maanantai 28. helmikuuta 2011

Rakas liikuntapäiväkirjani: kokeiluja

Parin viikon flunssanpoikasen ja sen vaatiman lepoilun jälkeen on ollut taas meno päällä. Iloisin olen ollut hiihtoloman suomasta mahdollisuudesta kokeilla tavallisuudesta poikkeavia lajeja; juurihan pari viikkoa sitten Hesarissakin kehotettiin välillä harrastamaan jotain muuta kuin sitä mielilajia. Kroppa tykkää vaihtelusta, ja sen kyllä lihaksistossa huomasi. 

Parin tunnin maastoratsastustunnin jälkeen sisäreidet huusivat hoosiannaa. Tosin eivät niin kipsakasti kuin joskus ennen muinoin Islannissa vähän "maisemaratsastusta" kokeiltuani. Ne islantilaiset! Vain taivas kattona...


Cross Country Fun
Kuva: a4gpa


Ratsastusreissun jälkeisen lepopäivän kyllästyttämänä suuntasin seuraavana päivänä kaupungille: pari kolme tuntia hyötyliikuntaa, ei shopaten, vaan asioita eri paikoissa hoitaen ja kilometrejä kävellen. Sen perään bodypumpiin. Järkevin veto oli heittää jalkakyykkyihin 15 kiloa rautaa. Seuraavina päivinä käveltiin, jos käveltiin.

Loppuviikosta hiihdin ja uin – yllättävän vähin lihastraumoin. Pientä sisunnostatusta kyllä tarvittiin, kun tunnin hiihtolenkin lopuilla havaitsin jalkoihin muodostuneiden rakkojen olevan melkoisen arkoja ja muistin, että koska olin saanut pururadalle kyydin, minun piti kävellä vielä pari kilometriä takaisin mummilaan. Onneksi sieltä löytyi rakkolaastaria! Ihan ihmeellistä kamaa.

No, mitä liikunta ei paranna, sen tekee sauna. Harmi vain, että ensimmäinen kokemus oli aineenvaihduntaa kiihdyttävä, hyvin matalalämpöinen kuuma huone, josta ei kiuasta löytynyt, vaan kummalliset lämmittimet seinistä. Ei tullut palelevalle lämmin. Toisella yrittämällä kävi niin, että saunan termostaatti oli hyytynyt. Lämpö pysyi kuudenkympin korvilla. Tuli jo ihan lämmin, mutta pientä kipakkuutta olisi kaivannut. Sitä sitten löytyi uimahallin hehkuvilta lauteilta. Siellä vaan ei ehtinyt nautiskella, kun Lyyli saunakammoisena alkoi puuhastella kummallisia pyyhkeensä kanssa suihkuosaston puolella. Huoh. 

Tarpeen olisi: kunnon löylyt. Hiihtämistäkin jäin kaipaamaan, mutta suksia kun en omista, voi jäädä kaipuuni ensi talveen. Mutta jos tästä keväästä saa sen verran irti, että pääsisi vastakin vähän harvinaisempien lajien kimppuun, niin saattaisin jopa hullaantua uimahallikeikoista aina silloin tällöin. Muuten kai pikkuhiljaa palaan arkiliikuntojeni pariin: astangaa, tanssia, kuntopyöräilyä ja kotijumppaa. Tavallisen tallaajan askeleet päälle!

Eiköhän näillä eväillä lumien sulamiseen asti selvitä; sitten voikin taas kaivaa kokeilun vuoksi juoksutossut esille... Kaipuu ulos on ryöminyt minuun!


Viime viikkojen liikunnat:

vkot 5 ja 6: muutamia satunnaisia astangajoogakertoja kotona; flunssa nosti sykettä niin, etten vain pystynyt muuhun

vko 7: ma 14.2. salsa-tanssia 1 h, ti 15.2. oriental groove -tanssia 1h,  pe 18.2. dancehall-tanssia 1h,  la 19.2. ratsastusta 2h

vko 8: ma 21.2. body pumpia 1h, ti 22.2. pilatesta 1h, astangaa 30 min., to 24.2. murtomaahiihtoa 40 min., astangaa 30 min., pe 25.2. uintia, lähinnä rintaa, vähän krooliakin 30 min., la 26.2. murtsikkaa 1h



sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Tikrun vaatteissa

Kun olin lapsi, minulla oli tiikeripuku. Oikeastaan niitä oli kaksi. Ne olivat sellaisia pehmeitä, ehkä velourisia kokopukuja. Muistan, että luonamme kävi silloin, kun olin siis noin Lyylin ikäinen, leikkimässä minua vähän vanhempi kaimani, ja molemmat me käytimme tikrupukuja, koska ne olivat kai vaan niin kivoja. – Oikeasti en taida muistaa tuosta ajasta juurikaan, mutta kuvia katsomalla ja äitini kertomuksien avulla olen tullut "muistavammaksi". 

Puvut ovat kadonneet, harmi, mutta onneksi meillä on mini rodini. Havaitsin tänään, että heidän kevätkokoelmansa on julkaistu, ja heti ryntäsin katsomaan, oliko ihanainen Lilou jo poiminut sesongin suosikkinsa. Ei vielä ja, sitä odotellessani, päätin jo julkaista oman ihastukseni: tikrutakki tietenkin. Ehkä vähän överi, mutta vaan niin soma. Tulee sitä katsoessa oma lapsuus mieleen. 

lauantai 26. helmikuuta 2011

Hiihtoloman helmet

Muutaman päivän loppuloma maalla teki yksinkertaisen hyvää. Lyyli leikki tätiensä kanssa, ja äitinsä kutoi, nukkui, söi, hiihti ja huutonettaili. Voiko lomalta toivoa paljoa enempää? 

Ajattelinkin aluksi listata teille lomani sisältöjä vähän tarkemmin, mutta sitten tajusin, että siitä tulisi kenties aivan liian puiseva suorituslista, jollaisiin minun on jostain syystä taipumus sortua. Elämäni kun on pitkälti suoritusta, josta kenties seuraa joskus stressiä, mutta useimmiten onneksi puhdasta nautintoa.


Koska nautin myös listausten teosta, päätin sitten listata hiihtiksen helmet – varsin pitkältä tuntuneen ja monipuolisen "talvenseisauksen" arkiset kohokohdat. Ehkä niiden muisteleminen antaa energiaa kevääseen: intoa toteuttaa samanlaisia retkiä vastakin.

1) Ensimmäinen kohokohta oli ratsastusretki Torpin tallin mahtavissa maastoissa; islanninhevoset, mukava työkaveriseura sekä rapsakka pakkaskeli sävyttivät retken aivan onnistuneeksi. Lisäksi täytyy kehua tallia harvinaisen siistiksi ja selkeäksi paikaksi niin varustuksen, henkilökunnan kuin järjestelyjenkin osalta. Suuret kiitokset tietysti retken järjestäneelle työkaverilleni! Täytyy myöntää, että ilman ratsastavia kollegoita minulta olisivat jääneet useimmat viime vuosien ratsastuskerroista väliin...

2) Yksinolo kotona. Ehdin vaikka mitä, kuten siivota kaappien nurkkia, roudata vanhat viinipullot Alkoon, vaatteita pesulaan, vanhojen kirjojen myynti-ilmoituksia yliopistolle, shoppailla, lukea... Mahtavaa oli herätä (yhtenä aamuna) aikaisin ja lähteä melkein samantien kirjastoon nautiskelemaan kiireettömyydestä. Suosittelen kirjastohengaamista muillekin, jos ei ole pitkään aikaan tullut vietettyä kirjalainaamossa kunnolla aikaa. Kaiken huipuksi se on ilmaista!


3) Uintireissu Lyylin ja sisareni kanssa. Lapsen riemua vedessä oli vastustamatonta katsella! Ja pitkästä aikaa uiminen tuntui hyvältä omallakin kohdalla; olen männä päivinä harmitellut kipeytynyttä polveani. – Lyyli taas polskutteli yli tunnin lastenaltaalla, kun hänet vain ensin sai jännittyneenä (ja huutavana) kannettua sisään pesutiloihin ja selitettyä jutun juonen. Altaallakin hän ensin hiukan jännitti vettä, käveli vain ympäriinsä ja tutustui leluihin, mutta sinuiksi märkyyden kanssa päästyään hän innostui niin, ettei olisi kotiin lähtenytkään. Arvata saattaa, että autoon takaisin pakkauduttuamme hän nukahti noin kymmenessä sekunnissa. :)

4) Käsityö ja hyvä kirja. Sain vihdoin käyntiin jo monta viikkoa sitten alkamani neulepuseron: viheriäinen villatakki uhkaa valmistua jopa ennen kesää. Kunpa se vain sitten mahtuu päälle. Yleensä nimittäin kudon helposti liian isoiksi ohjeiden s-koot, joten päätin tällä kertaa toteuttaa xs-kokoa; ja kappas, siitä todella tulee xs, ellei jopa xxs. Venyneekö päälleni? 
     Hyvän kirjan tittelin saa Leena Krohnin fantasiakertomus Ihmisen vaatteissa, josta on tehty elokuvakin, Pelikaanimies. Näin kirjan jo kauan aikaa sitten koulumme kirjastossa, ja päätin heti, että tässäpä yksi sekä vähän vähemmän varttuneille että aikaihmisille tarkoitettu teos, johon minäkin haluan tarttua. Ja se kannatti. Krohnin teksti on niin koskettavaa, syvällistä ja inhimillistä, kuitenkin vailla liiallisia koukeroita. Hän tekee havaintoja maailmasta, jossa kohtalon oikusta elämme: ehkä havainnot ovat surumielisiä ja paljastavia, mutta silti (tai sen tähden) niiden lukeminen puhdistaa ja avartaa.

  

Kuvat yhdeltä elämäni hiihtolomareissulta: Kilpisjärveltä kolmen vuoden takaa. Gradu pääsi kivasti alkuun arktisissa olosuhteissa ja seura sekä ympäristö olivat hyväksi. Ah, talvea!

tiistai 22. helmikuuta 2011

Kevään lupauksia

Yleensä vuodenvaihteessa tehdään lupauksia. Lupauksia, jotka liittyvät pääasiassa kunnon kohottamiseen tai laihduttamiseen. Omalla kohdallani en lupauksiin usko, en ainakaan sellaisiin, joissa kiirii mielessä vain päämäärä. Liian työläitä pitää yllä, jos itse prosessit kohti päämäärää eivät muutu luontevaksi osaksi elämää ja tunnu mielekkäiltä. 

Tänään mietiskellessäni kevään tuloa ajattelin, että omat arkirutiinini kaipaisivat pientä hienosäätöä, jotta pääsisin myös nauttimaan valon mahdollistamista pitkistä iltapäivistä. Yleensä kevät vie nimittäin niin kokonaan voimani, että pahimmat kuukaudet, maalis–huhtikuun, yritän vain selvitä, enkä edes huomaa luonnon mahtavaa muuttumista. Puhumattakaan, että ehtisin enemmän, niin kuin monet keväällä.


Samalla olen koko alkuvuoden lähes päivittäin harmitellut mielessäni sitä, miten en ehdi tarpeeksi lukea; suorastaan kärsin lukulaiskuudestani. Niinpä päädyin siihen, että minun voisi olla tarve tehdä pieniä lupauksia – ja niiden ylläpitämiseen vaadittavia struktuurimuutoksia:

1) Lupaan lukea enemmän. Lupaus tällaisenaan ei kuitenkaan toimi, joten järjestän asiaa seuraavasti: Maanantait ovat omia päiviäni. Joten marssin töihin kirja mukanani, lähden töistä ihan tavalliseen aikaan; en jää siksi roikkumaan, että minulla on siihen kerrankin aikaa, kun ei tarvitse hakea tyttöä tarhasta. Suuntaan shoppailukierroksen tai kahvilassa tyhjänä päänä istumisen sijaan Kallion kirjastoon; luen sitten vaikka kirjaston lehtiä, jos en muuta jaksa. Kunhan nyt vietän aikaani edes vähän kultturellimmassa ympäristössä. Ehkä se motivoi myös kaunokirjallisuuden pariin... Edes kerran viikossa!

2) Lupaan viettää vähemmän aikaa kotona (alakerrassa). Menen Lyylin kanssa kerran viikossa kirjastoon tai kahvilaan. Kotona nimittäin tartun liian usein joko tietokoneeseen tai pölyrättiin. Tärkeämpää olisi kuitenkin viettää aikaa ihan oikeasti lapsen kanssa. Siitä saisi varmasti myös  jaksamista kevääseen. (Sitä paitsi siivoojakin kommentoi tänään, heti tultuaan, että täällähän on jo ihan siistiä...)
     Jos ei jaksa lähteä muualle, niin kapuaa sitten edes kotimme toiseen kerrokseen, parvelle. Siellä kun ei siivottavaa juuri löydy eikä muitakaan virikkeitä. Sen kun makaa patjalla ja katsoo, kun tyttö kokoaa palapeliä, auttaa tarvittaessa. Todellista laatuaikaa! Pysähtyminen varmasti antaa myös lisää virtaa. (Minulle harvinainen kokemus, sillä en osaa juurikaan vain olla.) Parvelle voisi kiivetä vähintään niinä iltoina, kun ei kirjoita blogia. Heti töiden jälkeen. Silloinhan sitä rentoa olemista tarvitsee, illemmalla energiaa on minulla omasta takaa aina iltapäivää enemmän.

3) Lupaan kirjoittaa enintään kolme postausta viikossa ja harrastaa kuntoliikuntaa vain neljä tuntia. Nämä ovat olleet jo kauan tavotteitani, mutta lähes viikottain ylitän rajani. Eihän siitä mitään haittaa muuten olisi, mutta kun se on jostakin muusta pois. Sitäpaitsi tekstien laatu pysyy parempana, kun miettii sisältöä vähän kauemmin. ;) Juu, ja tiedän, voisihan sitä kirjoittaa lyhyemminkin, mutta kun en pysty! Nytkin oli tarkoitus tehdä lyhyt välipostaus vain. Vannon!

