perjantai 28. tammikuuta 2011

Synkeitä mietteitä

Mistä näitä väsymyksen täyttämiä itsesäälin päiviä oikein putoaa päälleni? 

Viikko on kulunut vähällä unella – tai jos olenkin nukkunut, olen tehnyt sen huonosti. Töissä teen kaiken vähän liiankin tarkasti, ja väsyn entisestään. Toisaalta olen täynnä energiaa, koska olen keksinyt hauskoja tuntisuunnitelmia. Kotona kyllästyn arkeen, sen tyhjään toistoon, ainaisiin siivoamisen ja pyykkäämisen vaatimuksiin.


Ja aina jossain välissä keksin, kuinka muilla ihmisillä asiat ovat niin paljon paremmin: vauvauutisia, onnellisia tulevia morsiamia, ulkomaanmatkoja, uusia asuntoja. Itse tunnen polkevani paikoillaan. Ei siinä oma kunnonkohotus auta, jos maailma ei muutu ympärilläni. Eikä se näemmä tunne halua muutokseen.

Olen aina ajatellut, ettei ihmisen sovi syyttää ympäristöään siitä, jos oma elämä ei maistu. Niinpä olen nytkin antanut itselleni luvan tehdä radikaalejakin muutoksia elämääni, jos päivät toisensa jälkeen jatkavat tällaista vanuttunutta polkuaan, jossa aina muutaman askeleen jälkeen itkettää ja voimat ovat vähissä. Ajatus siitä, että ei ole iäksi suljettu omaan nykyisyyteensä, voi puhdistaa. 

Mutta aina nopeat käänteet, harkitut tai harkitsemattomat, eivät osoittaudu oikeiksi. Entä jos oma elämä vain ei ole muutettavissa? Sen hyväksyminen voi olla juuri se suurin suru, jonka ihminen löytää silloin, kun kuulee ja näkee ympärillään mahdollisuuksia, jotka itsekin haluaisi kohdalleen.

Toisen iloa ei halua pilata, ja monesti silloin kun oikeastaan olisi tarpeen tavata ystävää, onkin helpointa astua sisälle toisenlaiseen todellisuuteen: kirjojen, elokuvien, internetin tai vaikkapa sitten hikiliikunnan maailmaan. Huomaan, kuinka viimeisten harmaiden vuosien ajan olen järjestelmällisesti lakannut soittamasta ja kirjoittamasta ystävilleni. Toisaalta taustalla on myös töihin lähteminen pitkän opiskeluputken ja äitiysloman jälkeen. Enää ei ole samalla tavalla aikaa tai energiaa nähdä ketään työpäivän jälkeen. Huomaan myös, että kodista on tullut entistä tärkeämpi pakopaikka maailman vilskeeltä. Siellä välttyy näkemästä asioita, joita ei halua nähdä.

Bloggaaminen on ollut kuitenkin ilopilkku elämässäni. Jotain aivan muuta, kevyttä ja kaunista. Tuntuu sikäli tyhmältä ja sopimattomalta kirjoittaa tänne näin ikävästi. Blogini on kuitenkin tarkoitus olla eräänlainen päiväkirja, jonne aion vastaisuudessakin purkaa itseäni, sen tarkemmin kuitenkaan erittelemättä surujeni tai ilojeni taustoja, syitä tai seuraamuksia: mitään "Vuosi nuoruudestani" -paljastuksia ei siis tänne ilmesty, älkää pelätkö.

Mielestäni joskus tekee kuitenkin hyvää kertoa jotain siitä surullisemmasta puolesta, joka varmasti jossain muodossa on meissä jokaisessa – lukeahan surusta nyt toki saa harva se päivä, jos sanomalehtensä tarkkaan lukee. Eikä se kaunokirjallisuudenkaan maailma useinkaan kovin ruusuinen ole. Sekö on oma syyni siirtyä sieltä tänne kauniiden kuvien ja raikkauden blogistaniaan?

Toisaalta kaikessa piilee ristiriita. Kestänkö onnellisia ja nauravia kasvoja, valkoisten mekkojen hulmuamista, herkullisten kotien kuvia edes täällä? Päänsä työstämiseltä ei pääse eroon, vaikka lukittautuisi huoneistoonsa piirtämään kukankuvia valkoiselle paperille. Todellisuus on kohdattava sellaisena kuin se on, mutta ehkä sen karuudesta löytyy kuitenkin muutama valonsäde, joka valaisee omaakin polkua. 

