torstai 31. maaliskuuta 2011

Ekstemporee

"Siivoaminen kannattaa aina", totesin Veikolle viime perjantaina. Herran sinisen Palaset-lehtikotelon pohjalta oli nimittäin löytynyt pienen putsauksen yhteydessä kolme Diners Clubin ravintolaseteliä. Niitä oli tilailtu pitkin mennyttä vuotta, ja sinne olivat jääneet lepäämään. Setelit olivat vanhenemassa kuun viimeinen päivä. Eipä siinä muuta kuin ravintolapöytää varaamaan!


Lauantaina nautimme sitten neljän ruokalajin illallisen Ravintola Töölönrannassa. Oli mitä tunnelmallisinta, mutta sopivan rentoa. Alkuruoaksi söin sopivasti maustettua talon omaa salaattia höystettynä herkullisella Peltolan Bluella, vähän lohta pääpalaksi ja pisteenä i:n päälle ranskalaisia juustoja sekä suklaatryffelikakkua. Onnistuneita olivat eritoten jälkiruoat – mies taas hehkutti niin juustoja kuin alkuruokaansa ostereitakin. Juomaksi olisimme tosin voineet tilata ennemmin kuin pullon ihan hyvää Cellar selection Pinot Grisiä juotavaa laseittain ja lopuksi jälkiruokaviiniä, mutta nyt hörpimme kautta illallisen tätä samaa kivennäistä valkoviiniä. Ei ihan sopinut jälkiruokiin...


Pienenä yllätyksenä myös itselleni sain ravintolailtaa varten väännettyä hiukset vähän tyylikkäämmiksi kuin yleensä. Aikaa tähän meni viisi minuuttia! Se oli lähes ihme. Vaatetukseltani olin aika tyttömäinen ja värikäs. Sopii minulle tällainen tyyli, vaikkei ole mikään suosikkini, vai mitä sanotte? Laukkuun kun löytäisi vielä samanväriset kengät. 

 Laukku: Ril's
Mekko: ? (Lappu poistettu)
Kengät: Ecco

Illan kivoista pienistä keskusteluista jäi mieleen yksi komediallinen kohtaus, jonka sain miehen luvalla julkaista. ;) Sen myötä iloisia siivoushetkiä ja mukavia ravintolailtoja kaikille! Meikä lähtee tästä, yllätys, siivoamaan! Viikonlopuksi ei kuitenkaan liene tiedossa valmiiksi maksettuja illallisia.

Sylvi (ohimennen): Niin, haluaisitko lisää lapsia?
Veikko (katselee hölmistyneenä ja hieman hajamielisenä ympärilleen, ei selkeästi ole kuullut kunnolla kysymystä; vastaa kuitenkin): Ei kiitos. 
Sylvi: Hahahah. Mitä mä kysyin?
Veikko: Haluaisitko lisää leipää?

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Pöksyt

Kääks. Luulin ostaneeni vaaleanruskeat paksut sukkahousut. Suunnittelin jo asukokonaisuuden, johon tarvitsisin niitä. Olin sangen tyytyväinen sen väreihin, kunnes avasin paketin. 


Pyöräilyhousut! En ole edes nähnyt sellaisia sitten 90-luvun, jollei polviin ulottuvia jumppahousuja lasketa. Hirveäksi nämä tekee vielä tämä väri. Ensin se tuntui hienolta, sopivan romanttisen ruskealta, vaaleanpunasävyiseen kukkapaitaani mätsäävältä. Totuuden paljastuessa myös väri muuttui kuin silmissä. Olisivat edes mustat, niin niitä voisi harkita pitävänsä jonkun hameen alla. 

Nyt ihmettelen vain, milloin nämä voisi pujauttaa päällensä vai pitäisikö myydä kirpputorilla. Ehkä niistä muutaman sentin voisi saada.... Tarvitsisinko näitä kuitenkin välikauden lämmikkeeksi?  Ei viitsisi heittää kolmeatoista euroa kankkulan kaivoon. 

Ehdottomasti pökät jäävät sellaiseksi salaisuudeksi, josta ei voi hiiskua kenellekään. En voi myöntää omistavani jotain näin mautonta. Miksi tällaisia edes myydään? Aiheuttamaan hämmennyksen sekaista hulvatonta naurua? Siinä tapauksessa ne kyllä ovat lunastaneet paikkansa elämässäni.

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Lyylin jutut

Pikkuneiti rykäisee nykyään lähes joka päivä jonkun hauskan jutun – useimmiten tietysti tiedostamatta sen hauskuutta. Viime viikolla kun ollaan oltu ulkona, syöty tomaattikeittoa, lauleskeltu ja juteltu äidin töistä, ollaan saatu kuulla hyvällä itsetunnolla varustetun tytön kommentteja: 

Äiti: Onpa kova tuuli!
Lyyli: Ei ole. On tuulinen päivä.
Äiti: Se tarkoittaa samaa.
Lyyli (tomerasti): Ei tarkoita!
Äiti: No, kyllä mä nyt tiedän, oon suomen kielen ope...
Lyyli: Niin minäkin.


Lyyli syö tomaattikeittoa ja pudottaa sitä vahingossa Hello Kitty -paidalleen.
Isi: Oioi, nyt meni paidalle.
Lyyli: Hello Kitty ei tykkää tomaattikeitosta.

Äiti lauleskelee. Isi alkaa laulaa tai pikimminkin vihellellä äidin laulamaa lastenlaulua. 
Lyyli: Isi, älä laula! 
Äiti: Eikö isi saa laulaa?
Lyyli: Isi älä laula, ole tavallinen ihminen!


Äiti on vienyt Lyylin tarhaan. Ollaan riisuttu ulkovaatteet ja mennään laittamaan tossuja jalkaan. Lyyli harjoittelee niiden pukemista itse.
Lyyli: Minä osaan laittaa tossut jalkaan. Minä olen opettanut sinun oppilaille, miten tossut menee jalkaan.
Äiti: What?


Hauskoja juttuja maailmaamme mahtuu, niistä monet vain unohtuvat pian ilmoille päästyään. Harmi. Ehkä pitäisi kehitellä Lyyli-generaattori, josta pulppuaisi kaikkia neidin hyväntuulisia juttuja, kun maailma murjoo.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Kasvisliemitähtiä

Koska aloin vihata säilöntäaineita, ryhdyin toimenpiteisiin. Intouduin keittämään kasvislientä, jotta en kävisi enää Knorrin rasialla. Vaikeaa se ei ollut, eikä vienyt liikaa aikaakaan. Se vaati vain sen, että muisti lisätä keitokseen välillä vettä ja yritti olla unohtamatta hellaa koko yöksi päälle. 


Nakkasin kattilaan kasvisten jämiä, inspiraatio-ohjettani noudattamatta, sellaisia, joita satuin jääkaapista löytämään: parsakaalia, porkkanaa, keltasipulia, kevätkeltasipulia, valkosipulia, tomaattia, salaattia:


Keittelin illan, annoin tekeytyä lämpimässä yön, keitin vielä vähän lisää ja siivilöin:


Tuloksena oli kolme täyttä jääpalarasiallista pakastettavia kasvisliemikuutioita tai -tähtiä: 


Hyvin tuntuivat toimivan: tein nimittäin kokkausintoni vallitessa muutaman kasvisliemikuution vaativaa tomaattikeittoa, joka onnistui oman makuni mukaan oivallisesti. Tähtiä Sylvin keittiössä!

Tällaistakin voi tapahtua, kun muu perhe jättää äidin vähäksi aikaa kotiin lepäämään.

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Kunnon ruokaa tarjoo koulun väki?

Kouluruokaa on niin parjattu kuin ylistetty viimeisten vuosikymmenien mittaan. Viime aikoina pinnalle ovat nousseet lisäaine- ja eineskeskustelut: onko kouluruoka tosiaan sellainen kemikaalicocktail, jota pitäisi välttää vai onko se yksi opiskelutulosten menestystekijä: lämmin ja monipuolinen ateria, joka sisältää niin proteiineja, vitamiineja kuin erilaisia makuja, joihin lapsien tulee tottua.


Huolestuttavaa kouluruoassa mielestäni lisäaineiden ohella on se, miten ruokaa muunnellaan ja käsitellään. Perusraaka-aineetkin saatetaan esikypsentää aivan toisessa rakennuksessa, kuljettaa ja pikaisesti lämmittää uudelleen. Sellaisesta ruoasta ei kyllä tule hyvä mieli. Hyvä on, jos esimerkiksi tällaisen kananmunan tunnistaa itsekseen. Valittaa ei kuitenkaan sovi liikaa, sillä kyllähän keittäjä yrittää parhaansa sillä minimaalisella summalla, joka jokaista oppilasta varten on budjetoitu. Lisäksi koulujen keittoloita vaivaa mahdoton kiire, melu sekä se, että usein ruokaa pitää toimittaa vielä jonnekin toisaallekin, kuten alueen päiväkotiin.


Kouluruoka suunnitellaan ilmeisen huolella: ravintosisällöt on laskettu, ja jokaiselta aterialta pitää näin ollen löytyä esimerkiksi tarpeeksi proteiineja ja hivenaineita. Itse huomaan kuitenkin usein harmittelevani proteiinien vähyyttä – tänään niitä löytyi pelkästään juuston ja cashewpähkinöiden muodossa salaatista – ja sitä, miten vähintään kerran viikossa salaatti korvataan hedelmällä, usein puoliraa'alla banaanilla. Kaipa tässä takana on myös lapsien ruokailutottumusten myötäileminen: on väitetty, että noin 30 prosenttia lapsista ei syö enää laisinkaan koulussa lounasta. Onko syy ruoan maussa vai siihen liittymättömissä tekijöissä, kuten laihduttamishalussa tai siinä, että nälkä ei vielä puoli yhdentoista maissa ole hiipinyt pari tuntia aikaisemmin aamupalansa syöneeseen lapseen?


Olen itse yleensä nälkäinen kellon lähennellessä yhtätoista; syön kiltisti koulun tarjoaman aterian, joskin viime aikojen terveysinnostukseni lävistämänä suunnittelen tuovani tästä lähtien mukaan pientä proteiini- tai rasvalisää esimerkiksi pähkinöiden muodossa. Eniten pidän sellaisista ruokalajeista, joista huomaa, mistä ruoka on tehty: kalaa ja perunoita, vihreää salaattia – siinä kenties suosikkini. Juuri nämä seikalapäivät taitavat lapsien näkökulmasta olla kuitenkin yksiä niitä vähiten mieluisia. 


Toiveruokapäivän menu on kuukaudesta toiseen sama: tortilloja jauhelihalla, juustolla sekä perussalaatilla. Hyvää minustakin. Ehkä kalaakin kannattaisi ensi kerralla syöttää samalla tyylillä? Kouluruoka kun tuntuu usein olevan kaavoihinsa kangistunutta: makuja ei juuri varioida, vaan luotetaan pehmeään mauttomuuteen. Mutta kun se ei uppoa, jotain uutta on keksittävä. Itse en usko siihen, että jättämällä yksi lisäaine, natriumglutamaatti, pois päästään edes lähtöviivaa pidemmällä, mutta jostakin muutos on aloitettava. 


Mielenkiintoista ajatella, millaista kouluruokaa syön kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä – jos syön.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Kesä, tulisit jo!

Siirryin astetta kesäisempiin kuteisiin. Myös värit vaihtuivat luonnonvalkoiseen ja laivastonsiniseen sekä tyyli merihenkisempään. – Lisäksi uskalsin jättää kalsongit, öhöm, siis välihousut vihdoin pois. Ja tarkenin!


Joulun alla Lumin puodista löytämäni yksittäiskappalelaukku pääsi maanantaina ensimmäistä kertaa käsivarrelle keikkumaan. Ostaessani laukkua mietin, miten ahne olen, kun törsään johonkin, jota en välttämättä tarvitse, varsinkaan kun olen päivää aiemmin ostanut sen himoitsemani nahkalaukun. Nyt olen unohtanut rahanmenon, koska tämä raikas kangaslaukku(kin) on sanoinkuvaamattoman i-h-a-n-a. Tosin laukkunen on hieman epäkäytännöllinen, koska sitä täytyy ison takin kanssa roikottaa kädessä ja matalalla roikkuessaan se tuntuu melkein laahaavan kuraisia katuja.


Toinen Lumi väistyä sai, vaikka vannoin jo sille ikuista rakkautta. Sorry, mutta nahka ei sovi tähän tyyliin! Palasin vanhan maripussukan pariin: se löytyi pitkällisen kaivamisen jäljiltä yhdestä kesäisestä kangaspussista.


Hukkaan menneitä aurinkoklipsuja en ole vieläkään löytänyt. Ehkä kesä kuluu uusissa upeissa aurinkolaseissa, kun ryhdyn piilarien käyttäjäksi. Huom. Kun-muoto. Aion reipastua – kesällä, lomalla! Onhan siihen vielä aikaa, mutta haaveileminen ei ole pahitteeksi. Enkä sentään vielä luule ilmaa niin lämpimäksi, että lähtisin islanninvillatakkini kanssa liikenteeseen. Ehei, päälläni on pomppinut paksuin karvapomppa, jonka kanssa on kyllä ollut vähän kummallinen lumiukko-olo. Ehkä kevät on sen verran pitkällä, että siitä olisi syytä luopua... Ongelmana vain on se, ettei minulta löydy mitään kangaslaukkuuni sopivaa välikausitakkia ennen kevättakki-ilmoja.


Siispä kuljetaan paahtuen. Ei lämpö luita riko! – Tosin huomenna aion valjastaa päälleni lyhythihaisen merineuleen... Raikasta viikon jatkoa kaikille!



sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Sylvi blogien lukijana

Blogien lukeminen koukuttaa, muttei enää orjuuta minua. Ennen muinoin piti heti päästä blogien kimppuun, kun tuli töistä kotiin. Nykyisin saattaa mennä neljäkin päivää, etten lue kuin kermat päältä. Yleensä kuitenkin vietän viikonloppuisin vähintään kaksi tuntia blogilistani parissa: Buttermilk Bisquits, Kaikki mitä rakastin, Lilou's Crush, Paras aika vuodesta, Pupulandia, This Picture. Muutamia suosikkeja mainitakseni. Kaikki mielestäni ihanaiset löytyvät linkitettyinä sivupalkista, kuten tietänette jo.

Lukemiseni on intohimoista: kerään vinkkejä, trendejä, ajatuksia. Nautin hyvien kirjoittajien sujuvasta ilmaisusta – ja harmikseni arvostelen vähän keskinkertaisempien sanallista arkkua. Suurin osa bloggaajista näyttää kuitenkin osaavan ilmaista itseään. En voi olla miettimättä: suomalainen koulutus on tehnyt meistä taitavia, todellakin. Useampi kuin yksi osaa niin hyvin, että voisi olla ammattilainen. Ja moni onkin. 

Kuviin kiinnitän jostain syystä vähemmän huomiota, vaikka olenkin hyvin visuaalinen ihminen. Loppujen lopuksi yleisvaikutelma ratkaisee. Pitkiä kuvalistoja en jaksa katsella. Tylsimpiä aiheita ovat mielestäni keikat ja matkat; kummallista kyllä. Monihan pitää juuri sen kaltaisista postauksista. Minä diggaan enemmän vaatteiden ja muun materian esittelyyn keskittyviä postauksia, mutta myös pohtivia, elämän moninaisuutta freesisti arvioivia pieniä novelleja.

Tämä listani on kyllä jo vanhentunut...

Ihanaa on, että kaikki eivät kirjoita niin monisanaisesti kuin itse teen. Lyhyet huomiot ovat usein parhaiten tavoittavia. Toisaalta pelkästään sellaiset olisivat tylsiä. Vaihtelu virkistää. Erityisen mukavaa on lukea eri maiden arjesta, perheellisten ajatuksia, mutta myös opiskelijaelämästä. Omasta opiskeluajastani kun ei ole vielä niin kauan, ettenkö muistaisi sen ihanuutta. Vai onkohan aika jo kullannut muistot?

Olen harkitseva lukija: en ala kovin helposti ainakaan enää seurata uutta blogia. Toisaalta hylkään kyllä jopa vanhan suosikkini, jos en vain enää pysty ymmärtämään kirjoittajan teemoja tai ajatuksia. Niinkin on käynyt, että blogi, josta en alkusilmäyksellä tykännyt, liittyi myöhemmin listalleni vakioblogiksi. Jokin sisällön suhteen täysin triviaali seikka voi herättää liikaa ärtymystä: esimerkiksi kaikkien isojen kirjaimien kirjoittaminen pienellä saa minut heti jättämään blogin muille. Ehkä jokapäiväinen taisteluni oppilaiden kanssa on jättänyt jälkensä: "Muista isot kirjaimet!" 

Mikä tahansa blogi tuntuu välillä tylsältä; eiväthän kaikki bloggaukset voikaan osua aivan nappiin, ja myös lukijan odotusarvot määrittelevät kokemusta postauksen "hyvyydestä". Mielestäni blogin kuin blogin elämä kulkee aalloissa, enkä siksi voi nimetä yhtä supersuosikkianikaan: välillä joku blogi tuntuu aivan ylivertaiselta, mutta seuraavalla viikolla tilanne voi olla kääntynyt päälaelleen.

Kuva: Kodomut

Ja kappas vaan, taas opettaja nostaa täällä päätään. Miksi ihmeessä arvioin niin kovasti lukemaani viihdettä ja ajanvietettä? Kummallista. Enkö voisi jättää täällä blogistanissa rooliani? Enkö voisi vain nautiskella? Itse blogia kirjoittavana ja kirjoittamisesta suunnattomasti pitävänä henkilönä se ei kai onnistu; aina sitä vertaa myös omaa tuotostaan lukemiinsa blogeihin. Lisäksi mietin, mihin päin oma blogini on kallellaan: kenen juttuja siteeraan, kenen tyyliä ihannoin? Yritän olla tasapuolinen; tässäkin siis hyvin opettajamainen.

Lukeminen ja kirjoittaminen nivoutuvat yhteen ilmeisesti tapauksessa kuin tapauksessa. Lukijana olen myös kirjoittaja, ajattelija, omien juttujen työstäjä. Toisaalta pääsen kyllä puhtaaseen nautintoonkin asti, kunhan päivän oma postaus – tai ne viikon "kolme" – on jo kirjoitettu ja on aikaa myös istua hetki pelkästään lukien. Se kuulkaas on joskus luksusta, vaikka myöntää täytyy, että kiire silittämään tai jumppaamaan lähtee tietenkin ihan vain omien korvien välistä.

Blogit ovat minulle aarre, josta en suostu luopumaan. Lauantai-iltoja en vietä tv:tä katsellen tai leffoja vuokraten, puhumattakaan baareista tai yökerhoista. Vietän ne säännönmukaisesti blogistaniassa. Joku voisi todeta: niin kolmekymppistä.

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Ja mitä siitä opimme...

Pientä liioittelun makua eksyy joskus teksteihini. Kun kerron, että ei koskaan, tarkoitan, että ehkä joskus viisi vuotta sitten kaksi kertaa ja sen jälkeen joskus jouluna. Kun sanon, että en minä ainakaan ole, niin tarkoitan, että olen vain ihan kokeillut tai salaa vilkaissut. 


Että älkää ihan sanatarkasti uskoko minua. 

Mutta ei se haittaa, jos uskotte. Nimittäin joskus se, että joku uskoo enemmän kuin itse uskon, voi auttaa minuakin uskomaan ja muuttamaan jotain. Näin kävi kynsilleni.

Neljän päivän ikäiset

Juurihan kerroin, että en sitten muuten lakkaile sormien kynsiäni. Ja ihan heti seuraavana päivänä kuin katuen omaa ehdottomuuttani ostin keväistä lakkaa ja sitä seuraavana lakkasin kaikki kynnet sillä. Ja sitä seuraavana Veikko (!) tilasi netin kautta Sylvilleen "muutaman" lakkapullon lisää, kun olin puhunut jostain "opista". Hassuinta jutussa taisi olla se, että ensin messusin lakkojen erilaisuuksista, esittelin suurta kynsilakkatietouttani, joka ulottuu noin muutamaan kynsilakkamerkkiin ja vauhkosin parhaiden ylikypsistä hinnoista, ja sitten kun Veikko kertoi tilanneensa merten takaa pullomeren omaan olohuoneeseemme (tai tarkemmin sanottuna keittiön meikkihyllylleni), kysyin, että mikä O.P.I? Mistä oikein höpiset? 


Mutta koska juttu menee nyt näin paksuksi, en voi olla siteeraamatta ihanaa Liisa Ihmemaassa -kirjaa, joka tunnetaan myös nimellä Alicen seikkailut Ihmemaassa, Alice Martinin käännöksenä tietenkin; jos joku on selkeää, aina voi joku olla vielä vähemmän selkeää: 

"Totta puhut", herttuatar sanoi, "flamingo ja sinappi ovat molemmat äkäisiä, oikeita pahanilmanlintuja. Ja mitä siitä opimme: 'Flamingo ei tule kello kaulassa.'"
 "Sinappi vain ei ole lintu", Alice huomautti.
"Oikein, kuten tavallista", herttuatar sanoi, "sinä se osaat sanoa asiat halki!"
"Se on kivikuntaa, luulen ainakin", Alice sanoi.
"Totta kai on", sanoi herttuatar, joka halusi nähtävästi olla kaikesta yhtä mieltä. "Täällä on lähistöllä suuri sinappikaivos. Ja mitä siitä opimme: 'Jokaiselle on oma kuoppa lähin.'"
"Nyt tiedän!" huudahti Alice; häneltä oli jäänyt äskeinen kuulematta. "Se on kasvikuntaa. Ei uskoisi, mutta niin se on."
"Olen samaa mieltä", herttuatar sanoi, "ja mitä siitä opimme: 'Höyhenistään puu tunnetaan' eli 'ole mitä olet olevinasi' – tai jos haluat saman asian yksinkertaisessa muodossa, 'älä koskaan luule olevasi olematta toista kuin toisista voisi näyttää sinun olevan tai lienevän joskus olleen toista kuin toisista on voinut näyttää olleen täysin toisin.'"

(Lewis Carroll: Alicen seikkailut ihmemaassa, suom. Alice Martin)


Mitä tästä opimme? Uskokaa itseenne ja uskokaa miehiinne. 


Ohessa myös asukuviani viikon varrelta.

Salesti alessa

Itselläni ei ole tarkoitus hankkia enää tänä keväänä lastenvaatteita. Aikani kuluksi olen kuitenkin surffaillut lastenvaateputiikkien viimeisten aletuotteiden kimpussa. Kaikenlaista kivaa sieltä vielä löytyy, joten kehotan tarvitsevia tsekkaamaan "supersalet". Koot tietysti ovat mitä ovat; äkkiseltään näyttäisi siltä, että etenkin hyvin pieniä kokoja olisi jäänyt alehaukkojen iloksi.

Omat suosikkini ovat yllättäen Småfolkia: Punavuoren peikon nettikaupasta löytyisi esimerkiksi mekkoa ja bikineitä: 


Lasten Metsola myy sekin Småfolkia, kuten näitä herkullisia kelta–ruskeasävyisiä kuteita: 


Muutkin värit ja merkit kelpaisivat; miten ois ripaus kasaria tai aikuismaisuutta?


Leggarit ovat Look at me:n ja paita 3pommesin. Mitään en noista merkeistä tiedä, enkä jaksa selvitelläkään. Småfolkin kuteisiin olemme kuitenkin olleet tyytyväisiä: värit pysyvät, saumat eivät kierrä. Tykkään lastenvaatteissa lisäksi siitä, että puuvillakudos on tarpeeksi jämäkkää, eikä siten välttämättä tarvitse silittämistä. Minähän olen edelleen niin höyrypää, että silittelen Lyylinkin vaatteita. Tosin kerta kerralta vähemmän: yöpuvut tulevat päälle nykyisin ryppyisinä! Siinähän sitten joko oikenevat tai sitten eivät. Nukkumatti ei välitä!

Ps. Lupaan seuraavaksi jotain vähemmän kaupallista ja syvällisempää. Ajatukset työstävät nyt suuria juttuja, joten bloggaukset ovat jääneet harmittomiksi materialismin ylistyksiksi.

torstai 17. maaliskuuta 2011

Pussukan sisältö

Uusi, vaikkei kenties kovinkaan uljas, pussukkani on ollut yksinkertaisesti hyvä. Ensin olin vähän pettynyt sen pienen koon takia (hehheh), mutta totesin pian, että sinne mahtuvat juuri ne kaikkein tarpeellisimmat tykötarpeeni. Kovin iso pussukka ei välttämättä myöskään toimisi sen tehokkaammin: sinne vain kerryttäisi turhaa kamaa, kuten viime pussukkani kanssa kävi. Kuka tarvitsee päivittäin rakkolaastareita tai jo menneen talven käsi-ihottuman lääkesalvaa? 


Hieman kaipailen kyllä vaseliinipurkkiani, sillä se ei mahtunut matkaan kuin tunkemalla, ja hylkäsin sen sekä kadotin. Onkohan keksitty minikokoisia vaseliineja? Tuollainen neljän–viiden sentin halkaisilla varustettu purkki ei edes kulu millään tyhjäksi asti. 

Tällä erää mukanani matkaa seuraavanlaisia ystäviä: Cliniquen huulikiilto, Mavapen-kynsinauhavoide, jota levittelen joko metromatkalla tai metroa odotellessani, kynä, dexpanthenoli-tuubi, kynsisakset sekää mineraaliviila, korvatulpat ja pikkupikkupussukka, jossa on mm. laastareita, hiuslenkkejä, päänsärkylääkettä, piilarit. Yllättävän usein tarvitsen näistä jotain. Olen esimerkiksi täysin lääkeriippuvainen siinä mielessä, että päänsärystä en koskaan selviä ilman kemiallista helpotusta, enkä edes yritä. Kahvia sentään en kuljeta mukanani, vaikka joskus varmaan pikakahvijauhekin voisi olla tarpeen. ;)


Ps. Ihanan pinkki exäni meni kirpputorilla kaupaksi!

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Linnunpönttö ja venonen

Suunnittelen silloin tällöin mielessäni Lyylille omaa huonetta: raikkaita värejä, hempeitä sävyjä, muumikuvioita – tottakai, vähintään jo olemassaolevien lakanoiden muodossa – sekä hauskoja yksityiskohtia. Yksi niistä voisi olla Eelovin/Elina Järvisen Lintukoto-lamppu: suomalaista designiä ja mielestäni suhteellisen edullisesti. 

 Kuva: Eelovi

Eelovin tuotteisiin törmäsin ensimmäistä kertaa DesignShopOutletissa ja uudestaan pian sen jälkeen Road Trip in Finlandissa. Tuleekohan näistä hitti, kuten Harri Koskisen Block-lampuista tai Nils Strinningin String pocket -hyllyistä? Vaan mitäpä minä siitä... Kunhan tässä haaveilen. 

Sängyksi tulee ehdottomasti Muuramen Jolla. Makian näköisiä kirjahyllyjäkin heillä. Haaveilut näköjään taas leviävät. Tässä kohtaa onkin parasta muistaa se kuuluisa: "Ehkä sitten joskus."


sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Otoksia viikon varrelta

Valon määrän lisäännyttyä olen intoutunut räpsimään valokuvia. Kuvausmateriaalia ovat lähinnä esineet; käytössä oleva linssi, 50 mm:n 1,4 F, tuntuu suosivan (korkeintaan) niitä. Tässäpä teille siis arkisia pienkohteita ja niihin liittyviä lyhykäisiä tarinoita. Pahoittelen kuvien utuisuutta; linssi on hankala.


Tee. Olen alkanut juoda teetä. Varsinkin tämän pressokannun löytämisen jälkeen olen innostunut touhusta entistäkin enemmän. Teestä tulee oikein haudutettuna vallan mainiota juomaa. Ikävin asia siinä taitaa olla kannun hankalahko pesemisoperaatio – mieheni, joka tiskaa muuten, ei koskaan tiskaa tätä "harvinaisen ärsyttävää" olentoa. 


Kynsilakat (hyllyllä). Sormien kynsiä ette minulla lakattuna näe. En kerta kaikkiaan jaksa tätä suhteellisen paljon aikaa vievää operaatiota vain todetakseni seuraavana päivänä, että kulunut lakkaus saa lähteä. Koska olen perfektionisti, en kestä lohkeillutta lakkaa, ja koska olen puuhaaja, lakkani ei koskaan kestä kauniina kahta päivää kauemmin. Kaikki mahdolliset päällilakat on kokeiltu. – Tällä viikolla julistin kevään saapuneeksi lakkaamalla varpaankynnet. Aah, lakatut varpaankynnet ja sandaalit. Odotus on alkanut!

Polarn o. Pyretin lastenvaatteet. Olen hurahtanut raitaan. Kävin siis törsäämässä sekä kuluttamassa jouluksi hankitun lahjakortin Po. P:n Kampin liikkeessä. Mukaan tarttui raitapaita, leggarit ja se farkkuhame, jota olin jo kuolannut. Täytyy myöntää, että kovin monia lähes kolmenkympin leggingsejä tyttö ei tule saamaan; sillä rahalla ostaisi Huuto.netistä vähintään kolmet upouudet Lindexin lähes vastaavat byxat, jollaiset yhdet huusinkin heti Po.P-keikan jälkeen. Nyt sitten vertaillaan, miten kestävät kulutusta 6,55 maksaneet Lindexit ja 24,50 maksaneet Polarn o. Pyreet. Ruotsalaisia molemmat. ;)


Roijuvyö. Niin arkea kuin joku voi olla. Tietyllä tapaa kaunistakin. Ihan joka päivä en jaksa kerätä näitä lelulaatikoihin, mutta useimmiten kuitenkin. Kevään kurien myötä siivoustahti on kaksi kertaa viikossa, joten sikäli Lyylinkin on melko usein imurihirviön takia ryhdyttävä äidin apuriksi. :)


Viiniä ja juustoja. Testasimme lähimarketin pehmeät juustot. Hyllyillä notkuivat tasan tarkkaan nämä kolme, jollei mozzarellaa ja fetaa lasketa. Brie on henkilökohtainen suosikkini lähes aina; mies toivoi Mustapekkaa. Saksalainen chilillä maustettu savujuusto oli myöskin erittäin nautittavaa, tällä kertaa se voitti allekirjoittaneen mielestä myös kuivuneen Brien. Palanpainikkeena toimi portugalilainen punaviini Carm, erittäin juotava ja sattumalta juustoihin hyvin mätsäävä tapaus. Aion ostaa vastakin. Plussaa myös luomuleima. 


Pyykit. Sitä touhua riittää. Nykyisin tosin pyykkään korkeintaan kaksi kertaa viikossa ja useimmiten vain kerran. Tänään toinen pyykkituvan koneista teki tepposet: Se jähmettyi kahdeksi tunniksi paikoilleen, koska olin ollut epätarkka lämpötilavalitsimen asentamisen kanssa. Asennin oli noin kolme milliä vinossa. Onneksi seuraava pyykinpesijä oli ainakin olevinaan ymmärtäväinen. – Lopulta jaksoin kuitenkin ripustaa Lyylin harvat pyykit värijärjestykseen. Huvinsa kullakin. Sittenhän sitä voi tietysti ihmetellä, että mihin se viikonloppu hurahtaa...


Laskiaispulla. Itse täytetty pakastealtaan peruspulla. Namskista! Tuhkakeskiviikkona alkanut sokerilakkoni on toiminut hyvin, koska sunnuntaisin, Herran päivänä, on lupa herkutella. Aamuni alkoikin tietysti heti herkkurahkalla, ja lounaan jälkeen väsäsin näitä pullaherkkuja. Ainoa moka oli täyttää pullat lämpiminä – kermavaahto suli. Ensi sunnuntaina uudestaan, vaikka laskiainen meni jo. Olen nimittäin löytänyt itsestäni taas pullahiiren...