maanantai 14. helmikuuta 2011

Nauran auringolle

Tiedättehän tunteen, kun yliväsyneenä, suhteellisen rentoutuneessa tilassa, yleensä yömyöhään, kenties ajan paineista vapautuneena alkaa kihertää, keksiä hulluja juttuja: kirjoittaa tai höpöttää jotain omituista, jonka perään vielä naureskelee itsekseen, ääneen. Minusta tuntuu, että olen juuri nyt niin väsynyt, että voisin heittää kaiken pieneksi nauruksi, pitkähkön työpäivän jälkeen, kahvikupposen rentouttamana. 

Voisin nauraa monellekin vanhalle hassulle asialle: sille, että ostin kerran mielestäni kivan 80-lukulaisen paidan, josta sain kuulla, että onkos se vähän pieni sulle tai sille, kuinka joku yhtä innokas pieni siivooja kuin minä ryhtyi auttamaan opea openpöydän raivaamisessa. Sille, että kerran myöhästyin, kerran kompastuin, kerran unohdin... Kerran tai kaksi.

Jälkikäteen kannattaisi varmaan aina nauraa sellaisille jutuille, jotka eivät tapahtumahetkellä juurikaan hymyilyttäneet: Vara-avaimet hukassa, eikä ketään kotona. Eksyt Länsiväylällä (se on mahdollista!) ja joudut soittamaan koululle ja myöntämään, että olet ihan pihalla siitä, missä auton kanssa sompailet. Siitä, että kyydität autossasi tyyppiä, joka kertoo pelkäävänsä autoilua, koska on juuri loukannut selkänsä ja samalla peruutat toisen auton kylkeen.

 Kuva: jmtimages'

Ehkä se nauru lopulta antaa luvan epäonnistua tai hyväksyä sen, että kaikki ei aina suju nappiin. Mielestäni meidän aikuistenkin pitäisi harjoitella ja sietää enemmän arkipäiväisiä epäonnistumisia, sillä ne kuuluvat elämään ja parhaassa tapauksessa eivät suinkaan pilaa mitään, vaan tarjoavat, jälleen kerran, kunnon naurut – toisinaan mokat myös keventävät ilmapiiriä ja pudottavat stressitasoa. Vähintään ne tarjoavat hyviä tarinoita. (Vaikka harmi kyllä aiheuttavat usein myös ylimääräistä rahanmenoa...)

Monet omista hauskoista pienistä sattumuksistani liittyvät töihin, enkä harmikseni voi niitä täällä juurikaan julkaista, siksipä yritän repiä hassuutta tai vähintään iloa ihan niistä pienimmistä arjen jutuista, jotka eivät useinkaan saa ansaitsemaansa arvostusta. Esimerkiksi tälle talvelle on mitä mainiointa nauraa: lunta, valoa, pakkasen raikas henkäys. Päivän ainoalla välitunnilla nautiskelin tänään kirkkaasta ulkoilmasta, mutta samalla harmittelin sitä, että olen hukannut aurinkolinssini jälleen kerran; tiedän nimittäin valon aiheuttavan päänsärkyä ainakin näinä lumisina ja valoisina kevättalven päivinä. Päivän painuessa kohti iltaa huomaan sitten voittaneeni arvonnassa ihan oikeat aurinkolasit! Mahtavaa! Naurua riittää!

Tänään olen hymyillyt myös sille, että kun sain pienen kivan ystävänpäivälahjan, tajusin noin neljä tuntia sen saamisen jälkeen, miksi sen sain. Ystävänpäivä! Todellakin, keskellä arkea jotain vaaleanpunaista. En ollut ajatellut asiaa, vaikka toki olin askarrellut kortin työpaikan korttivaihtoon. Koko päivä oli siis yhtä hymyä! Miten voi tuollainen hauska korttisalaisuuksien puuhastelu luoda päivään, tai jopa päiviin, iloa.

Ystävänpäivä on siis kohdallani osunut ja uponnut, vailla sen kummempia kommervenkkejä luonut  ainakin minulle mahdollisuuden tuntea itseni tärkeäksi. Kiitos ystävät, työkaverit, bloggaajat! Loppuun aurinkoruno, joka välillä aina kalkattaa mielessäni. Näin juuri, nauretaan kuin lapset, unohdetaan turhat viisaudet! Aurinkoisia talvipäiviä kaikille sekä rentoa ystävänpäivän iltaa!

 Kuva: Gambafrolla


MINÄ NAURAN AURINGOLLE 

Minä nauran auringolle.
Sekin nauraa.

On tyhmää nauraa auringolle.
Isä ja äiti ja eno ja täti
eivät koskaan naura sille.
Sillä he ovat isoja ihmisiä.
Ja isot ihmiset ovat viisaita.
Ja viisaat eivät näe mitään.
Viisaat eivät ymmärrä mitään.
Viisaat eivät yhtään tunne aurinkoa.

Mutta minä olen tyhmä
ja nauran auringolle.
Minä melkein luulen, aurinko,
että sinäkin olet tyhmä.

Me nauramme viisaita, aurinko.

(Uuno Kailas) 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti