perjantai 14. tammikuuta 2011

Hömelö

Onpa kohtalaisen ryytynyt ja hömelö olo ensimmäisen viikon jäljiltä. Koulun rytmiin palautuminen vie aina aikansa, vaikka kivaahan se taas oli. Eniten taitaa tällä hetkellä harmittaa se, että koska kärsin (jälleen) jonkun sortin vatsankierrosta, en viitsinyt ostaa viikottaista perjantaipussiani. Nyyh, olin jo niin kaivannut perinteistä viikonlopun karkkikasaani, joka on ollut monta viikkoa joulutauolla.

Viikolla olen lisäksi kärsinyt ns. lorvikatarrista – kiitos Onnelille hauskasta sanasta! Ensimmäistä kertaa tämän blogin historiassa ideat kirjoitusten suhteen ovat olleet jokseenkin hakusessa. Huomaan joko toistavani itseäni tai höpöttävän omituisia. Joulu alkoi jossain vaiheessa tunkea joka paikasta, ja kyllästyin siitä raportoimiseen itsekin, mutta en vain keksinyt mitään sen kummempaa. Ilmeisesti olin yksinkertaisesti blogiloman tarpeessa, jollaiseksi ehkä nyt sitten voin kutsua joulupyhien hiljaiseloa. 


Samalla olen alkanut ehkä liikaakin miettiä lukijoitani: kirjoitanko nyt kuitenkaan ihan itseäni varten, ja ketä varten minun pitää kirjoittaa? Ei se niin vakavaa ole, toteaa Nooruska miettiessään bloggaamisen olemusta. Niin, että antaa meikän höpöttää, mitä höpöttää. Täytyy nimittäin myöntää,  että tajuan itsekin, etteivät nämä ajatukseni (aina) niin kovin pureskeltuja ole. 

Eikös ole ihan mukavaa, että suuri osa onkin sellaista kevyttä, elämänsyrjässä kuitenkin kiinni olevaa jutustelua? Kun en minä mikään reportteri ole, joka kiertäisi maailman ihmeitä katsomassa. Ihan arkea kun elää ja sieltä repii, niin joskushan sitä kiistämättä lakkaa olemasta... kiinnostava. Vai? Tai sanotaan, että joskus on, joskus ei. Niinhän sitä itsekin blogeja kuluttavana asiakkaana havannoi: valkkaa ne parhaat palat, itseä kiinnostavat listaltaan; toisinaan kyllästyy ehkä johonkin blogiin, jonka seuraan taas voi ajan kuluttua palata.


Senkin olen huomannut, että jyrään helposti vastalauseet tuolla kommenttiosiossa. Ja vedän niistä herne-maissi-paprikat nenään... Toisaalta, eipä niitä kriittisiä tai rakentavia palautteita, mitä olen saanut, ihan ikäväksi asti sentään ole satanut. Eikä kommentteja muutenkaan, mikä toisaalta on sääli. Mutta mitäpä näihin vastaisi? En kai minäkään keksisi mitään sen kummempaa, jos itselleni täytyisi kommentoida. Tai sitten keksisin, koska olen se höpöttäjä. Ongelmani on ennemminkin keksiä tarpeeksi lyhyt kommentti kuin keksiä mitään. Olen tietysti monen blogin vakiokommentoija. :D

Blogini on ja olkoon enimmäkseen oman itseni vapauttamista, fiilistelyä, arjen tallentamista, sillä pianhan elämän yksityiskohdat unohtuvat, kun aika kuluu. 

Näin täällä, tänään. Takaisin Pasilaan.


5 kommenttia:

  1. Tuo otsikko tuntui kertovan ihan minun päivästäni: eksyin, kun olin seutubussilla matkalla erääseen kouluun aineistokeruuseen.

    Itse ainakin tykkään lukea juuri näistä arkisista asioista ja erityisesti tyylijutuista. Jatka vain samalla linjalla ja tsemppiä työhön!

    VastaaPoista
  2. Joku sanoi joskus, että blogi on paikka itsereflektoinnille ;-). Ite tuppaan ajattelemaan asioita liikaa joten pien hellittäminen tekee hyvää. Ja onhan tämä ihan erilainen foorumi kuin mikään muu ja itse ainakin nappaan paljon juttuja juuri blogeista reseptejä, tuotesuosituksia, vinkkejä yms.

    Ja sun blogi on just hyvä näin!

    VastaaPoista
  3. Takerruin heti lorvikatarriin. Muistan, kun ala-asteella 80-luvun jossain vaiheessa esitimme joulunäytelmän, jossa tonttuun oli iskenyt lorvikatarri. Loppuhuipennuksessa tontun suusta kiskottiin semmoinen muovinen, korkkiruuvikiharainen pitkä ja joustava avaimenperä.

    Nyt palaan tekstin pariin :)

    VastaaPoista
  4. Eikös lorvikatarri ole ihan laajasti tunnettu yleiskielen sana jo? Joskus muistan lukeneeni siitä jo vuosia sitten ainakin Aku Ankassa. :-)

    Olen muuten palannut taas kirjoittelemaan blogiini - ihan vaan kaiken varalta ilmoittelen sullekin, jos et ole vielä hoksannut. ;-)

    VastaaPoista
  5. Kiitos kaikille tsemppauksesta! - Ja hauskoista arkipäivän tarinoista. Kiva kuulla, että Bisquits kirjoittaa jälleen! Olenkin kaivannut blogiasi, enkä ollut huomannut sen paluuta.

    Hauskaa, kun monet tarttuivat tuohon lorvikatarri-sanaan: miehellenikin se oli aivan tuttu, mutta itse vain en ollut sitä kuullut ennen. Kuulemma sitten taas tuo hömelö on joillekuille ihan uusi sanatuttavuus. Oppia koko elämä, myös tällä tasolla!

    VastaaPoista