keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Blogini vuonna 2001

Bisquits heitti hauskan haasteen: kerro, millainen blogisi olisi ollut, jos olisit kirjoittanut sitä yli kymmenen vuotta sitten. Tartun siihen, koska naureskelin jo ääneen ajatuksiani parikymppisen minäni seikkailuista blogistaniassa vuonna 2001. 

Tasan kymmenen vuotta sitten asuin kolmen ystäväni kanssa yhteiskämpässä Uumajassa, Pohjois-Ruotsissa. Olin siellä yhteensä neljä vuotta (1998–2002) opiskelemassa humanistisia aineita yliopistolla, aina vähän erilaisissa asunnoissa ja eri kämppisten kanssa asuen.



Blogin kirjoittaminen olisi ollut haastavaa, sillä

– En omistanut tietokonetta. Yhdellä kämppiksistäni oli kone, jota lainasin silloin tällöin. Maksoimme netin käytöstä yhteisesti, mutta yleensä teimme kaikki hommat yliopiston "datalabeissa".

– Kamera minulla oli, mutten olisi taatusti vielä nykyistäkin lyhytpinnaisempana jaksanut alkaa siirtää kuvia skannerin kautta koneelle. Silloin en edes tiennyt, mikä oikeastaan on Mac-tietokone tai varsinkaan sitä, miten sellaista outoutta käytetään. Sähköpostia olin käyttänyt säännöllisesti vasta vuodesta 1998 lähtien, korppu-levykkeen avulla.

– Teknisten vaikeuksien yllättäessä en olisi voinut kääntyä Veikon puoleen, sillä en tuntenut häntä vielä silloin. Tapasimme vuonna 2005 – turvallisesti Suomen kamaralla. :D 


Blogini olisi ollut "nuori ja hullu", sillä

– Minulla ei ollut sitoumuksia. Blogin nimi ei olisi voinut luonnollisestikaan silloin olla Lyylin vierestä. Haaveilin poikalapsesta, jonka nimi olisi ollut Oskari. Isäehdokasta ei ollut, mutten antanut sen estää haaveilujani. Ehkä blogin nimeksi olisi tullut Oskarin oksalla, jos olisi ollut jotain sutinaa jossain päin. Ei ollut. (Ehkä parempi niin.)

– Lähinnä olin angstinen ja yksinäinen elämänsuunta hukassa oleva nuori ongelmainen nainen. Jee! Mutta ehkä blogitekstit olisivat kuitenkin olleet luettavia, sillä mietiskelin paljon kaikkea tulevaisuuteen liittyvää ja olin sen suhteen optimistinen. Tuntuu, että nykyään olen jo paljon kyynisempi.


– Tekstejä olisi varmaan sadellut blogiini säännöllisesti, sillä silloin oli paljon aikaa kirjoittaa esimerkiksi sähköpostia, kun ei viitsinyt soitella liian usein Suomeen. Meillä oli kämpässämme ihan aito lankapuhelin, mutta kännykkää en silloin vielä omistanut. 

– Blogissani olisi ollut jonkin verran biletyskuvia, mm. naamiaisten toogapukuisia miehiä sekä sutturaisia ympäripäissään olevia suomalaisia miehiä fiksusti pukeutuneiden hiprakassa olevien ruotsalaisten herrojen keskuudessa. (Ei minulla mitään suomalaista miestä vastaan ollut silloinkaan.)

– Itse olisin seikkaillut mahdollisissa satunnaisissa kuvissa aika hirveissä rytkyissä. Pahinta olisivat olleet etuhiukseni... Olin silloin myös tosi laiha, vähän liiankin.

– Kävin jo silloin ahkerasti kirppiksillä. Eräs vieläkin käytössä olevista humanistitakeistani löytyi paikalliselta Myrorna-kirppikseltä hintaan 15 kruunua! Olisin siis voinut esitellä blogissa (sanallisesti) löytöjäni. Uumajassa, kuten Ruotsissa kuulemma muutenkin, oli ja varmaan on vieläkin aivan mahtavia kirpputoreja. Sellaisia takkiaarteita en ole sittemmin Suomen kirppiksiltä bongannut. 



Tekstien sisältö olisi voinut olla jotain ihan muuta, tai sitten ei, sillä

– Eläminen Ruotsissa oli usein melko yksinäistä. Ehkä olisin keskittynyt kuvaamaan toisessa maassa elämisen vaikeutta ja haikeutta, mutta myös sen hyviä puolia, kuten loistavia ruotsalaisia tv-ohjelmia, jotka löysin ihmeellisen myöhään, syksyn 2001 puolella, tai paikallisten ihmisten pukeutumistyylejä.

– Opiskelin kulttuurihallintoa, ja opintoihin kuului myös elokuvaa sivuavia luentoja. Olisin siis todennäköisesti kirjoitellut leffoista monipuolisesti ja useammin kuin nykyään, sillä harrastin silloin ahkerasti leffailtoja, myös yksin. Varmasti olisin kuvaillut rakkauttani ruotsin kieleen sekä kirjannut ylös kielellisiä havaintojani.

– Olisin voinut kirjoittaa säännöllisesti liikuntapäiväkirjaa, aivan kuten nytkin, sillä liikuin silloin vähintään yhtä ahkerasti. Lajit olivat vain vähän toisenlaisia: body pumpia, body combatia, spinningiä, aerobikkia, ohjattua jumppaa, kävelemistä, uimista.

– Siihen aikaan tein vielä ruokaa itse. Olisin siis kenties postaillut joitain helppoja ja halpoja opiskelijaruokakokkailuitani. En ollut varmaan kuullutkaan sanaa gourmet, joten reseptini eivät välttämättä olisi olleet kovin inspiroivia.


Kommentteja olisi tullut kolmelta tutulta, sillä

– Blogini lukijakunta olisi koostunut muutamasta tietokoneen ja nettiyhteyden omistavasta ihmisestä: äitini, vanhin sisareni sekä yksi hyvä ystäväni olisivat sitä kenties satunnaisesti lukeneet. 

– Lopulta blogin pitäminen olisi ehkä kaatunut siihen, kun olisin saanut oman koneen, tottunut sen helppouteen, ja sitten kone olisi lauennut juuri kesken kaiken jotain kirjoitussessiota. Näin kävi lopputyötä tehdessäni vuonna 2002. Onneksi olin ottanut useita varmuuskopioita! 


Olipa hauska muistella vanhoja! Kunpa olisinkin silloin kirjoittanut enemmän elämästäni ylös...

7 kommenttia:

  1. Minäkin olisin lukenut! :)

    -Riikka

    VastaaPoista
  2. Hih, olipa hauska lukea kuvitteellisesta Uumaja-blogista! Tosiaan olit silloin aika eri ihminen, ja vaikka nuorena sitä on toisaalta ehkä jotenkin pohdiskelevampi (koska on vielä niin paljon pohdittavaa tai niin sekalaisia ajatuksia?) niin olen edelleen sitä mieltä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä onnellisempi on. Sitä enemmän tietää mitä haluaa ja on ylpeä ja toisaalta tyynen rauhallinen siitä mitä on. Uumajassa opiskelu oli ehkä aika erilaista kuin esim. Helsingissä olisi ollut, jotenkin enemmän vielä tilaa pohdiskelulle, koska aktiviteettejä vähemmän - mikä lopputuloksen kannalta saattaa olla ihan hyvä juttu, sillä esim. täällä Lontoossa monilla menee koko kandintutkinto bilettäessä ja yliopistollinen koulutus jää mielestäni aika hataraksi. Toisaalta huolettomasti bilettävillä on varmaan hauskempaa. Mutta hauskuus on katoava aines, kun taas pohdinnoista ja aikuiseksi ehkä aika itsenäisestikin kasvamisesta jää varmasti paljon rakennusaineita myöhempään elämään.

    VastaaPoista
  3. Ja minä, siis olisin lukenut. :-) Itsekin päädyin melkein Uumajaan opiskeluaikoina, mutta se on pitkä juttu, lopulta kyseinen vaihto ei sitten onnistunutkaan. Oikeastaan harmittaa edelleen, ettei onnistunut!

    VastaaPoista
  4. Pidin postauksesta! Aloin itsekin pohtimaan millaista elämää sitä silloin vietti, vaikken blogia vieläkään pidä.

    Mäkin olen huomannut elämässäni tietyn kyynistymisen. Opiskeluaikana ostin esim. aina luomumunia, mutta nyt on alkanut ote lipsumaan. Onneksi sentään kyynistyminen ei ole ulottunut ihmissuhteisiin, vaan niiden suhteen olen oikeastaan luottavaisempi kuin parikymppisenä. Onneksi näin, kun miettii niitä sen aikuisia parisuhde/-suhteettomuus-ahdistuksia.

    VastaaPoista
  5. Kivoja kommentteja, kiitos!

    Riikka: Juu, aivan, ehkä aliarvioin itseäni bloggaajana, en siis lainkaan väheksy lukijoideni aktiivisuutta...

    Katriina: Nykyään ei mielestäni ehdi pohtia niin paljon kuin ennen, kun on useammin vain toimittava. Mutta en usko, että pohtiminen välttämättä vähenee liikaa, ehkä se on jopa paremmin nyt hallinnassa eikä valtaa liikaa alaa ja tee pahimmassa tapauksessa aivan liian surulliseksi. – Parhaan opiskeluvuoteni taisin itse viettää loppujen lopuksi Helsingissä 2004-2005, koska silloin bilettäminen ja opiskeleminen sekä työelämä ja aikuistuminen olivat hyvässä tasapainossa – oma aikuisidentiteettini siis jo tarpeeksi muokkautunut ja elämänsuunta paremmin selvillä. Ja vitsi oli kivoja ja villejä bileitä... Kerrankin.

    Bisquits: Kiva kuulla. :) Hauskaa myös, että olisimme ehkä voineet törmätä Uumajassa, jos vaihtosi olisi toteutunut. Harmi siis, mutta Uumaja oli kyllä oman kokemukseni mukaan hiukan ankea paikka, enkä viihtynyt siellä ainakaan aluksi kovin hyvin. Mutta olen iloinen, että kokeilin siipiäni. Nyt olen täysin jämähtänyt Suomeen, vaikka mieli joskus haikaileekin ulkomaille... Hiukan kadehdin välillä Sinua siellä Hollannissa...

    Bellis: Kiitos! Blogia vaan kirjoittamaan, se on kivaa, terapeuttista ja jopa hyödyllistä! – Täytyy myöntää, että olen itse kyynistynyt nimenomaan ihmissuhteiden osalta. Onkin kiva olla töissä lapsien kanssa, heiltä saa joka päivä tarvittavan annoksen positiivisuutta ja elämänuskoa!

    VastaaPoista
  6. Tämä oli tosi mielenkiintoinen postaus, kiitos! Tekniikka on kehittynyt huimasti, mutta Maceistä en vieläkään ymmärrä mitään :)Tasan kymmenen vuotta sitten olin lukiossa ja odotin kiihkeästi toukokuussa koittavaa 18-vuotispäivääni. Vuodet työelämässä ovat kyllä tuoneet kyynisyyttä, nuorempana sitä jotenkin luuli, että ahkeruus riittää. Toisaalta vanheneminen auttaa hyväksymään sen, että kaikkiin asioihin ei voi itse vaikuttaa ja että kaikkea ei voi elämässä saavuttaa (esim. vakituista työtä, jollaisesta vielä pari vuotta sitten haaveilin).

    VastaaPoista
  7. Kiitos Johanna! Macit on parhaita... Ja kyllä sä vielä vakkarityön saat, uskon näin! Vaikka varmaan sitä kyllä saa ihan turhan monta vuotta odottaa...

    VastaaPoista