Kuva: PhylB  

Ei muita lupauksia. Eiköhän tämä näin aluksi riitä. Katotaan sitten vaikka kevään loppupuolella, onko ollut mitään hyötyä näistä järjestelyistä tai olenko alkuunkaan pystynyt toteuttamaan paikanvaihtoja.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Tuulen voimaa

Väripostauksia, aavistuksen ajastaan jäljessä olevia muotiajatuksia, kuolaamista ja ihastelua. Tältäkö näyttää blogini nyt, aina ja iankaikkisesti?

Ei sen pidä olla niin. Siksipä vähän tuulisempia juttuja. Osallistuin nimittäin hetki sitten tuulivoimakyselyyn, johon sain linkin ystävältäni – kehotan myös kaikkia blogini lukijoita vastaamaan tähän aikaa muutaman minuutin vievään nettikartoitukseen. Sen tuottamia mielipiteitä tullaan nimittäin, ainakin hankalasti löydettävissä olevan lehdistötiedotteen mukaan, hyödyntämään tuulivoimasuunnittelun ja -tutkimuksen kehittämisessä.



Kyselyyn vastaaminen ei vaadi minkäänlaista erityisosaamista, mutta jos haluaa tutustua aiheeseen (ensin) paremmin, kannattaa kurkata video tuulivoimaloiden vaikutuksista ympäristöönsä.  Yksinkertaisen vaikuttavaa, ei liian alleviivaavaa. Samalla kaunista, jollain karulla tavalla. Omalla kohdallani myös pikkaisen nostalgista: tuulenvirettä vanhoilta kotikonnuilta.

Tuulivoimasta minulla ei kuitenkaan ole sen painavampia ajatuksia kuin muistakaan energiantuotantotavoista. Asia ei nostata minussa suuria tunteita; näen kaikki vaihtoehdot vähemmän hyvinä, ja odotan hetkeä, jolloin keksittäisiin joku oikeasti ympäristöä kaikilla tavoin kuormittamaton tapa tuottaa sähköä. 

Tuulivoima on ehkä askel ympäristöystävällisempään suuntaan, mutta esteetikkona en välttämättä ihastu ajatuksesta, että mökkilaiturin horisontissa pyörisi yksi jos toinenkin häkkärä. Toisaalta jos jotakin vastustan, niin perinteisiä tapoja myllätä maisemaa: turpeennostoa, hiilenlouhimista (ja hiilen likaamia vessoja, olohuoneen seiniä ja ikkunoita). Ehkäpä tuulivoima on näistä myös se esteettisesti pienin paha.

Sitä paitsi silmä kyllä tottuu aikanaan moderneihin tuulimyllyihinkin, etenkin jos ne osataan sijoittaa maisemaan viisaasti. 


Ruotsalaisia (ja vähän suomalaisiakin) värejä

Ikinä en oo ihastunut puukenkiin, mutta Swedish Hasbeensillä on onneksi muutakin tarjottavaa. Jos olisin rikas tai rakastaisin kenkiä enemmän kuin kirjojen ostamista, säännöllistä vaatekaapin päivittämistä ja ravintolailtoja yhteensä, ostaisin nämä Hepburn-ballerinat heti, kun ne kauppaan saapuvat. Tosin ongelmaksi koituisi päättää väri. Keltainen vai punainen? Hätkähdyttäjävärejä molemmat, ainakin minun kenkämaailmassani.



Jokin aikaa sitten haaveilin iloisen värisestä vyöstä, ja sellaisiakin nuo ruotsalaiset ovat keksineet tarjota. Kiitos lukijan vinkin, löysin nämä kuolattavat kauneudet:




Hinta (85 € Suomeen shipattuna) kyllä hirvittää, mutta lukekaamme mainosteksti tarkkaan: Hand-made in Sweden. Eiköhän kunnollisesta vyöstä voi pulittaa hiukan enemmänkin, etenkin jos sillä tukee ruotsalaista teollisuutta. Kyllä niitä kiinalaisia tehtaanomistajia on tullut elämässään jo tarpeeksi vaurastettua. Sitä paitsi Ruotsi on maksanut kalliisti koulutuksestani, joten olen vähintään kiitollisuudenvelassa naapurimaan veronmaksajille. Eikös passaisi siis maksella velkaa ostamalla ruotsalaisia tuotteita?

On siis keinoja, joilla perustella ostoshulluuttaan. Tällä kertaa olin kuitenkin fiksu: säästökuurini päättyi hiihtoloman alkamiseen, tuhlasin budjetoimani summan samantien, eikä rahaa jäänyt kalliisiin kertahankintoihin. Ostin sitä vastoin hyödyllisiä alennusmyyntilämmikkeitä (pipon, kaulurihuivin, kypärämyssyn ja poolopaidan), jumppakuteita ja yhden vyönkin jo. Tummanpunaisen, ohuen ja suomalaisen. Hinta oli neljäsosa ruotsalaisesta. Tosin epäilen, että tätä tuotetta ei Suomessa ole (kokonaan) tuotettu. :(

Vyö: Nini's

Vyöhaaveiluni eivät silti ole loppuneet. Aion joskus tulevaisuudessa ostaa lisää värillisiä vöitä, kunnes omistan niin monta kaunista, että kaikkiin vaatteisiini löytyy sopiva. Jälleen voin sitten mietiskellä: Punainen vai keltainen? Oranssi vai vihreä? Swedish Hasbeensin värit ovat niin osuvia,  että suomalaiset kalpenevat rinnalla. – Ainakaan aivan perusliikkeistä, Sokokselta tai edes Stockmannilta, en löytänyt vöissä yhtä herkullisia värejä ja samalla simppeleitä malleja. Ruohoko monivärisempää aidan toisella puolen?

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Kulttuurivinkki: Tanssitaivaan alla 2.0

Viikko sitten olimme fiinejä ja elitistisiä: hörpimme kuohuviiniä ja söimme leivoksia Oopperassa. Ai että, mitkä fiilikset, kun pääsi keskellä arkea, alkavaa kevätväsymystä ja muuta haikeutta nauttimaan kulttuurin ihmeitätekevästä voimasta. 

Välillä valitettavasti kärsin ajatuksesta, että mieluummin itken Jaguaarissa kuin Ladassa tai ruuhkabussissa; kuuluisista sanoista on monta väännöstä ja tulkintaa. Yhtä kaikki, en itkenyt, vaan nautin joka solullani, vaikka hetkittäinen surumielisyys oli ylläni illan ajan. Joskus kulttuurin kokeminenkin voi nostaa pintaan tunteita, joita ei edes tiennyt omistavansa. Kohdallani haikeus voimistui myös ylevän ympäristön myötä.

Miten voi ihminen olla samalla kuitenkin niin onnekas, että saa nauttia jotain tällaista – lähes täydellistä?

Ohjelmassa oli siis loistava, herkistävä ja fantastinen tanssinäytös Tanssitaivaan alla 2.0. Keksisinkö vielä lisää kehusanoja? Ei, kehotan vain kovasti: menkää ja kokekaa itse! Näytös koostuu kolmesta itsenäisestä teoksesta, joita esitetään tämän otsikon alla Kansallisoopperassa vielä kahdesti, perjantaina 25.2. ja lauantaina 26.2. Lippuja näyttää olevan saatavilla – ja nopein innostuja saa minulta käsiohjelman postissa!


Liikkeen riemua, yhteisöllisyyttä, sukupuolineutraaliutta tai sukupuolisuuden positiivista esilletuomista, ympäristön arkisten puitteiden luovaa käyttämistä, kevätvillitystä... Tanssiteokset pursusivat juuri sellaisia elementtejä, joita toivoisin elämäänikin tällä hetkellä lisää. Ehkä joskus sellaista pientä ekstraa löytääkin nimenomaan kulttuurista. 

Jos et voi itse elää kaikkea, mitä haluaisit, etsi se paperilta tai esiripun takaa.

lauantai 19. helmikuuta 2011

Po.PPia soimaan!

Kuten jo ehkä tiedätte, olen monien muiden äitien tavoin lastenvaatehullu. Pientä on niin kiva pukea mielensä mukaan: raitoja, värejä, hassuja kuvia. Sellaisia kuoseja, joita ei itselleen voi tai edes halua ajatellakaan. Sellaisia materiaaleja, jotka eivät vain olisi kovin tyylikkäitä aikuisessa koossa. 

Lastenvaatteisiin on tosin pujahtanut (viime aikoina?) yllättävän paljon aikuistyyppisiä materiaaleja ja hillitympiä kuoseja, kuten harmaata trikoota, tummaa farkkukangasta. Esimerkiksi MiniRodini on tämän tyylisuunnan edustaja. Toista, värimaailman suuntaa edustaa sitten vaikka NoAddedSugar, joka tosin tyylillisesti on aika prinsessamainen, ja siten ehkä hivenen vanhemmille neideille suunnattu.

Lastenvaatteissa värit taitavat upota minuun paremmin; itseään voi sitten pukea tuon hillitymmän suunnan mukaan. Olen tainnut ennenkin harmitella sitä, miksei MiniRodinia saa MaxiRodinina... Eikös ois kiva tällainen mulla?


Itse olen harrastanut Lyylillä lähinnä värisekamelskaa, painottaen punaista ja pinkkiä, koska ne ovat Lyylin lempivärejä, ja koska sellaisia vaatteita tuntuu jotenkin olevan luontevasti tarjolla, myös käytettyinä. Tähän mennessä olen pitäytynyt lähinnä käytännöllisissä ja mukavissa kuteissa, enkä ole esimerkiksi ostanut tytölle yksiäkään farkkuja (jollei hyvin vähän käytössä olleita farkkuhaalareita lasketa). Olen pitänyt niitä epäkäytännöllisinä ja liian kankeina lapsen menevään makuun. 

Jokin aika sitten saimme kuitenkin käytetyt normifarkut lahjoituksena, ja ne ovat osoittautuneet ihan kelvoiksi vetimiksi. Siksipä olen nyt alkanut haaveilla farkkuostoksista; Lyylillä olisikin Polarn o. Pyretille lahjakortti käytettävänä, ja siksi seikkailen vapaailtanani netissä. Mitähän putiikilla olisi tarjota tähän hätään? 

Farkuissa löytyy hametta:


Tai vaikkapa paitaa: 


Polarn o. Pyretin eli lyhyesti Po.P:n perusvaatteiden tunnusmerkkinä on tietyntyyppinen raidoitus – edellä kuvattuun farkkupaituliinkin voisi yhdistää Po.P-raitaa:




Tosin lienevätkö jo liian kalsarimaisia pian kolmevuotiaalle? Taitaa olla paras neuvotella hiukan tytön kanssa. Hänellä kun tuntuu alkavan olla mielipiteitä myös vaatteiden suhteen. Se on toisaalta hieman harmillista, sillä oman mielipiteen voimistuttua ei enää äiti saa päättää päivänasuja. Mahtaako tyttö alkaa yhdistellä pinkkiä rohkeasti mitä erikoisimpiin väreihin vai ryhtyykö hän harmaamman linjan kulkijaksi? Onneksi äiti taitaa vielä pitkään olla se, joka ne vaatteet kaupasta tai kirpparilta hankkii. ;)

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Puheliasko?

On ollut mielenkiintoista seurata Lyylin puheenparren kehittymistä. Miten tyttö ei kaksivuotiaana sanonut kuin muutaman sanan, syksyn tultua lausui selkeästi muutamankymmentä sanaa, ehkä helppoja lauseitakin, ja miten nyt ollaan jo siinä pisteessä, että lauseet ovat melko pitkiä ja polveilevia.

Vielä kuukausi sitten havaitsin, ettei neiti taivuttanut kieltosanaa, mutta nyt se sujuu. Joskus hän lisää sanan hauskasti lauseen loppuun, tyyliin "minä menen sinne heti nyt en". Pari päivää sitten huomasin, että neidille oli tullut kO-kysymysten harjoitteluvaihe: "Ostaako äiti ruokaa? Onko nyt ilta?" Välillä ilmeni myös hyperkorrektiutta: "Tuleeko tätikö?"

Ehkä yleisin verbien modus indikatiivin lisäksi Lyylillä on – luonnollisesti? – imperatiivi kielteisessä muodossa: "Älä noin laita sitä juttuu! Älä heti kauppaan mee!" – Yritin äsken saada tyttöä komentamaan, kun en täysin muistanut hänen hivenen erikoista sanajärjestystään. Lyyli totesi vain iloisesti: "Minä komennan aina." :)


Hakiessani tänään tyttöä tarhasta havaitsin hänen puheeseensa siirtyneen myös kirjakieltä. "Minun äitini". En voinut olla ajattelematta sitä, että juurihan näitä asioita katsoin äidinkielen nelosluokan opettajanoppaasta: Muista aina persoonapäätteet! Koulussa tietenkin opetetaan paitsi käyttämään kieltä  oikein myös tiedostamaan sen ominaisuuksia, olevaisuutta. 

Nykyisen kielifilosofian mukaan kieltä käsitellään sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen pitäisi joidenkin asiantuntijoiden mukaan olla. Normatiivisuudesta ollaan siirrytty deskiptiivisyyteen, joten nytpä voidaan huoletta puhua puhekieltä, jopa slangia koulussakin, kunhan myös osataan kirjakieltä, johon toki liittyy tiettyjä lainalaisuuksia. Hassu ajatus, että ennen muinoin lapsia on rangaistu esimerkiksi juuri tuosta slangin käytöstä välitunneillakin. Puhumattakaan, että opettajat olisivat käyttäneet sanoja hima, hedari, funtsia...

Pienet lapset voivat joskus kuitenkin oppia erikoisesti puhumaan kirjakieltä. Liittyykö tämä sitten luettujen kirjojen ja hyvintehtyjen, kirjakielisten tv-ohjelmien vaikutukseen? Itse nimittäin tuskin koskaan käytän persoonapäätteitä puhekielessäni, joten aloin tietenkin miettiä, mistä Lyyli ne on napannut. Ja nyt kun muumit juttelevat tuolla stereoissa, jonne iskän tietokoneen äänet on ohjattu, nepä veitikat puhuvat hyvin artikuloitua ja vivahteikasta – yllätys, yllätys – kirjakieltä. Eikä ole kieltämistä siinä, etteikö muumeilla olisi vaikutusta tytön elämään. Tänään hän esimerkiksi rupesi kovasti kertoilemaan takapihallamme olevasta tulivuoresta, jonne ei pieni tyttö voi kiivetä. Muumithan ne seikkailevat muun muassa tulivuorella...

Lyylin päivät alkavat usein juttelulla. Tarhamatkalla hän puhua palpattaa, vaikkei kuulijakuntaa juuri ole. Äiti ei kuule mitään takaa tai liikenteen melulta. Tarhassa hän sujuvasti kommentoi toisten vanhempia: "Tiitun isä näyttää hauskalta." Ja kun astumme kotieteiseen, lähinnä tappelemme tytön kanssa siitä, kumpi saa ensin kertoa sattumuksensa isälle. Kas kummaa, äitinsäkin taitaa olla puhelias...

Hetken päästä täällä siis porisee kaksi täyttä papupataa, joten iskän lienee parasta alkaa valmistautua siihen, ettei hänelle lohkea ainakaan yhtään enempää puheenvuoroja kuin tähän asti, jollei hän rupea niitä ärhäkämmin ottamaan... Akkavalta!



maanantai 14. helmikuuta 2011

Nauran auringolle

Tiedättehän tunteen, kun yliväsyneenä, suhteellisen rentoutuneessa tilassa, yleensä yömyöhään, kenties ajan paineista vapautuneena alkaa kihertää, keksiä hulluja juttuja: kirjoittaa tai höpöttää jotain omituista, jonka perään vielä naureskelee itsekseen, ääneen. Minusta tuntuu, että olen juuri nyt niin väsynyt, että voisin heittää kaiken pieneksi nauruksi, pitkähkön työpäivän jälkeen, kahvikupposen rentouttamana. 

Voisin nauraa monellekin vanhalle hassulle asialle: sille, että ostin kerran mielestäni kivan 80-lukulaisen paidan, josta sain kuulla, että onkos se vähän pieni sulle tai sille, kuinka joku yhtä innokas pieni siivooja kuin minä ryhtyi auttamaan opea openpöydän raivaamisessa. Sille, että kerran myöhästyin, kerran kompastuin, kerran unohdin... Kerran tai kaksi.

Jälkikäteen kannattaisi varmaan aina nauraa sellaisille jutuille, jotka eivät tapahtumahetkellä juurikaan hymyilyttäneet: Vara-avaimet hukassa, eikä ketään kotona. Eksyt Länsiväylällä (se on mahdollista!) ja joudut soittamaan koululle ja myöntämään, että olet ihan pihalla siitä, missä auton kanssa sompailet. Siitä, että kyydität autossasi tyyppiä, joka kertoo pelkäävänsä autoilua, koska on juuri loukannut selkänsä ja samalla peruutat toisen auton kylkeen.

 Kuva: jmtimages'

Ehkä se nauru lopulta antaa luvan epäonnistua tai hyväksyä sen, että kaikki ei aina suju nappiin. Mielestäni meidän aikuistenkin pitäisi harjoitella ja sietää enemmän arkipäiväisiä epäonnistumisia, sillä ne kuuluvat elämään ja parhaassa tapauksessa eivät suinkaan pilaa mitään, vaan tarjoavat, jälleen kerran, kunnon naurut – toisinaan mokat myös keventävät ilmapiiriä ja pudottavat stressitasoa. Vähintään ne tarjoavat hyviä tarinoita. (Vaikka harmi kyllä aiheuttavat usein myös ylimääräistä rahanmenoa...)

Monet omista hauskoista pienistä sattumuksistani liittyvät töihin, enkä harmikseni voi niitä täällä juurikaan julkaista, siksipä yritän repiä hassuutta tai vähintään iloa ihan niistä pienimmistä arjen jutuista, jotka eivät useinkaan saa ansaitsemaansa arvostusta. Esimerkiksi tälle talvelle on mitä mainiointa nauraa: lunta, valoa, pakkasen raikas henkäys. Päivän ainoalla välitunnilla nautiskelin tänään kirkkaasta ulkoilmasta, mutta samalla harmittelin sitä, että olen hukannut aurinkolinssini jälleen kerran; tiedän nimittäin valon aiheuttavan päänsärkyä ainakin näinä lumisina ja valoisina kevättalven päivinä. Päivän painuessa kohti iltaa huomaan sitten voittaneeni arvonnassa ihan oikeat aurinkolasit! Mahtavaa! Naurua riittää!

Tänään olen hymyillyt myös sille, että kun sain pienen kivan ystävänpäivälahjan, tajusin noin neljä tuntia sen saamisen jälkeen, miksi sen sain. Ystävänpäivä! Todellakin, keskellä arkea jotain vaaleanpunaista. En ollut ajatellut asiaa, vaikka toki olin askarrellut kortin työpaikan korttivaihtoon. Koko päivä oli siis yhtä hymyä! Miten voi tuollainen hauska korttisalaisuuksien puuhastelu luoda päivään, tai jopa päiviin, iloa.

Ystävänpäivä on siis kohdallani osunut ja uponnut, vailla sen kummempia kommervenkkejä luonut  ainakin minulle mahdollisuuden tuntea itseni tärkeäksi. Kiitos ystävät, työkaverit, bloggaajat! Loppuun aurinkoruno, joka välillä aina kalkattaa mielessäni. Näin juuri, nauretaan kuin lapset, unohdetaan turhat viisaudet! Aurinkoisia talvipäiviä kaikille sekä rentoa ystävänpäivän iltaa!

 Kuva: Gambafrolla


MINÄ NAURAN AURINGOLLE 

Minä nauran auringolle.
Sekin nauraa.

On tyhmää nauraa auringolle.
Isä ja äiti ja eno ja täti
eivät koskaan naura sille.
Sillä he ovat isoja ihmisiä.
Ja isot ihmiset ovat viisaita.
Ja viisaat eivät näe mitään.
Viisaat eivät ymmärrä mitään.
Viisaat eivät yhtään tunne aurinkoa.

Mutta minä olen tyhmä
ja nauran auringolle.
Minä melkein luulen, aurinko,
että sinäkin olet tyhmä.

Me nauramme viisaita, aurinko.

(Uuno Kailas) 
 

perjantai 11. helmikuuta 2011

Kirjahylly laihduttaa

Tartun jälleen haasteeseen, koska muilla näyttää olevan paljon enemmän hyviä ideoita kuin itselläni! Nooruska toivoi pari viikkoa sitten väen esittelevän kirjahyllyjään, alunperin Heidin innostamana.  Oma hyllymme oli silloin siisti, mutta todella täynnä tavaraa. En siis aivan täysillä innostunut kuvaamaan sen heiluvia kirjapinoja. 

Tähän väliin sattui sopivasti työkaverini, joka maanantaiaamun bussissa oli peippostakin pirteämpi. Hän kertoi roudanneensa kasoittain kamaa kirppikselle, mm. kirjoja ja dvd:itä. Innostuin ajatuksesta. Ehkä se nostaisi myös vähän kevätfiiliksiä pintaan. 


Maanantaina saavuin töistä poikkeuksellisesti suoraan kotiin, sillä olin kovin flunssainen. Ensimmäisenä ilmoitin, että "mulla on varmaan kuumetta", mittasin sen, mutta totesin olevani alilämpöinen. No, siitä intoutuneena päätin ryhtyä karsimaan hyllyn anteja. 30–40 kirjaa lähti joko töihin, autoon odottamaan siirtoa kirppikselle tai divariin sekä myytäväksi yliopistolle, muutamia kappaleita mahdollisesti vielä mökillekin. 


Nyt on puhdistunut olo. Kirjahyllyyn mahtuu taas vähän uusiakin ja ennen kaikkea sieltä löytää ja saa helpommin otettua kirjoja. Ehdottomasti mukavinta on kuitenkin ajatella, että kokoelma on taas kokonaisuudessaan himpun verran laadukkaampi, kun vähemmän mieleiset teokset sekä halpiskirjat ja vanhat tenttiopukset on karsittu pois.


Kelpaa tässä esitellä siistiä hyllyään siis. Etualalla ylhäällä loistavat alani kirjat, suomen kielen perusteokset, ylimmässä lasiovellisessa kaapissa on taustalla romaaneja, lähinnä Veikon Terry Pratchettejä, etualalla cd-levymme ja runoteokset sekä joitain sekalaisia muistokirjoja ja valokuvakansioita. Keskimmäisessä kaapissa lepäävät isot kirjat, jotka ovat lähinnä tietokirjoja ja sarjakuvia, alahyllyllä sijaitsee  pääasiassa valokuvakansioita. Alimmaisessa kaapissa on sekalaisia tietokirjoja sekä joitain valokuvakansioita, vanhoja kortteja ja tärkeitä papereita. Sivulaatikoissa on paperikamaa, kyniä, kortteja, askartelumatskua, työkaluja ja -tarvikkeita, karttoja yms. Avohyllyissä ovat tyrkyllä dvd:mme ja  stereosysteemimme, hyllyn päällä etualalla lukemattomat kirjani sekä taustalla suosikkiromaanini. – Täytyyhän nyt joku systeemi tässä kaaoksessa olla!


Kirjojen hävittämisen palkinnoksi ostin itselleni – mitäpäs muuta kuin – uuden kirjan! Siitä enemmän myöhemmin, kuten ehkä kirjahyllyn muustakin sisällöstä, kun tässä postauksessa keskityin näemmä sen järjestyksen setvimiseen. Seuraavaksi jään kuitenkin odottamaan puhelinsoittoa äidiltäni: "Miten sä voit hävittää kirjoja? Saanko mä ne?" Kyllä voit saada, ehdin tosin hätäpäissäni leikkaamaan jo kaikki muistokirjoitukset niistä talteen!

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Blogini vuonna 2001

Bisquits heitti hauskan haasteen: kerro, millainen blogisi olisi ollut, jos olisit kirjoittanut sitä yli kymmenen vuotta sitten. Tartun siihen, koska naureskelin jo ääneen ajatuksiani parikymppisen minäni seikkailuista blogistaniassa vuonna 2001. 

Tasan kymmenen vuotta sitten asuin kolmen ystäväni kanssa yhteiskämpässä Uumajassa, Pohjois-Ruotsissa. Olin siellä yhteensä neljä vuotta (1998–2002) opiskelemassa humanistisia aineita yliopistolla, aina vähän erilaisissa asunnoissa ja eri kämppisten kanssa asuen.



Blogin kirjoittaminen olisi ollut haastavaa, sillä

– En omistanut tietokonetta. Yhdellä kämppiksistäni oli kone, jota lainasin silloin tällöin. Maksoimme netin käytöstä yhteisesti, mutta yleensä teimme kaikki hommat yliopiston "datalabeissa".

– Kamera minulla oli, mutten olisi taatusti vielä nykyistäkin lyhytpinnaisempana jaksanut alkaa siirtää kuvia skannerin kautta koneelle. Silloin en edes tiennyt, mikä oikeastaan on Mac-tietokone tai varsinkaan sitä, miten sellaista outoutta käytetään. Sähköpostia olin käyttänyt säännöllisesti vasta vuodesta 1998 lähtien, korppu-levykkeen avulla.

– Teknisten vaikeuksien yllättäessä en olisi voinut kääntyä Veikon puoleen, sillä en tuntenut häntä vielä silloin. Tapasimme vuonna 2005 – turvallisesti Suomen kamaralla. :D 


Blogini olisi ollut "nuori ja hullu", sillä

– Minulla ei ollut sitoumuksia. Blogin nimi ei olisi voinut luonnollisestikaan silloin olla Lyylin vierestä. Haaveilin poikalapsesta, jonka nimi olisi ollut Oskari. Isäehdokasta ei ollut, mutten antanut sen estää haaveilujani. Ehkä blogin nimeksi olisi tullut Oskarin oksalla, jos olisi ollut jotain sutinaa jossain päin. Ei ollut. (Ehkä parempi niin.)

– Lähinnä olin angstinen ja yksinäinen elämänsuunta hukassa oleva nuori ongelmainen nainen. Jee! Mutta ehkä blogitekstit olisivat kuitenkin olleet luettavia, sillä mietiskelin paljon kaikkea tulevaisuuteen liittyvää ja olin sen suhteen optimistinen. Tuntuu, että nykyään olen jo paljon kyynisempi.


– Tekstejä olisi varmaan sadellut blogiini säännöllisesti, sillä silloin oli paljon aikaa kirjoittaa esimerkiksi sähköpostia, kun ei viitsinyt soitella liian usein Suomeen. Meillä oli kämpässämme ihan aito lankapuhelin, mutta kännykkää en silloin vielä omistanut. 

– Blogissani olisi ollut jonkin verran biletyskuvia, mm. naamiaisten toogapukuisia miehiä sekä sutturaisia ympäripäissään olevia suomalaisia miehiä fiksusti pukeutuneiden hiprakassa olevien ruotsalaisten herrojen keskuudessa. (Ei minulla mitään suomalaista miestä vastaan ollut silloinkaan.)

– Itse olisin seikkaillut mahdollisissa satunnaisissa kuvissa aika hirveissä rytkyissä. Pahinta olisivat olleet etuhiukseni... Olin silloin myös tosi laiha, vähän liiankin.

– Kävin jo silloin ahkerasti kirppiksillä. Eräs vieläkin käytössä olevista humanistitakeistani löytyi paikalliselta Myrorna-kirppikseltä hintaan 15 kruunua! Olisin siis voinut esitellä blogissa (sanallisesti) löytöjäni. Uumajassa, kuten Ruotsissa kuulemma muutenkin, oli ja varmaan on vieläkin aivan mahtavia kirpputoreja. Sellaisia takkiaarteita en ole sittemmin Suomen kirppiksiltä bongannut. 



Tekstien sisältö olisi voinut olla jotain ihan muuta, tai sitten ei, sillä

– Eläminen Ruotsissa oli usein melko yksinäistä. Ehkä olisin keskittynyt kuvaamaan toisessa maassa elämisen vaikeutta ja haikeutta, mutta myös sen hyviä puolia, kuten loistavia ruotsalaisia tv-ohjelmia, jotka löysin ihmeellisen myöhään, syksyn 2001 puolella, tai paikallisten ihmisten pukeutumistyylejä.

– Opiskelin kulttuurihallintoa, ja opintoihin kuului myös elokuvaa sivuavia luentoja. Olisin siis todennäköisesti kirjoitellut leffoista monipuolisesti ja useammin kuin nykyään, sillä harrastin silloin ahkerasti leffailtoja, myös yksin. Varmasti olisin kuvaillut rakkauttani ruotsin kieleen sekä kirjannut ylös kielellisiä havaintojani.

– Olisin voinut kirjoittaa säännöllisesti liikuntapäiväkirjaa, aivan kuten nytkin, sillä liikuin silloin vähintään yhtä ahkerasti. Lajit olivat vain vähän toisenlaisia: body pumpia, body combatia, spinningiä, aerobikkia, ohjattua jumppaa, kävelemistä, uimista.

– Siihen aikaan tein vielä ruokaa itse. Olisin siis kenties postaillut joitain helppoja ja halpoja opiskelijaruokakokkailuitani. En ollut varmaan kuullutkaan sanaa gourmet, joten reseptini eivät välttämättä olisi olleet kovin inspiroivia.


Kommentteja olisi tullut kolmelta tutulta, sillä

– Blogini lukijakunta olisi koostunut muutamasta tietokoneen ja nettiyhteyden omistavasta ihmisestä: äitini, vanhin sisareni sekä yksi hyvä ystäväni olisivat sitä kenties satunnaisesti lukeneet. 

– Lopulta blogin pitäminen olisi ehkä kaatunut siihen, kun olisin saanut oman koneen, tottunut sen helppouteen, ja sitten kone olisi lauennut juuri kesken kaiken jotain kirjoitussessiota. Näin kävi lopputyötä tehdessäni vuonna 2002. Onneksi olin ottanut useita varmuuskopioita! 


Olipa hauska muistella vanhoja! Kunpa olisinkin silloin kirjoittanut enemmän elämästäni ylös...

Hiljaista on, sekavaa on, jossain keitetään teetä

Pitkittynyt flunssa vaivaa edelleen, eivätkä aivonikaan ole siten oikein vireessä. Kirjoitusideat ovat poukkoilleet päässäni sekavana vyyhtinä, enkä ole jaksanut alkaa niitä selvittää. Sen sijaan olen tarttunut lankakerään: aloin pitkästä aikaa uuden kunnon käsityön, villatakin neulomisen. Nyt kun ei oikein urheillakaan jaksa, vaikka sitä lähes joka toinen päivä kokeilen. Flunssani on ihmeellisen aaltoilevaa tyyppiä.


Välillä olo tuntuu jo melko normaalilta, seuraavana päivänä olenkin taas ihan puolikuollut. Lämpimikseni olen sitten virkeämpinä päivinä puuhastellut jotain pientä, kuten raivannut olohuoneen kirjahyllyn turhista opuksista, toiminut hiihtokisatoimitsijana räntäsateessa juosten, pyykännyt oikein olan takaa ja muuta hyödyllistä. Aivan töötteinä päivinä olen vastapainoksi nukkunut ja hereillä ollessani hörppinyt perinteiden vaalimana portviiniä. Suosikkiani Taylorsia meiltä ei nyt viinahyllystä löydy, joten korvikkeena on saanut toimia niin Nieportin makeahko Ruby sekä Kopken kymmenvuotias tujumpi viinas. Pidän enemmän Nieportista, joskin Kopken pullo on tyylikkäämpi, klassisen yksinkertainen hyllynkomistus. 


Teetäkin on talven mittaan alkanut kulua. Kirjamessujen yhteydessä olevilta Viini, ruoka ja hyvä elämä -messuilta löysin mitä mainioimmat teesihdit ystäväni suosituksesta sekä tarjouksesta Forsmanin erilaisia irtoteitä. Niitä aloin hörppiä, kun vatsa päätti painaa en tykkää -nappulaa päivän neljänsien kahvikupposten kohdalla. Talveni makuja ovat olleet niin Russia Samovar Blend kuin Mate - kuuma tanssikin. Kauppojen teehyllyiltä olen metsästänyt kuitenkin ihan eri merkin teetä, johon rakastuin näytepaketin myötä: Twiningsin Voyage Russian Taiga kuitenkin vain loistaa poissaolollaan.

Kertokaa flunssaiselle, jos löydätte tätä venäläistä taikaa jostain. From Russia, with love.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Ihqut apinanpäät

Olipa kerran alennusmyynti. Sieltä sai puoleen hintaan Paul Frank -kyniä, -kumeja, -terottimia, -penaaleita... Niinpä omistan nyt kaikki olennaiset koululaisen välineet apinanpäiden koristamina. Siellä ne open pöydällä paistattelevat päivää loisteputkien alla kera Marimekko-mukien. 

Jotain suomalaista, jotain jenkkiläisen kulutusideologian tuottamaa pikkukivaa. "Sopu sijaa antaa" ja "kyllä meille mahtuu" ovatkin suomen kielen opettajalle hyviä (poliittisia) sloganeita. Tosin joukosta puuttuvat tietenkin ne afrikkalaiset kulhot, patsaat ja tingatanga-kuvioidut mukit, joita olemme tottuneet aitoina maailmankansalaisina hankkimaan kehitysmaapuodeista.

Myönnetääköön siis, että olen Paul Frankin apinanpäähän hullaantunut, joskaan en vielä, tai ehkä koskaan, ole hankkimassa sentään minkäänlaista apinahupparia. Se taitaisi olla vähän liikaa... Apinahuppareihin törmää silloin tällöin muutenkin töissä, alakoulussa kun on. Ikään kuin muoti olisi kuitenkin hälventymässä. Onko Juliuksen tapittava katse sittenkin liikaa?

Ehkä voisin itsekin siirtää kotini Afrikan aarteista osan töihin näyttääkseni, etten ole pelkästään kulutushysteerikko tai muodin perässä hiihtäjä, mitä en välttämättä oikeastikaan ole.

Myös Lyyli on saanut apinoista osansa, tosin hän omistaa myös aitoja afrikkalaisia vaatteita. Iljettävän intiimiä tai ei, esittelen nyt teille Lyylin viikonpäiväalushousut. Maailman näppärimpiä alushousuja lapsille, jotka eivät itse pysty pitämään lukua siitä, milloin viimeksi on tullut kiskottua alkkarit pyykkiin. Ja niin ihquja, että molemmat tykkävät. (Viikonpäiväpikkuhousuja löytyy myös aikuisille naisille, tosin huomattavasti tylsemmillä kuvilla.)


Maanantai, taas jaksan sut vastaanottaa! Sä alat iloisella vihreällä pohjalla.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Kyllä värejä maailmaan mahtuu!

Maanantait ovat aina minun iltojani: suuntaan töistä kahville kaupungille ja sieltä joogaan. Eräänä maanantaina jaksoin ennen joogatuntia lähteä koluamaan Hämeentien UFF:n tarjontaa; shoppailu tunnetusti lisää mielihyvähormoneja, ja tarvitsin viikon alkuun jotain piristysruisketta.

Aluksi olin sortua johonkin aletankojen viimeiseen kappaleeseen kantakaupassani Hakaniemen Sokoksessa, mutta maltoin sitten kuitenkin pitää säästölupaukseni. Ja se kannatti varmaan muutenkin. Tein värilöytöjä. Herkullisen kirkkaat värit, jopa neonsävyt ovatkin taasen muotia, ja minäkin päätin nyt lisätä värejä valikoimiini, jotka eivät entuudestaankaan aivan värittömiä sentään ole.

En ole osannut viihtyä keltaisissa vaatteissa koskaan: ihoni taittaa kellertävään, ja minulle sopivat siten paremmin vaaleanpunaisen sävyt kuin keltaisen. Tällä kertaa tämä sitruunankeltainen neule kuitenkin valloitti sydämeni, olihan se melko hyvin säilynyt tapaus ja vieläpä merkkivaate. Johan sitä keväänkin kunniaksi voi toisinaan leikkiä hiukan ampiaista:

Neule: Ralph Lauren (2nd hand)
Housut: Esprit
Saapikkaat: Aventura

Jos tarkkoja ollaan, niin enhän lainkaan muistuta tuossa puvussa mitään pörriäistä: vaate ei ole raidallinen, eikä minulla valitettavasti ole ampiaisvyötäröä. Mutta mielikuva tunkeutui päähäni heti vaatteen päälle puettuani, enkä ole päässyt siitä eroon. 

Toinen Uffin tangoilta löytynyt Iloa elämään -paita osui ja upposi värileikissään, vaikka tiesin heti, että paita teettää puoliksi purkautuneiden saumojen takia kovasti töitä. Jotenkin jaksan kyllä noita korjausompeluksiakin tehdä, kun niistä seuraa aina kunnon palkka: uusi tai uusittu ja siten käyttökelpoinen vaate. Käsitöiden tekeminen taas on kokonaan jäänyt muiden intohimojeni alle, vaikka köyhäilykuukausiin sopisi kutominenkin mitä mainioimmin.

Sukat: Itsekudotut (vuonna keihäs ja miekka)
Farkkuhame: Object (2nd hand)
Poolopaita: merkitön (2nd hand)
Viini: juotavaa
Hiukset: kampaaja-aikaa odotellessa

Eipä tässä muuta kuin pörriäis- tai raitapuvussa hiukan hulluttelemaan; myös Eduard Uspenskin pörriäiskohtaus sopii fiiliksiini kuin nappi neuleeseen:

"Ja sitten kävi näin. Kerran Fedja-setä, kissa ja Musti menivät metsään sieniä poimimaan. Kotiin jäi siis vain naakka. Ja nyt saapuu posteljooni Petshkin. Hän koputtaa oveen ja sisältä kuuluu:
- Kuka siellä?
Hän sanoo:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Naakka kysyy toistamiseen:
- Kuka siellä?
Posteljooni sanoo toistamiseen:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Mutta kukaan ei tule avaamaan. Posteljooni koputtaa uudestaan, ja taas kuuluu:
- Kuka siellä? Kuka siellä on?
- No eipä juuri kukaan. Minä täällä olen, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Ja tätä jatkuu kaiken päivää.
Kop-kop.
- Kuka siellä?
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Kop-kop.
- Kuka siellä?
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Lopulta posteljoonia heikottaa. Hän oli aivan näännyksissään. Hän istui portaalle ja rupesi itse kysymään:
- Kuka siellä?
Johon naakka vastasi:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Petshkin kysyi toistamiseen:
- Kuka siellä?
Ja naakka vastasi toistamiseen:
- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.
Kun Fedja-Setä, Matroskin ja Musti tulevat metsästä, he ällistyivät. Portailla istuu posteljooni ja toistelee yhtä ja samaa."

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira (Djadja Fjodor, Pjos i Kot), 1974, suom. Martti Anhava

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Rakas liikuntapäiväkirjani: HeiaHeia

Olen koukussa, liikuntaloukussa. (Kuulostaa eräältä aapiselta suorastaan.) Olen siis onnistunut lisäämään liikuntahetkiäni, joskin samalla ajanvähyyden tunne on lisääntynyt. No, ihmekö tuo, mutta tiedättekös mitä, olen myöskin alkanut painua pehkuihin ihmisten aikaan eli yleensä jo puoli yhdentoista maissa. 

Nyt on hyvä kehua itseään, kun viettää laiskotteluiltoja puolikuntoisena. Flunssa ei taaskaan tiedä, pitäisikö sen hyökätä vai ei, ja puolustusrintama päättää odottaa rauhassa. Ihana ajan tunne! Rakastan tätä. Mieluiten olisin harrastamatta mitään lisäliikuntaa hyötyliikuntaa lukuunottamatta, mutta enpä taitaisi sillä sittenkään mitään voittaa. 

 Kuva: Loca Luna

Joten usein vain pakotan itseni pienen kilpailuhenkisyyden voimalla tietokoneen ääreltä kuntopyörälle: HeiaHeia kun saattaa hyvinkin kertoa jo viikon alkupuolella, että kaveri X on liikkunut useita tunteja, kun itsellä vasta on liikuntatunnit yhdessä. Palvelu on koukuttava siksi, että siellä saa luvalla vaklata kavereiden liikuntatottumuksia, ja siksi, että sinne voi helposti merkata kaiken liikkumisensa hauskoilla kuvilla, kun sen muuten suttaisi lyhenteellä johonkin minikalenteriin. Samalla voi kertoa fiiliksistään, kirjata keskisykkeen ja kalorien kulutuksen, vaikken kyllä oikeastaan tiedä, mitä noilla tiedoilla myöhemmin teen. 

Ja ryhdyinpä niin kevätinnokkaaksi, että aloin tehdä HeiaHeiaan myös painokäyrää itsestäni. En yritä laihduttaa, mutta haluan pysyä tämänkokoisena. Väittävät, että ihmiset, jotka eivät omista vaakaa, lihoavat helpommin. No, tiedä heitä, eikös se kuvastin kerro paremmin totuuden, joka on joka tapauksessa suhteellinen. Mutta kirjausfriikki kun olen, kaikkea on kokeiltava. 

Kivointa on nyt se, kun voi punaisella ristillä merkata, että tänään sairastan. Tai siis kurkkuni on hiukan kipeä ja olen tosi väsynyt. Tämä "iso veli" ei valvo niin tarkkaan, että vaatisi sairaslomastani joitain tositteita. ;D


Tammikuun liikuntoja:

vko 3:
ma 17.1. astangajoogaa 1h, ke 19.1. kuntopyöräilyä 1h,  to 20.1. astangajoogaa 40 min, pe 21.1. kuntopyöräilyä 30 min, kotijumppaa 20 min, la 22.1. reggaeton-tanssia 1h

vko 4:
ma 24.1. astangajoogaa 1h, ke 26.1. kuntopyöräilyä 30 min, kotijumppaa 30 min, to 27.1. kuntopyöräilyä 30 min, kotijumppaa 30 min, pe 28.1. dancehall-tanssia 1h, su 30.1. astangajoogaa 40 min.