perjantai 25. maaliskuuta 2011

Kunnon ruokaa tarjoo koulun väki?

Kouluruokaa on niin parjattu kuin ylistetty viimeisten vuosikymmenien mittaan. Viime aikoina pinnalle ovat nousseet lisäaine- ja eineskeskustelut: onko kouluruoka tosiaan sellainen kemikaalicocktail, jota pitäisi välttää vai onko se yksi opiskelutulosten menestystekijä: lämmin ja monipuolinen ateria, joka sisältää niin proteiineja, vitamiineja kuin erilaisia makuja, joihin lapsien tulee tottua.


Huolestuttavaa kouluruoassa mielestäni lisäaineiden ohella on se, miten ruokaa muunnellaan ja käsitellään. Perusraaka-aineetkin saatetaan esikypsentää aivan toisessa rakennuksessa, kuljettaa ja pikaisesti lämmittää uudelleen. Sellaisesta ruoasta ei kyllä tule hyvä mieli. Hyvä on, jos esimerkiksi tällaisen kananmunan tunnistaa itsekseen. Valittaa ei kuitenkaan sovi liikaa, sillä kyllähän keittäjä yrittää parhaansa sillä minimaalisella summalla, joka jokaista oppilasta varten on budjetoitu. Lisäksi koulujen keittoloita vaivaa mahdoton kiire, melu sekä se, että usein ruokaa pitää toimittaa vielä jonnekin toisaallekin, kuten alueen päiväkotiin.


Kouluruoka suunnitellaan ilmeisen huolella: ravintosisällöt on laskettu, ja jokaiselta aterialta pitää näin ollen löytyä esimerkiksi tarpeeksi proteiineja ja hivenaineita. Itse huomaan kuitenkin usein harmittelevani proteiinien vähyyttä – tänään niitä löytyi pelkästään juuston ja cashewpähkinöiden muodossa salaatista – ja sitä, miten vähintään kerran viikossa salaatti korvataan hedelmällä, usein puoliraa'alla banaanilla. Kaipa tässä takana on myös lapsien ruokailutottumusten myötäileminen: on väitetty, että noin 30 prosenttia lapsista ei syö enää laisinkaan koulussa lounasta. Onko syy ruoan maussa vai siihen liittymättömissä tekijöissä, kuten laihduttamishalussa tai siinä, että nälkä ei vielä puoli yhdentoista maissa ole hiipinyt pari tuntia aikaisemmin aamupalansa syöneeseen lapseen?


Olen itse yleensä nälkäinen kellon lähennellessä yhtätoista; syön kiltisti koulun tarjoaman aterian, joskin viime aikojen terveysinnostukseni lävistämänä suunnittelen tuovani tästä lähtien mukaan pientä proteiini- tai rasvalisää esimerkiksi pähkinöiden muodossa. Eniten pidän sellaisista ruokalajeista, joista huomaa, mistä ruoka on tehty: kalaa ja perunoita, vihreää salaattia – siinä kenties suosikkini. Juuri nämä seikalapäivät taitavat lapsien näkökulmasta olla kuitenkin yksiä niitä vähiten mieluisia. 


Toiveruokapäivän menu on kuukaudesta toiseen sama: tortilloja jauhelihalla, juustolla sekä perussalaatilla. Hyvää minustakin. Ehkä kalaakin kannattaisi ensi kerralla syöttää samalla tyylillä? Kouluruoka kun tuntuu usein olevan kaavoihinsa kangistunutta: makuja ei juuri varioida, vaan luotetaan pehmeään mauttomuuteen. Mutta kun se ei uppoa, jotain uutta on keksittävä. Itse en usko siihen, että jättämällä yksi lisäaine, natriumglutamaatti, pois päästään edes lähtöviivaa pidemmällä, mutta jostakin muutos on aloitettava. 


Mielenkiintoista ajatella, millaista kouluruokaa syön kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä – jos syön.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti