sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Kallion kuulautta

Kantakaupungin vanhat, kunnostetut julkisivut ovat oikeaa säästeliään taidetta, sunnuntaikävelyn silmänruokaa ja yksi muistutus siitä, miksi kannattaa asua vähissä neliöissä kalliilla.


Tänään teimme nopean kävelyretken Kallion kirjastoon. Ilma oli hyisevän tuulinen, mutta muuten melko kaunis. Teki hyvää lähteä nautiskelemaan valohoitoa raikkaaseen ulkoilmaan sisällä vietetyn viikonlopun jälkeen.


Ensimmäisiä kertoja jaksoin myös ottaa kameran mukaan ja räpsiä muutamia otoksia. – Eilen innostuin opiskelemaan pitkästä aikaa islantia, jota olen yli kymmenen vuotta sitten lukenut yliopistolla. Tänään tajusin, että järkevämpää olisi satsata valokuvauskurssiin. – Taisin saada alun perin kipinän tähän Nooruskan esimerkistä


Tekniikka yhdistyy aina taiteeseen, kaipa sillekin siis on annettava aikaansa. Toistaiseksi mieheni saa kuitenkin fiksata kameraani säädöt. Suuri edistysaskel on jo se, että olen siirtynyt iPhotosta Photoshop Elementsiin editoimaan näpsäyksiäni, eikä Veikko enää joudu editoimaan 5/6 kuvistani... 

perjantai 28. tammikuuta 2011

Synkeitä mietteitä

Mistä näitä väsymyksen täyttämiä itsesäälin päiviä oikein putoaa päälleni? 

Viikko on kulunut vähällä unella – tai jos olenkin nukkunut, olen tehnyt sen huonosti. Töissä teen kaiken vähän liiankin tarkasti, ja väsyn entisestään. Toisaalta olen täynnä energiaa, koska olen keksinyt hauskoja tuntisuunnitelmia. Kotona kyllästyn arkeen, sen tyhjään toistoon, ainaisiin siivoamisen ja pyykkäämisen vaatimuksiin.


Ja aina jossain välissä keksin, kuinka muilla ihmisillä asiat ovat niin paljon paremmin: vauvauutisia, onnellisia tulevia morsiamia, ulkomaanmatkoja, uusia asuntoja. Itse tunnen polkevani paikoillaan. Ei siinä oma kunnonkohotus auta, jos maailma ei muutu ympärilläni. Eikä se näemmä tunne halua muutokseen.

Olen aina ajatellut, ettei ihmisen sovi syyttää ympäristöään siitä, jos oma elämä ei maistu. Niinpä olen nytkin antanut itselleni luvan tehdä radikaalejakin muutoksia elämääni, jos päivät toisensa jälkeen jatkavat tällaista vanuttunutta polkuaan, jossa aina muutaman askeleen jälkeen itkettää ja voimat ovat vähissä. Ajatus siitä, että ei ole iäksi suljettu omaan nykyisyyteensä, voi puhdistaa. 

Mutta aina nopeat käänteet, harkitut tai harkitsemattomat, eivät osoittaudu oikeiksi. Entä jos oma elämä vain ei ole muutettavissa? Sen hyväksyminen voi olla juuri se suurin suru, jonka ihminen löytää silloin, kun kuulee ja näkee ympärillään mahdollisuuksia, jotka itsekin haluaisi kohdalleen.

Toisen iloa ei halua pilata, ja monesti silloin kun oikeastaan olisi tarpeen tavata ystävää, onkin helpointa astua sisälle toisenlaiseen todellisuuteen: kirjojen, elokuvien, internetin tai vaikkapa sitten hikiliikunnan maailmaan. Huomaan, kuinka viimeisten harmaiden vuosien ajan olen järjestelmällisesti lakannut soittamasta ja kirjoittamasta ystävilleni. Toisaalta taustalla on myös töihin lähteminen pitkän opiskeluputken ja äitiysloman jälkeen. Enää ei ole samalla tavalla aikaa tai energiaa nähdä ketään työpäivän jälkeen. Huomaan myös, että kodista on tullut entistä tärkeämpi pakopaikka maailman vilskeeltä. Siellä välttyy näkemästä asioita, joita ei halua nähdä.

Bloggaaminen on ollut kuitenkin ilopilkku elämässäni. Jotain aivan muuta, kevyttä ja kaunista. Tuntuu sikäli tyhmältä ja sopimattomalta kirjoittaa tänne näin ikävästi. Blogini on kuitenkin tarkoitus olla eräänlainen päiväkirja, jonne aion vastaisuudessakin purkaa itseäni, sen tarkemmin kuitenkaan erittelemättä surujeni tai ilojeni taustoja, syitä tai seuraamuksia: mitään "Vuosi nuoruudestani" -paljastuksia ei siis tänne ilmesty, älkää pelätkö.

Mielestäni joskus tekee kuitenkin hyvää kertoa jotain siitä surullisemmasta puolesta, joka varmasti jossain muodossa on meissä jokaisessa – lukeahan surusta nyt toki saa harva se päivä, jos sanomalehtensä tarkkaan lukee. Eikä se kaunokirjallisuudenkaan maailma useinkaan kovin ruusuinen ole. Sekö on oma syyni siirtyä sieltä tänne kauniiden kuvien ja raikkauden blogistaniaan?

Toisaalta kaikessa piilee ristiriita. Kestänkö onnellisia ja nauravia kasvoja, valkoisten mekkojen hulmuamista, herkullisten kotien kuvia edes täällä? Päänsä työstämiseltä ei pääse eroon, vaikka lukittautuisi huoneistoonsa piirtämään kukankuvia valkoiselle paperille. Todellisuus on kohdattava sellaisena kuin se on, mutta ehkä sen karuudesta löytyy kuitenkin muutama valonsäde, joka valaisee omaakin polkua. 

Omat silmäni vain taitavat olla turhan usein surusta liian sumeita nähdäkseen polun päässä heijastelevaa valoa. En kuitenkaan ole laisinkaan menettänyt toivoani nähdä sitä selkeämmin, mutta uskon, että auringonpaisteisen niityn luokse on vielä melko lailla matkaa.

Nyt ehkä on vain aika odottaa sumeuden hälvenemistä.


torstai 27. tammikuuta 2011

Kookospallolumiukko

Mieheni "Veikko" teki lumisen talven kunniaksi muutama viikko sitten hiukan lumipalloilta näyttäviä kookospalloja. Namskista! Makean himoon sopivaa ja samalla hauskannäköistä. 

Resepti sopii erityisen hyvin a) laiskalle, b) uunittomalle taloudelle, c) gluteenitonta ja maidotonta ruokavaliota noudattavalle, d) kookosta rakastavalle, mutta suklaata karttavalle. Terveysruokaa tämä ei tietenkään ole... 

Resepti on alun perin bongattu Herkku ja koukku -ruokablogista. Mieheni on tyylilleen uskollisesti muunnellut reseptiä hiukan. ;)

Ei muuta kuin kookospalloja karkkipäiväksi. Huomenna se taas koittaa: viikon paras hetki herkkujen äärellä. :D


Veikon kookospallot

2 munanvalkuaista
2 dl tomusokeria
200 g kookoshiutaleita


Sekoita ensin kuiva-aineet keskenään. Lisää munanvalkuaiset. Jätä neljäsosa kookoshiutaleista pinnan koristeluun. Pyörittele kosteiden käsien välissä taikinasta palloja ja kierittele ne lopuksi jäljellejätetyissä kookoshiutaleissa. Jäähdytä jääkaapissa muutaman tunnin ajan. Kokoa lumiukko.

tiistai 25. tammikuuta 2011

Lyylin rautainen tahto

Lyylin mielestä leivän päälle kuuluu sentin kerros voita. Äidin mielestä ei. Tästä seuraa vähintään krokotiilinkyyneleitä. Selkeästi draaman tajua tälläkin neidillä. 



Muutenkin on ilmennyt, että Lyylillä on luja oma tahto, mielipide asiaan kuin asiaan. Mikäpäs siinä. Pieni politiikonalku. :) Tässäpä siis teillekin maistiaisia viime aikojen "lyyleistä":

(Ollaan juuri tultu tarhasta.)
Äiti: Otettaisko noi sun kengät pois, kun ollaan kuitenkin sisällä. 
Lyyli (painokkaasti): Ne pysyy jalassa.

(Lyyli on vielä yöpuvussa, vaikka ollaan jo iltapäivän puolella. Äiti on hakenut päivävaatteet sängylle, mutta Lyyli leikkii vain lintua.)
Äiti: Puetaas sit.
Lyyli: Linnut ei pue.

On myös ilmennyt, että neidillä on selkeitä suosikkeja esimerkiksi värien joukossa. Harva se päivä saamme kuulla, että "mä tykkään pinkistä ja punasesta". Ja keltainen ei kuulemma ole lainkaan kaunis. Siihen liittyen äitikin sai kuulla totuuden sanoja hampaistaan. – Ei, keltainen ei ole äidinkään suosikki varsinkaan hammaskiilteeseen liittyen. 

Äiti: Onks äitin hampaat vähän rumat?
Lyyli: Keltaset.
Äiti: Höh, mä kyllä tarkotin, että ne ois vinot.

Mitä tästä opimme? Ihan kaikkea ei kannata kysyä. 

Ilmeisesti silmälasit eivät kuitenkaan näyttäydy Lyylin silmissä kasvojen rumentajina. Ennen joulua käytiin piirtämisen yhteydessä seuraavanlainen keskustelu:

Lyyli (piirtää omaa kuvaa): Simmä, simmälasit...
Äiti: Onks sulla silmälasit?
Lyyli: Haluun simmälasit. – Joulupukilta hankitaan simmälasit.

On tämä maailma niin ihmeellinen, kun päivän voi pelastaa esimerkiksi vierailu parvella, jossa voi tehdä palapelejä ja köllötellä nalletaljan päällä. Tai kun päivän mälsin asia on se, että kuivaajamörkö nappaa tytön kylvyn jälkeen ja kuivaa. Lopulta sekin harmi taisi päättyä kuivaajamörön kutittamistautiin ja Lyylin kikatuskohtaukseen.

maanantai 24. tammikuuta 2011

Kauden takkikuningatar

Ostin viime kevään alennusmyynneistä Urban Soulin takin merkin myymälästä Kaisaniemen metroasemalta. Siinä oli sitä jotain pirteyttä, jota kaipasin, vaikka omistinkin jo riittävästi talvitakkeja. Sitäpaitsi olisin jo silloin tarvinnut mustaa perusvillakangastakkia, jota en vieläkään omista. Ehkä Stockan talvitakkialesta sitten keväällä...


Aluksi takki tuntui istuvan huonosti sen raskaan kauluksen takia. Ison huivin avulla kauluksen saa kuitenkin napakoitumaan. Vierastin myös takin löysyyttä edestä. Enkä ole löytänyt takkiin sopivaa lämmintä myssyäkään vielä. 

Kaikesta tästä huolimatta takista on kuoriutunut yksi suosikeistani, joka kerää kyllä kehuja muiltakin. Samalla pidän takkia jotenkin hupsuna ja suhtaudun siihen liiankin välinpitämättömästi. Uskallan jopa pukea sen matkalle tanssitunnille, jonne en koskaan ota mukaan mitään arvokasta, koska tanssikoulun tiloissa on käynyt merkkivaatteita rakastavia varkaita. :( Pukuhuoneissa kun ei ole lukittavia kaappeja eikä kaikkea viitsi raahata tanssisalin nurkkiin tilaa viemään. 

Takkini on kuningatar myös siinä mielessä, että sillä on vaatelias vetoketju: se tarvitsee asettelua ja useita sulkemisyrityksiä lähteäkseen vihdoin menemään kiinni, ja pukeutuminen vie siten yllättävästi aikaa. Mutta kyllähän sitä nyt sen verran kuningatarta jaksaa mielistellä ja taipua sen tahtoon, jos saa päiväänsä lopulta palkinnoksi väriä – ja sopivasti silloin tällöin niitä vaatekehujakin.

Pitäisi itsekin oppia antamaan enemmän positiivista vaatepalautetta, sillä kehut piristävät aina pienen ihmisen päivää, etenkin jos hän itse on huomannut jälleen olevansa jotenkin ryysyinen: tätä kuvausta varten en esimerkiksi ole näemmä huomannut kiskaista takkia sitä yhtä tarvittavaa kertaa alas sen jälkeen kun olen "pukenut" laukun ylleni. Suokaatte siis anteeksi jälleen hieman "pussittava" olemukseni. :D

Takki: Urban Soul
Farkut: Mexx
Talvisaappaat: Aventura
Laukku: Tiger of Sweden

lauantai 22. tammikuuta 2011

Hankintojen harkitsemista

Vaikka säästökautta elelenkin, mielessä pyörivät hankinnat. Ero edellisiin hulluihin shoppailukuukauksiin on tietysti se, että nyt hankintoja täytyy harkita usean viikon ajan, pohtia, mikä olisi todella tarpeellista, mikä ei.


Lueskellessani tuoreinta Oliviaa innostuin sen pue nyt -sivujen ideoista: värillinen vyö, sen tahdon. Ja tarvitsen? Nykyinen lempivyöni on sekin värillinen: ihanan persoonallisen punainen, violettiin taittuva, fuksianpunainenko tuo? Rakastan vyötä sen kepeyden: ohuuden, kapeuden ja taipuvuuden vuoksi. Mutta väri on toisinaan haastava, ja haaveilen myöskin vähän näyttävämmästä päälle puettavasta värivyöstä. Tämä kun on sellainen vaatteiden alle soljahtava yksilö.


Kirkkaan vyön pariksi voisi hankkia jotain harmaata: kauden "uutena" värinä tuntuu esiintyvän hopea, miksei siis myös harmaan haaleus näyttäisi juuri nyt hyvältä. Tätä mieltä on myös Olivian stylisti Anna Komonen: hänen tekstinsä kehottaa rauhoittamaan elämää pukeutumalla harmaan eri sävyihin. Lehden henkarilta poimisin mieluiten Arelalizzan neulemekon (nro 2) tai Selected Femmen nahkamekon (nro 3). Mexxin paitamekon  (nro 4) kaltainen ihanuus kaapistani jo löytyykin – tuskin maltan odottaa kevään henkäyksiä, jotta pääsen sitä myös käyttämään. Se on väriltään ehkä hivenen nudempi, mutta lähellä juuri tätä kiviharmoniaa, joka miellyttää silmiäni nyt kovasti. (Kimmo Lehtosen / Kuvasataman lehtikuvasta otettua sitaattikuvaa saa klikkaamalla suuremmaksi.)


Oikeasti tarvitsisin lämpimämpiä neuleita ja paitoja lisää. Vaatekaappini on kovin kesäpainotteinen, ja nyt kun luokkahuoneeni lämpötila on radikaalisti laskenut pätsistä jääkaapiksi, kaipaan enemmän nimenomaan hyvännäköisiä lämpimiä vaatteita. Onhan noita monenlaisia huppareita ja villapaitoja minulla toki yllin kyllin, mutta... 


Hiihtolomaan on onneksi enää kuukausi! Silloin annan itselleni luvan pitää pienen paussin säästöilyssä ja ostaa muutaman tarpeellisen vaatteen. Perinteisesti olenkin juuri hiihtolomalla tehnyt löytöjä. Silloin kun on aikaa kierrellä myös secondhandeja ja kirppareita. 

Säästäminen on oikeastaan ihan mukavaa, sillä se vapauttaa aikaa haaveilemiseen kaiken säntäilemisen ja kulutustohinan sijaan. 

perjantai 21. tammikuuta 2011

Polvipusseja

Yritin kovasti saada aikaiseksi hameviikkoa. En onnistunut. En, koska olen farkkutyttö. Tämän kunniaksi huviksenne pari viikon farkkuasua, joista en voinut kuvat nähtyäni todeta kuin että mitkä polvipussit! Miksi ne hiipivät vain pari vuotta vanhoihin? Mitä niille on tehtävissä? 

Ilmeisesti ei mitään, mutta polvipussien tuloa voi sitä vastoin ehkäistä aivan kuten monien muidenkin pussien, tosin ei millään kurkkusiivuilla tai silmänympärysvoiteilla, vaan yksinkertaisella toimintamallilla: aina kun istut, nykäise farkkujasi polvien yläpuolelta hivenen ylöspäin, jotta polven kohdalla oleva kangas ei joudu venymään. Jepjep. En selvästikään ole koskaan hokannut tällaista neuvoa olevan tai sitten vain olen normaalia isopolvisempi. Katsokaa vaikka:




Taas kasvaa kirpparikassi... Lisäksi täytyy vastedes tsekata, ettei astetta tummempi aluspaita vilku aavistuksen liian lyhyen päällipaidan alta. Onneksi oli uusi "turvakoru" päällä: Youcompleteme:n nahkainen sulkakaulakoru on ihana hipelöitävä turvake, joka kylläkin hajoaa helpolla: nahkasulat irtoavat kiinnikkeistään, mutta onneksi ne saa myös korjattua lähes yhtä nopeasti: tarvitset vain lankaa vetääksesi sulan takaisin metallikiinnikkeen sisälle.


























Käteni eivät näköjään saaneet sulkakorupäivänä rauhaa. Lieneekö vaikutusta myös Lyylin lintuleikeillä: "Kato äiti, mää olen pieni linnunpoika!" (Heiluttaa käsiään ja laukkaa.)

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Valaistunut

Kirkasvalolamppua käytettäköön lokakuusta alkuvuoteen, neuvovat. Mutta kah, omalla kohdallani en ole huomannut tällaisesta käytöstä olleen mitään hyötyä kevätväsymyksen hiipiessä maaliskuussa, joten olen jättänyt lamppuni lattialle lojumaan. Siivouspäivinä muistan sen olemassaolon imuroidessani sen alta, ja voivottelen, miksi omistan tuonkin paljon rahaa vieneen turhan kapistuksen, joka ei ole edes kovin kaunis. 

Mutta sitten taas innostun: kokeilen, miten kirkasta valoa voisi käyttää valokuvien ottamisessa, kun valo ei muuten riitä. En osaa nimittäin hallita salamaa, joten otan kuvani salamatta kesät talvet. Aivan nappiin eivät ensimmäiset kirkasvalokuvat menneet, mutta lampussa on potentiaalia. Ehkä saadaan studio pystyyn, meiltä kun löytyisi myös kuvaussateenvarjoja ynnä muuta hyvin tarpeellista tavaraa.

Sitten valaistun: ehkäpä lampulla voisi voittaa kevätväsymyksen sillä tavoin, että alkaisi nyt tammikuun puolella antaa itselleen valohoitoa. Maaliskuun suuri valo ei ehkä tuntuisi sitten niin suurelta muutokselta, mikä yleensä minut tainnuttaa. Valon määrän lisääntyessä niin radikaalisti kuin se lopulta tapahtuu ei kroppa pysykään perässä, vaan hormonit menevät päälaelleen. Tästä seuraa jatkuva uupumustila. Ja tämä tapahtuu, oli elämäntilanne mikä tahansa.

Kuvassa eräs toinen valaistunut, jonka mielestä kirkasvalolamppu oli magee uusi juttu. Sen eteen kun voi tuoda erilaisia esineitäkin valaistumaan. Taianomaista!


tiistai 18. tammikuuta 2011

Keltainen kummajainen

Käytin ennen pelkkiä hajusteettomia apteekin perusrasvoja, kunnes työpöydälleni jotenkin eksyi Lemon Juice & Glyserine, perinteinen käsivoide. En edes muista, mistä se ilmestyi, itsekö sen kulmakaupasta ostin? 

Aloin käyttää sitä työrasvana, ja tykästyin täysillä. Kävipä sitten niin, että siitä tuli tuotemerkkini: tuoksun aina sitruunalle, ja jopa jotkut oppilaat kärttävät opelta "rasvamaistiaisia". Toistuvaa allergista, sormuksesta alkanutta ja stressiperäistä yhdessä sormessa olevaa ihottumaa lukuunottamatta käteni ovat olleet löydöstäni lähtien pehmeitä kuin vauvan pylly. Nykyään kotona, tyynyn alla on toinen puteli iltavoitelua varten.

Siis parasta käsirasvaa, mitä maa päällään kantaa: Lemon Juice & Glyserine. Eikä maksa kuin kolme euroa!


Kuvassa esitellään rasvankäytön perusteita eli sitä, kuinka lähes loppuun käytetty rasvapurkki leikataan poikki ja sisältä kaivetaan vielä loputkin rasvat. Usein käy niin, että rasvaa löytyy loppujen lopuksi niin paljon, että puteli täytyy vielä sulkea, mikä sekin onnistuu kyllä, kun leikkaa fiksusti. Kas näin. 


Kuinkas moni muu teistä käyttää rasvat tällä menetelmällä loppuun asti?

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Päivän kohtaamiset

Hauskaa on, kun törmää kodin kulmilla tuttavapariskuntaan. Hämmentävää on, kun törmää samaan pariskuntaan saman päivän aikana uudelleen, suunnilleen taas samoilla nurkilla. 

Selitys tähän löytyy ehkä siitä, että asumme lähes saman kadun varrella. Kallio, kyläyhteisömme.

Tänään toisaalta olimme, hivenen poikkeuksellisesti, Lyylin kanssa ahkerasti liikenteessä: ensin Valtterin kirppiksellä ja kaupoilla, sitten pienellä iltakävelyllä Kurvin R-kioskilla. Lyyli voitti jouluarvasta kolme euroa, ja kävimme lunastamassa sen. Minä olin ostanut samalla summalla aamupäivällä uuden hameen, jonka tyyppistä lähdinkin kirpparipöydiltä kyyläämään:


Vähän 80-lukua, tarpeeksi säädyllinen ja helppo leveä helma sekä napakka vyötärö. Tykkään! Ostin hamosen iäkkäältä pariskunnalta – "mummomyyjät" ovatkin Valtterissa suosikkejani. Heiltä kun saattaa tehdä ihan oikeita vintagelöytöjä. Tässä tapauksessa veikkaan, että puolihame on oikeasti 80- tai 90-luvulta. Taatusti se ei ole mitään henkkamaukkakamaa, ei merkistä eikä laadusta päätellen.

Ehkä tässä vielä saisi aikaan jonkin sortin hameviikonkin, töihin ja blogiin kuvattua... Valtterista kun löytää helpoiten juuri noita puolihameita. 

Toinen löytöni oli kesäinen, ohut, musta t-paita kukkasomistein. Tämä maksoi merkittömäksi paidaksi mielestäni vähän yläkanttiin, kuusi euroa, mutta oli kuulemma käyttämätön. Jälleen mummomyyjältä, ulkomaantuliaisia.


Kolmas ostos, vähemmän sopivat mustat ylileveät sortsit ajautuivat silityksen jälkeen poistopussiin. Sellainen löytyy meidän eteiskaapistamme aina, koska poistan vähän väliä vaatteita varastoistani. Viikonloppuna aloin pohtia, josko pitäisi tehdä suurempikin inventaario, jotta mahtuisimme tänne vähäisiin neliöihin paremmin. Siinä tapauksessa pitäisi varmaan laittaa tavaraa Huuto.netiin tai toivoa pihallemme kesäkirppistä. Kunpa vain malttaisi sitten luopuakin ihan kaikesta turhasta! Äärimmäisyyksiin vietynä se on jopa minulle vaikeaa, vaikka kierrätänkin kamaa ahkerasti.

perjantai 14. tammikuuta 2011

Hömelö

Onpa kohtalaisen ryytynyt ja hömelö olo ensimmäisen viikon jäljiltä. Koulun rytmiin palautuminen vie aina aikansa, vaikka kivaahan se taas oli. Eniten taitaa tällä hetkellä harmittaa se, että koska kärsin (jälleen) jonkun sortin vatsankierrosta, en viitsinyt ostaa viikottaista perjantaipussiani. Nyyh, olin jo niin kaivannut perinteistä viikonlopun karkkikasaani, joka on ollut monta viikkoa joulutauolla.

Viikolla olen lisäksi kärsinyt ns. lorvikatarrista – kiitos Onnelille hauskasta sanasta! Ensimmäistä kertaa tämän blogin historiassa ideat kirjoitusten suhteen ovat olleet jokseenkin hakusessa. Huomaan joko toistavani itseäni tai höpöttävän omituisia. Joulu alkoi jossain vaiheessa tunkea joka paikasta, ja kyllästyin siitä raportoimiseen itsekin, mutta en vain keksinyt mitään sen kummempaa. Ilmeisesti olin yksinkertaisesti blogiloman tarpeessa, jollaiseksi ehkä nyt sitten voin kutsua joulupyhien hiljaiseloa. 


Samalla olen alkanut ehkä liikaakin miettiä lukijoitani: kirjoitanko nyt kuitenkaan ihan itseäni varten, ja ketä varten minun pitää kirjoittaa? Ei se niin vakavaa ole, toteaa Nooruska miettiessään bloggaamisen olemusta. Niin, että antaa meikän höpöttää, mitä höpöttää. Täytyy nimittäin myöntää,  että tajuan itsekin, etteivät nämä ajatukseni (aina) niin kovin pureskeltuja ole. 

Eikös ole ihan mukavaa, että suuri osa onkin sellaista kevyttä, elämänsyrjässä kuitenkin kiinni olevaa jutustelua? Kun en minä mikään reportteri ole, joka kiertäisi maailman ihmeitä katsomassa. Ihan arkea kun elää ja sieltä repii, niin joskushan sitä kiistämättä lakkaa olemasta... kiinnostava. Vai? Tai sanotaan, että joskus on, joskus ei. Niinhän sitä itsekin blogeja kuluttavana asiakkaana havannoi: valkkaa ne parhaat palat, itseä kiinnostavat listaltaan; toisinaan kyllästyy ehkä johonkin blogiin, jonka seuraan taas voi ajan kuluttua palata.


Senkin olen huomannut, että jyrään helposti vastalauseet tuolla kommenttiosiossa. Ja vedän niistä herne-maissi-paprikat nenään... Toisaalta, eipä niitä kriittisiä tai rakentavia palautteita, mitä olen saanut, ihan ikäväksi asti sentään ole satanut. Eikä kommentteja muutenkaan, mikä toisaalta on sääli. Mutta mitäpä näihin vastaisi? En kai minäkään keksisi mitään sen kummempaa, jos itselleni täytyisi kommentoida. Tai sitten keksisin, koska olen se höpöttäjä. Ongelmani on ennemminkin keksiä tarpeeksi lyhyt kommentti kuin keksiä mitään. Olen tietysti monen blogin vakiokommentoija. :D

Blogini on ja olkoon enimmäkseen oman itseni vapauttamista, fiilistelyä, arjen tallentamista, sillä pianhan elämän yksityiskohdat unohtuvat, kun aika kuluu. 

Näin täällä, tänään. Takaisin Pasilaan.


keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Rakas liikuntapäiväkirjani: kunpa...

Liikunta on lähes aina ollut osa elämääni, kuntourheilun tai vähintään reippaan hyötyliikunnan muodossa. Olen suhteellisen tyytyväinen myös nykyisiin kuntoilutottumuksiini, mutta huomaan usein haaveilevani siitä, että jaksaisin lähes joka päivä vetää kunnon jumpan tai joogatreenin, lenkin tai tanssitunnin. 

Haaveet törmäävät kuitenkin usein arkeen: todellisuuteen, jossa herää viimeistään kuuden ja puoli seitsemän välillä töihin, palaa viiden maissa kotiin, hoitaa kotia, viettää aikaa perheen kanssa, kuluttaa viihdettä ja harrastaa muutakin kuin pelkkää "aivotonta" jumppaa. Siis sitä normaalia jokaisen työssäkäyvän ja perheellisen ihan tavallista arkea. Mistä se  tavallinen ihminen siis oikein löytääkään aikaa kehonsa huoltamiseen? Vai pitääkö arjen olemista ja puuhaamista vain tehostaa? Minulla kyllä löytyisi näitä tehostamisenkin mahdollisuuksia: aina ei ole tarpeen viettää vessassa puolta tuntia illassa näppyjään hoitaen ja kulmiaan muokaten tai netissä tunteja haaveillen mahdottomista ostoksista.


Liikunta tuntuu usein pakolta: yhdeltä velvotteelta, joka pitää hoitaa, jotta tulee parempi mieli. Kuin yksi lisätyö tai kotihomma ekstrana. Miksi pitää olla näin? Kuinka toivoisinkaan, että kuntoilu pikemminkin olisi luontevasti osa mukavaa arkista hengailu-puuhailuiltaa, jonka lomassa voisi nopeasti käväistä naapurikorttelin tanssikoululla. Sinne kun tosiaan ei ole kuin viiden minuutin kävelymatka! Jotenkin vain ne päivät, joiksi on suunnitellut tai jopa varannut kuntoilutunnin, tuntuvat rasittavammilta kuin vapaaksi jättämänsä illat, vaikka kuinka olisi kuntoiluiltanakin laskenut ehtivänsä kuntoilun lisäksi paljon muutakin. 

Ehkä kuntoiluhankaluus johtuu hitaasta olemisestani: lähtemiset ovat minulle aina hankalia, samoin palaamiset. En saa aikaiseksi esimerkiksi riisua jumppavaatteita ehkä moneen tuntiin tanssitunnin jälkeen, ja kaikki tämä yhtä-leveetä-kuin-pitkää-olemus ärsyttää. Venyn ja paukun, kunnes on pakko toimia. Ideaaliolosuhteissa menisin heti kuntoiluhetken jälkeen suihkuun ja sitten saisin tehdä suosikkiani: hengailla, nautiskella, puuhastella. Olen nimittäin kotipuuhailun mestari: järjesteleminen on niin kivaa, että se ei mielestäni ole edes kotityö...

Kunpa kuntoilu olisi siis yhtä vaivatonta kuin kotipuuhailu, yhtä rentouttavaa, yhtä vähän kaavoihin kangistunutta! Väitänkö siis, että kuntoilun ongelma on siinä, että se on jämähtänyttä, itseään toistavaa, epäluovaa suorittamista niin kuin yleensä elämän ikävät asiat? Vai olenko nyt itse vain jämähtänyt vääränlaiseen liikuntaan? 

Voisin siis yrittää suunnata useammin vaikkapa tanssimaan, mutta veikkaan, että harmaa arki estää sen: On paljon realistisempaa polkea puoli tuntia kuntopyörää ja jumpata tovi kuin suunnata kotoa pois melkein heti kun sinne on saapunut. Mutta kuinka piristää näitä kotijumppahetkiä? Otaksun, että osaan jo kaikki mahdolliset erilaiset perusjumppaliikkeet... Ja tv:tä kun ei kotoamme löydy, dvd:n virittäminen tuntuu liian vaivalloiselta. Lehtiä voi lukea polkiessaan hetken, sitten alkaa silmissä vilistä. 


Kaipaan nyt liikuntainspistä, vaikka liikunnan määrät ovat viime viikkoina olleet ihan normissa. Mutta jospa kesäksi bikinikuntoon tai jotain polkupyöräkunnonkohottamisprojektia pyörämatkaa varten. Päämäärä voisi nimittäin auttaa! Tosin mietittäväksi jää myös se, että eikö puoli tuntia per päivä -tavoitteeni olisi ihan riittävä. Sen toteuttaminen kun luonnistuu vähän vähemmälläkin stressaamisella.


Joulunjälkeisten lomaviikkojen kuntoilut:

Vko 52: ma 1 1/2 h reipasta kävelyä, la 1 h kotijumppaa, su 1 h reipasta kävelyä.

Vko 1: ma 2 h löysähköä groove- ja streettanssia, ke 1 h dancehallia, 30 min. lihaskuntoa kotona, to 1 h kuntosalia/RVP-muokkausta, su 30 min. kuntopyöräilyä, 10 min. lihaskuntoa


sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Mitä tapahtuu todella?

Loma loppuu aina, se on väistämätöntä. Paitsi joskus sitten eläkkeellä. Ai mutta, silloinhan ei ole lomaa lainkaan, pelkkää eläkettä vaan!


Odotan todella arkeen siirtymistä, koska alan mökkeytyä. Viimeisen viikon olemme kiitettävästi viettäneet sisätiloissa, joko kotona tai jonkun luona. Minnekään sen julkisempiin paikkoihin kauppoja tai puolityhjää kiinalaista lukuunottamatta emme ole jaksaneet tai tohtineet lähteä. Tämä kaikki on tehnyt pelkästään hyvää. Tykkään vaan niin kovasti koteilla, olla omissa oloissani.

Pieniä huolestuttavia merkkejä voi kuitenkin olla aistittavissa, jos öisin miettii, miten terapeutti Paulin rakkauskuvion voi käydä loistavassa Terapiassa-sarjassa tai naureskelee itsekseen vailla kontekstia fraasille "Have you tried to put it off and on again", sarjasta The IT Growd. Kaksi ja puoli tuntia DVD:tä illassa on aika tuhti illallinen. Taidan olla kerännyt muutaman ylimääräisen mediakilon näitä raitoja tuijotellessani.


Blogimaailma näyttää tämän vuoden alussa erityisen lupausvoittoiselta: uudenvuoden lupauksia tietysti on yhtä normaalia tehdä verkossa siinä missä muuallakin. Kaipa sitä täytyy itsekin siis luvata jotain, ettei jää pekkaa pätkemmäksi, vai miten se nyt menikään. 

Lupaan: katselen DVD:itä useammin, mutta vähän lyhyemmissä pätkissä. Ja lupaan hankkia kuusen vastakin, ei se neulasmäärä minua ihan lannistanut. Lyyli jo kovasti kyselee, milloin se joulu tulee seuraavan kerran... 

Että kertokaapas nyt minulle, miten saisi tammikuusta yhtä piristävän ja sisällyksekkään, etenkin kun ulkona näyttää satavan vain vettä. Vai oisko se sitten se tosielämä, joka ratkaisisi tylsyysongelman? Huomenna on onneksi ihan uusi päivä.


lauantai 8. tammikuuta 2011

Työn alla


Innostuin Novitan Fanni-nimisestä pompulalangasta, kun löysin sitä tarjouksesta. Luulin nimittäin, että minulla olisi sille kymmenittäin ohjeita. Ne pahalaiset olivatkin kuitenkin hyvin samannäköiseen Pom Pom -lankaan, joten piti ihan itse säveltää jonkunlaisen huivin tekotapa. Eihän se vaikeaa ollut, ja  ensimmäinen huivi valmistui nopeasti. Sen lahjoitin ystävälleni, toisen, vielä kutimilla kiikkuvan, ehkä pidän itse. Tosin en omista yhtäkään mustaa tai harmaata talvitakkia, johon tuollainen pompulainen huivitus sopisi. Ellen sitten taistele omaa värisilmääni vastaan ja yhdistä kirkkaanpunaista huivia ruskeaan villakangastakkiini. Aaargh!


Kuvassa näkyvä lehti on Novitan talvinumero vuodelta 2009. Siitä löytyy runsaasti huiviohjeita Pom Pom -langalle. Niitäkin olisi tarkoitus vielä testailla.

torstai 6. tammikuuta 2011

Loppiaislahja

Legendan mukaan Jeesus-lapsi sai loppiaisena Itämaan viisailta miehiltä kallisarvoisia lahjoja: kultaa, mirhamia ja suitsukkeita. Kristinuskon alkuaikoina loppiainen on kuulemma ollutkin joulua merkittävämpi juhlapäivä. Oikeastaan tämä länsimaissa nykyisin joulunajan päättävä juhlapyhä olisi siis symbolisesti ihan sopiva lahjojenavaamispäivä, eikö? Kakkosjoulu! Me ainakin juhlimme sitä korkkaamalla piparitalon, juomalla glögiä ja syömällä joulun tavoin runsain mitoin herkkuja.

Loppiaisen kunniaksi esitellään nyt myös blogin ensimmäinen video "Lyyli avaa pakettia". Siinä Lyyli avaa kummitädiltään hieman joulun jälkeen saamansa lahjan. Mitä paketista oikein paljastuukaan – ei kultaa, mirhaakaan, vaan jotain aivan ainutlaatuista: 

video

Suomalaisen kansanperinteen mukaan joulu jatkuu Nuutin päivään saakka, joten nauttikaamme vielä viikko joulun rippeistä. Meillä ei piparitaloa saatu aivan maan tasalle, vaikka auttavia suita oli vierailulla. Ja kuusi varmaan jatkaa kummitteluaan unissani: olen useampana kuluvan viikon yönä nähnyt painajaisia sen hävittämisurakasta...

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Lyyli-pläjäys ja päivänasuja

Lyyli katsoo joka päivä kaksi Muumia. Tänään hän poikkeuksellisesti katsoi saman muumin kahdesti, koska osasi itse laittaa Yle Areenasta Muuminsa uudelleen pyörimään. :D Äiti käytti tilaisuutta hyväkseen ja otti kuvia Lyylin päivänasusta. Olihan äitiliini juuri lahjoittanut tytölle kettu-pleksikorun, koska ajatteli sen sopivan Lyylin tyyliin ja väreihin, eikä itse ajatellut ruveta tätä kirpparilta löytynyttä korua käyttämään. Kovasti neiti mieltyi uuteen koruunsa, hän kun on todellinen tyttötyttö. – Paidassakin lukee sopivasti: Wonderful girl's world.





Taustalla näkyy kivasti vielä joulukuusi, joka on pikkuhiljaa alkanut ärsyttää perheen aikuisia tuoksullaan: nenä on tukossa, silmiä kutisee molemmilla. Perjantaiksi tai lauantaiksi onkin määrätty kuusenhäätö. Takanreunalta kurkkaavat myös Aarikan tontut, joista oli puhetta ennen joulua. Nyt joulusta tuntuu olevan jo ikuisuus, mutta onneksi lomaa on vielä tämä viikko: edessä käsityön tekemistä, ehkä äänikirjaa, vieraita ja käynti Tropicarioon. Äiti hiihtelee ihan arkiasussa, ilman sen näyttävämpiä koruja ja laiskuuttaan ilmeisesti myös ilman meikkiä...



tiistai 4. tammikuuta 2011

Inspiraatioita

Sen lisäksi, että tilasin Olivian, olen alkanut ostella muotilehtiä. Huono tapa, sillä en oikeastaan saa niistä paljoa irti: en osta niiden mainostamia (ylihintaisia) vaatteita, en innostu niiden meikkimaailmasta, sillä mielestäni omistan jo kaikki tarvitsemani meikit tai jos tarvitsen lisää, käännyn meikkimyyjän puoleen. Lehdissä tykkään ainoastaan ihastella niiden kuvaamia kauniita ihmisiä ja vaatteita. Saada siten arkeeni hiukan lisää kauneutta.

Hankin pari päivää sitten tammikuun Ellen, ja löysin siitä aukeaman, jonka värimaailma oli kertakaikkisen herkullinen: Marimekon mustavalkoraitatoppi, Minimarketin keltainen lätsä, 2Or+ByYatin punertava laskostoppi ja Longchampin räikeän vihreä olkalaukku. Ja kauniita punaisen meikkisävyjä. Nam.


Ehkä lehdet siis sittenkin maksavat itsensä jollain tavalla takaisin. Tällä kertaa lisäksi opin, Pupulandian Jennin bloggauksesta, että 2Or+byYat on Minna Cheungin ja hänen miehensä merkki – suomalaista suunnittelua! Tuskin olisin kiinnittänyt Pupulandiassa nimeen mitään sen suurempaa huomiota, jollen olisi juuri törmännyt kummalliseenkin nimeen Ellessä. Vai vice versa? Lehdessä nimi ei herättynyt minussa mitään kysymyksiä, mutta Jennin postausta lukiessani muistin välittömästi inspiraatioaukeamani.

Värit inspiroivat nyt, tuntuvat ihanan elämänmakuisilta tammikuun valkoisuutta vasten. Kurkkasin juuri Marimekon kevät–kesä-malliston näytöksen, ja sieltähän niitä värejä löytyi. Keltaisen ja mustan yhdistelmää tai sitä jokakeväistä mustavalkoraitaa minulle, kiitos! Tosin muistaakseni keltainen ei millään muotoa sovi hieman kellertävälle iholleni. :( Tyydyn siis Marimekon suhteen haaveilemaan värittömistä vaihtoehdoista.

Jäin hieman ihmettelemään, miksi Marimekon muotinäytös ei ole nähtävillä heidän omilla sivuillaan, vaan Marimekon etusivun linkki avaa näytöksen pelkästään YouTubeen. Tuntuu jotenkin harrastelijamaiselta, vaikka näyttihän YT:ssa olevan paljon muitakin muotinäytöksiä, mutta lähinnä epävirallisina versioina. Outoa.

Ja Ellelle sellaisia terveisiä, että tokkohan nuo punertava ja räikeänvihreä kuitenkaan neonvärejä ovat, kuten otsikossa mainostatte. ;)

lauantai 1. tammikuuta 2011

Elitistisiä nautintoja

Uusi vuosi, ja mikä aamu! Nukuttiin kahteen. Pösilö alias Lyyli viettää viikonloppua mummulassa, mikä mahdollisti pitkän unitilan. Täytyy myöntää, että ihan kaikki loman illat ovat venyneet öiksi: yleisin nukkumaanmenoaikamme on kolmen kieppeissä. Minkäs sille voit, että on pakko katsoa vielä yksi The IT Growd lisää... 


Vuodenvaihteemme sujui erittäin kultturelleissa, etten sanoisi jopa elitistisissä merkeissä. Kiistelimme ystäväpariskunnan kanssa siitä, onko tämä enää yhtään boheemia elämää: ensin oopperassa nauttimassa La Bohèmesta, sitten Lyonissa kolmen–viiden ruokalajin illallisella. – Kuulostaa täysin keski-ikäiseltä ja hyvätuloiselta elämältä, mutta entä jos huvitteluun upottaa viimeiset pennosensa, ja elää tammikuun kaurapuurolla. Olisiko se sittenkin hiukan boheemia? En tosin tässä väitä mitään meidän elämästämme, sillä puhuimme ehkä kuitenkin jollain symbolisella tasolla boheemiuden määritelmästä. Itseäni en laske siivousneuroottisena, ulkonäkökeskeisenä ja tulosorientoituneena ihmisenä boheemiksi, vaikka sellainen kenties salaisissa unelmissani haluaisin olla.


Työpaikka sponsoroi oopperalipussa ja Diners Club ruokalaskussa. :) Tällä kertaa nautinnot maksoi  kyllä mielihyvin, olisi maksanut vaikka kaiken omasta pussistaan, sillä ilta oli mitä viihdyttävin. Oopperassa tuli tosin hiukan torkahdeltua; totesin, etten ole – ehkä yhtään yllättäen – lainkaan niin paljon oopperan ystävä kuin tanssin, teatterin, elokuvien tai tv-sarjojen. Mutta vaihtelukin virkistää, ja puhtaita ääniä on mitä miellyttävin kuunnella. 


Päälleni kiskaisin joulunkin aikaan ahkerassa käytössä olleen karvakauluspitsipuseroni, johon olen kovasti tykästynyt. Onnellinen olin siitä, että sain torstaina hankittua asuun istuvat mustat perushousut, jotka nekin ovat mustien suorien housujen ohella uupuneet kokoelmistani jo vuosia. Edellispäivän shoppailuista ja eilisen viimeisistä nettiostoksista  – sorruin sittenkin Madebyn muutamiin koruihin – alkoi kahden kuun pituinen säästökausi. Ei siis mitään sen kummempia uudenvuodenlupauksia kuin olla säästäväinen ja lopettaa hiustensa väärinkäyttö. Iiks! Vaikeaa, vaikeaa.

Hyvää alkanutta vuotta 2011 kaikille! Tulkoon vuodesta (pientä itsehillintää vaativista projekteista huolimatta) entistä parempi!


Päivänasu:
paita: Second Hand Hilda Viola
housut: Esprit
saappaat: Ten Points