Omat silmäni vain taitavat olla turhan usein surusta liian sumeita nähdäkseen polun päässä heijastelevaa valoa. En kuitenkaan ole laisinkaan menettänyt toivoani nähdä sitä selkeämmin, mutta uskon, että auringonpaisteisen niityn luokse on vielä melko lailla matkaa.

Nyt ehkä on vain aika odottaa sumeuden hälvenemistä.


7 kommenttia:

  1. Miksi haikailla sellaisen perään, jota ei ole elämältä saanut, kun samaan aikaan voisi iloita kaikesta siitä hyvästä, mitä elämä on suonut!

    VastaaPoista
  2. Tulipas tarve kommentoida. Itselläni on sellainen tilanne, että olen joutunut luopumaan monista entisistä harrastuksistani ja muuttamaan muutenkin elämääni terveydellisten rajoitusten takia. Tässä tilanteessa on auttanut, kun on keskittynyt entisen perään itkemisen sijaan siihen, mitä nyt voi tehdä, harrastaa tai mistä voi saada elämyksiä. Sitten reservissä on näitä "jonain päivänä vielä..." -juttuja, mutta tärkeintä on, ettei niihin jää kiinni.

    Pointtini siis on, että oma asennoituminen on aivan ratkaisevaa eri elämäntilanteiden kohtaamisessa. Tietenkään peruspositiivinen asenne ei poista hetkittäistä masennusta. Siinä voi velloa jonkin aikaa,mutta tärkeää on sitten sanoa itselleen "se siitä" ja jatkaa puuhiaan.

    Kavereille sinun ehkä kannattaisi antaa mahdollisuus olla kavereita myös hankalina aikoina. Vaikeillekin asioille voi nauraa yhdessä, ja se auttaa taas näkemään maailmaa laajemmin.

    VastaaPoista
  3. Mulla on ollut hyvin samantapaisia aatoksia tällä viikolla... Olen laittanut väsymykseni sen piikkiin, että olen ollut hyvin vaikean tilanteen keskellä töissä (huom, onneksi se tilanne loppui perjantaina, kun työyhteisöäni myrkyttänyt henkilö lähti kokonaan pois). Viikolla on tosiaan ollut niin väsynyt, ettei jaksa mitään tehdä.

    Silti olen itsekin sitä mieltä, että jokainen on vastuussa omasta elämästään, ja jos haluaa muutoksia, niitä on haettava itse. Perjantaina ilmoittauduinkin mukaan sellaiseen projektiin, joka vaatii aktiivisuutta ja kaikenlaista muutakin kivaa. Eiköhän tää tästä kevään myötä piristy. :-) Plus, onneksi kohta alkaa olla valoisampaa, se vaikuttaa mieleen ihan älyttömästi!

    VastaaPoista
  4. Niinpä! Tätä yritän; antaa mahdollisuuden elämälle, joka on nyt käsillä, mutta se ei aina ole helppoa. Nyt juuri kamppailen sen kanssa, mitä tehdä, mihin tyytyä tai miten järjestää elämää, koska en todellakaan aio elää tällaisessa sumussa loppuelämääni!

    Kiitos silti tsemppauksesta, eiköhän kuitenkin elämässä iloakin löydy jo nyt! Nämä ovat näitä vellomisia, joita tulee ja menee...

    VastaaPoista
  5. Heips,

    Hienoa, vaatii rohkeutta hetkeksi irrottautua onnellisuuden ja tyytyväisyyden vaatimuksesta aikanamme.

    Ei murehtiessa tämän hetken hyvät asiat katoa.

    Rohkeutesi ja rehellisyytesi luultavimmin avaa näkymiä ja suuntaviittoja juuri unelmiasi kohti.

    Valon ja varjon leikki on ikuinen ja kaunis.

    VastaaPoista
  6. Kiitos anonyymille!

    Aloinkin miettiä, miten tärkeää on hyväksyä se, ettei aina ole onnellinen. Ehkä juuri nyt on ollut suunnattoman vaikeaa, koska en ole voinut hyväksyä olotilaani oikeaksi.

    Ajatus ohimenevyydestäkin helpottaa.

    VastaaPoista