä tiedä. Ehkä ei hauskaa, mutta pelottavan naurattavaa. Se ei olisi hauskaa, jos se olisi totta, mutta koska se on vain uhkakuva tai vääristymä todellisuudesta, voimme sen avulla nauraa myös todelle. 


Kirjoitanko jo aivan liian syvällisiä? No, ymmärtäkää minua, olen tosiaankin juuri lukenut Pulkkista ja hänen syväluotaavaa, psykologista eetostaan. Sitävastoin Marguerite Abouetin ja Clément Oubrerien Aya-sarja on jotain aivan muuta kuin psykologista vuodatusta. Mieheni tietenkin pelkäsi, että oli saanut minulta lahjaksi synkeän kuvauksen afrikkalaisesta elämänmenosta, mitä ne yleensä pakkaavat olemaan, mutta yllättyikin sen sijaan positiivisesti. Aya – elämää Yop Cityssä -sarjakuvatarina on  todellista draamaa: nuorten elämänmenoa vailla sen suurempia huolia tulevaisuudesta, mutta samalla todenmakuista ja herkkää afrikkalaisen arjen näkemistä. Plussana värikuvitus. Suosittelen tätäkin teosta!


Tästä lähtien satsaan sarjakuvakirjoihin, sillä niitä on mukavan helppoa antaa lahjaksi, lukea ja lisäksi niihin jaksaa palata, mitä taas romaaneihin harvemmin. Mutta, toistan itseäni, myös romaaneita on mukava saada ja omistaakin. Seuraavaksi siirryn ilmeisesti toisen joululahjakirjani, Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan pariin. Silittäminen saa edelleen jäädä. :D

Ps. Kuvia saa suuremmaksi klikkaamalla!

3 kommenttia:

  1. 27 on sitten myös sellainen, jota ei ole helppo jättää käsistään...

    VastaaPoista
  2. "pinoni tielle kuoriutui Riikka Pulkkisen Totta, joka lunasti koko potin. Itkin ja luin, luin ja itkin. Puhdistava kirja, joskin pieni naiiviuden asenne sisällään, nousee lukuvuoteni kärkisijoille. Kyllä, hän osaa, ja häntä kehun, vaikka en hänestä pidäkään."

    Siis mitä? Kirja herättää tunteita. Eikö niin pidä ollakin? Mitä kirjailijan pitäisi olla sen lisäksi, että hän osaa kirjoittaa?

    Mia

    VastaaPoista
  3. Kaikki kirjat eivät herätä tunteita, itse asiassa mielestäni suurin osa on sellaista läpimenokamaa. Myös ns. arvostetuista kirjoista suuri osa. Ja samalla kirjan läpi itkeminen on kai aika harvinaista, enkä tiedä, onko se edes toivottavaa.

    Sivukommenttina vain tuo "etten hänestä pidä"; ei kai lukijan välttämättä kuulukaan pitää kirjoittajasta, mutta sillä kyllä mielestäni voi olla suurikin vaikutus lukukokemukseen. Millaisen kuvan kirjailija itsestään on antanut esimerkiksi lukuisissa tv- ja lehtihaastatteluissa itsestään. Sikäli kai kirjailijoiden "julkitulossa" ei ole mitään paheksuttavaa, mutta ihan jokaista elämänkäännettä ei välttämättä kannata varmaan itsensäkään vuoksi paljastaa.

    No, eipä silti, en nyt kovasti noita haastatteluja ole lukenutkaan... Sattuneesta syystä. Pitäminen on kovin subjektiivista, ja tulee olemaan. Kaikkia ei voi millään miellyttää, ei edes täällä blogistaniassa. Eikä halua.

    VastaaPoista