perjantai 29. huhtikuuta 2011

Purkista

Popsin porkkanaa, mutta popsin myös pillereitä. Vitamiinitarvettani täydentävät talvet–kesät vähintään d-vitamiinit, mutta usein flunssan tehdessä tuloaan käytän myös c-vitamiinilisää.

Ceetähän voi vesiliukoisena syödä "ihan niin paljon" kuin vatsa kestää ja sillä tavoin estää flunssan kovimman piikin tuleminen, mahdollisesti ehkäistä koko tauti. Näin olen kuullut myös jonkun lääkärin todenneen, vaikka periaattessahan annoskokojen lisääminen kuuluisi vain ammattilaisten oikeuksiin.

C-vitamiinikuuri toimii! Olen kokeillut sitä kunnolla ensimmäistä kertaa tänä talvena, ja olenkin ollut kunnolla kipeänä vain kerran. Minuun verrattuna se on vähän.


D-vitamiinista on puhuttu mediassa varmaan aivan tarpeeksi viimeisten vuosien aikana. Sitä nyt vaan täytyy syödä, vaikka vastustaisi kaikenlaisia lisiä, kun sattuu asumaan talvet haastavan pimeissä oloissa. Deetä on lisätty moniin maitotaloustuotteisiin, mutta jos käyttää luomutuotteita, lisä on vähintään siinä tapauksessa napattava purkista. Suositukset ovat aika alakanttisia, ainakin jos verttaa yhdysvaltalaisiin suosituslukuihin ja alan tuoreimpaan tutkimukseen, joten uskallan ainakin itse syödä 25, jopa 50 mikrogrammaa päivittäin. Lyyli syö kymppiä.


Maitohappobakteereja olen syönyt jo vuosia ihan päivittäin. Vatsani kun on omituinen, ja olen todennut näiden luontaisten bakteerien auttavan sitä kestämään esimerkiksi enemmän kahvia. ;) Ja mikäs maitotabuja on syödessä, kun Sanasolin vaniljanmakuiset maitohapot ovat kuin karkkia vain. Tuote, jota voin lämpimästi suositella myös sokerittoman ruokavalion toteuttajille; Actimel kyllä varmasti auttaa myös, mutta sokerikuorrutuksen kera.


Pupulandian Jennin hehkutuksen ansioista sorruin pari päivää sitten vielä neljännen tyypin tabletteihin: e-vitamiineihin. Haluan nimittäin keltavalkoiseen hipiääni ensi kesänä hieman väritystä, joten päätin kokeilla Vivisantén aurinkokapseleita. Jospa minustakin kuoriutuisi elokuussa maitokahvin kaunis.


Nyt sitten vaan toivotaan, että ensi kesänä aurinko totisesti taas paistaa! Ja toivotaan, että vatsa kestää tämän kaiken kemikaalimössön. Vaikka luontaisiahan nämä lisät ovat. ;)

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Kenkut

Ostin sitten kevätkengät. Huomioväri-inspiraatiostani huolimatta mustat herrainkengät. Klassista ja siistiä siis, mielestäni aika tyypillistä minua, vaikka tykkään myös rokahtavammasta tyylistä. Veikon kommentti oli kuitenkin: "Oho, aikuismaiset." Otin vähän nenääni, kuulemma kun olen tunnettu humanistilookistani. Muistaakseni olin, siitä on jo vuosia. Onhan?


Koska kaapit paukkuvat, kulahtaneet ballerinat saivat tehdä tilaa näille miehisemmille muodoille. Vagabondeja muuten molemmat – kenkäkaapin merkkitasapaino siis säilyy. Mutta älkää luulkokaan, että kaikki poponi olisivat kyseistä merkkiä, vaikka sellaisen kuvan on voinut postausteni perusteella saada. Omistan ehkä muutamia pareja hassuja humanistikenkiäkin. Mutta vain muutamia, vannon.


Lapsena tuli kutsuttua kenkiä kenkuiksi. Siitä nimitys uusille kaunokaisilleni. Vai komeuksilleni? Herrainkengät ansainnevat tyylilleen sopivat adjektiivit.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Pääsiäinen oli

Pääsiäinen oli punainen ja mustahko, ainakin vaatetuksen suhteen. Siirryimme vihdoin keväisempiin kuteisiin eli luovuimme topatuista ulkovaatteista. Villakangastakit saivat vielä jäädä viikoksi, pariksi roikkumaan eteiseen. Tuli myös korkattua hamekausi kävelemällä keskellä yötä lyhyt hame päällä tunnin pituinen siirtymä. Ei tullut vilu.

Pääsiäinen oli ulkoilua: kävelemistä ja leikkipuistoa. Ilmat kun suosivat – niiden myötä aloin jopa viihtyä leikkipuistossa. Lehtiä vaan mukaan, ettei tylsisty.

Minun jalat ei ylety...

 Halmittaa.

 Kato, ne menee tähän.

Pääsiäinen oli tavanomaisen – ja harmittavan – ei-kirkollinen: ei pääsiäismessua, ei passiota, ei via crusista. Olen aina haaveillut lähteväni ortodoksiseen pyhän pääsiäisyön messuun, mutta olen viettänyt lähes kaikki pääsiäiset kaukana pääkaupunkiseudusta – tai mistä tahansa ortodoksisesta yhteisöstä. Tänä pääsiäisenä jäimme kotiin, mutta en kuvitellutkaan jaksavani valvoa yhtäkään iltaa tai yötä jossain vieraassa ja vaativassa yhteydessä.

Lyylin hymy oli korvissa vuoden ekalla kunnon leikkipuistovisiitillä

Pääsiäinen oli syömistä, totta kai. Paasto loppui ja Veikon tekemä pasha maistui. Aamuisin nautimme riisinkeittimessä hitaasti haudutettua ohrapuuroa tai tuoretta leipää, pitkästä aikaa. Lauantai-iltana alkoi mässääminen: ihania tuoremakkaroita, juustoja ja punaviiniä kera ystävien meillä kotona. Sunnuntaina leikimme suklaamunanmetsästystä ja käväisin itse nauttimassa myös paastonkaatajaisista ystävän notkuvien pöytien luona. Maanantaina kävimme naapuri/serkku/kaveripariskunnan kera Bellevuen zakusha-lounaalla. 

Pääsiäinen oli siis mitä parhaimmassa mittakaavassa myös ystäviä.

 Pääsiäispäivien asuni. Huomaa taustan pääsiäispuu, josta löytyy myös biologian kaikkien oppien mukainen roikkuva kananpesä.

Pääsiäinen oli dvd:tä. Saimme vihdoin katsottua Terapiassa-sarjan ensimmäisen tuotantokauden loppuun. Urakkahan alkoi vauhdilla joululomalla, mutta jäi moneksi aikaa paitsioon. Seuraavaksi aion aloitaa Mad Menin alusta uudelleen. Olen nähnyt tv:ssä näytetyt kaudet, mutta kaipaan sarjan pariin kipeästi toistamiseen. Janoan sen tiettyjä kohtauksia, jotka ovat jääneet aivosopukoihini lepäämään ja esiintymään minulle aina tarpeen vaatiessa uudelleen ja uudelleen. Yhteisestä uudesta dvd-boxista emme ole vielä päättäneet. Kenties Terapian toinen tuotantokausi...

Hame: Ichi

Pääsiäinen oli todellinen kevään tulon silaus, sillä pääsiäisyönä havaitsin (roskia ehkä seitsemännen kerran ulos loman aikana kantaessani), että pyöräni oli ilmestynyt varastosta pihalle. Mikä ihana mintunvihreä muistutus siitä, että on olemassa tiet, joita polkea ja jalat, joilla pystyy polkemaan.

Pääsiäinen oli.


Yhtä monenlaiset

Olen siis lukenut viime aikoina. Maanantaisin istunut kahvilla ja tankannut sen lisäksi itseeni islam-tietoutta Husein Muhammedin Yhtä erilaiset - islam ja suomalainen kulttuuri -teoksen avulla. Ja olen tullut sen myötä ymmärtäväisemmäksi. Islam on ajankohtainen asia, josta tiedetään keskimäärin varmasti aivan liian vähän. 

Kirja vastaa kysymykseen, mitä islam on Suomessa ja miten sen harjoittaminen näkyy arkipäivässä, esimerkiksi kouluissa. Kirja olisi hyvää luettavaa kaikille maahanmuuttajien kanssa tekemisissä oleville, sillä se ei uuvuttanut historiallisilla selityksillä, vaan pureutui nykyhetkeen.

Muhammed esittelee teoksessaan puheenvuoromaisesti muslimien elämää ja uskonnon arkea. Kirjassa esitellään esimerkiksi rukoushetkien toteuttamiselle erilaisia ratkaisuja, kerrotaan ruokarajoituksista ja pohditaan sitä, miten muslimilasten elämä muotoutuu koulussa. Muhammed ottaa kantaa käytäntöihin: hän on muun muassa sitä mieltä, että muslimioppilaiden olisi hyvä tutustua valtaväestön perinteisiin, mutta kehottaa opetushenkilökuntaa tuomaan kouluissa enemmän esille myös muiden uskontojen perinteitä.


Suomalaisten perinteiden vaalimisesta Muhammed kirjoittaa: "Suomalaisten kouluperinteiden kohdalla kyse ei ainakaan enää nykyisin ole kaikkien oppilaiden sitomisesta kristinuskoon. Koulujen aamunavauksissa oppilaita evästetään elämänohjeilla ja viisauksilla, joilla yritetään auttaa oppilaita kasvamaan vastuullisiksi kanssaihmisiä kohtaan. --- Joulujuhlissa kuvataan muun ohella muslimeillekin tärkeän Jeesuksen syntymää. Jumalan armoa ja ihmetöitä ylistävässä Suvivirressä taas ei ole mitään, mitä kuka tahansa uskovainen muslimi ei voisi allekirjoittaa."

Päällimmäiseksi islaminuskosta jääkin hyvin joustava mutta toisaalta ristiriitainen kuva. Islamia voi siis verrata monessa mielessä kristinuskoon: lukuisten erilaisten mielipiteiden ja tulkintojen summa, vyyhti, jota on vaikea purkaa suoraksi langaksi. Käsitys siitä, että kaikki muslimit olisivat yksimielisiä Koraanin tai uskonoppineittensa tulkinnoista, romutetaan teoksessa täysin. 

Kirja tuo rohkeasti ja jopa huutaen esille sen yksinkertaisen, jopa liiankin helpon tosiasian, että muslimeja on monenlaisia; kirjailija muistuttaa, että Länsimaissa asuvat muslimit ovat niin etnisesti kuin uskonnollisesti usein hyvinkin kaukana toistensa maailmoista ja että muslimien tulkitsemista ns. puhtaiden oppien kautta on pystyttävä välttämään. Onhan moni paennut Länsimaihin tullessaan nimenomaan oman maansa uskonnollista johtoa.

Nautin Husein Muhammedin tuoretta teosta lukiessani paitsi tiedon helposta omaksuttavuudesta myös tekstin sujuvuudesta, mutta liiallisen toiston takia olin välillä väsähtää sen pariin. Muhammedin ote oli muutenkin aika idealistinen; jäin miettimään, josko todellisuus sittenkin on vähän toinen. – Kunpa kaikki islaminuskoiset olisivatkin yhtä liberaaleja mielipiteissään kuin Muhammed!

torstai 21. huhtikuuta 2011

Hyvät lakat

Täytyy myöntää, että lakoilla ja lakoilla on eroja. Varsinkin päällyslakoilla – tai sillä, käyttääkö päällyslakkaa vai ei. 

Veikko tilasi taannoin Jenkeistä O.P.I:n kahdentoista pullon setin erivärisiä lakkoja, lähinnä kirkkaita ja tummia värejä. Minä kun en turhan usein kynsiäni lakkaa, sain tästä vihdoin pikku pakon ryhtyä lakan keskivertokuluttajaksi. Jos siis edes pari kertaa kuussa malttaisi istua tunniksi kynsien ääreen. 


Niinpä O.P.I:n sähäkkä violetinpunainen lakka piristi päiviäni viime viikolla. Ja sitä iloa kesti kokonaiset neljä päivää! Yleensähän hermostun jo toisena päivänä hieman säröilleeseen lakkaan ja poistan sen suitsait miettimättä kuinka paljon aikaa ja vaivaa lakkaaminen vei. Tällä kertaa uurastin, jopa siivosin ja kirpputoireilin näine kynsineni ja vielä neljäntenä päivänä jokunen kynsistä oli kuin vastalakattu. Joku kynsi taas oli jonnin verran epäkelvompi, sillä minulla on paha tapa kaivaa joillain kynsillä toisten kynsien alusia hermostuksissani. Jos pystyisin edes hiukan vähentämään tätä tapaa, tällainen tummakin lakka voisi saada luvan olla kynsissäni viidestä kuuteen päivään. Se olisi jo pieni ihme! 

Asialla saattoi myös olla päällilakka, sekin O.P.I.:n (Start to finish – base & top coat) Yleensähän en tuollaisia lisiä vauvaudu käyttämään, sillä inhoan lakkaamisessa ehkä eniten sitä, kun kerrosten lisääntyessä kuivuminen vain hidastuu entisestään. Mutta O.P.I:a kun ei välttämättä tarvita kuin yksi peruskerros (laiskuuksissani en jaksa yleensä alulakata), niin kaipa sitä malttaa vastakin käyttää päällysainetta. Lisäksi se kiillottaa kynsiä kauniisti.

 Kolme päivää vanha lakkaus kelpasi vielä kirpparille
Lakkaamisprosessin taustalla pyöri tietenkin Muodin huipulle. Myös tämänviikkoinen osa on katsomatta, joten en tässä muuta odota kuin illan saapumista. Tosin lakkaaminen ulottukoon näin pääsiäisen hiljaisten päivien vuoksi pelkästään varpaankynsiin. Kuka nyt lakattuja sormien kynsiä pelkästään kotona jaksaa kestää? Ainaista varomista kaikesta huolimatta, olkoonkin lakka O.P.I:a. 

Toinen vaihtoehto on opetella kestämään entistäkin kuluneempaa lakkausta. Sekin voi kuulua styleen, ehkä myös minun (koti)olemukseeni...

Neljän päivän kuluttua lakkaus sai väistyä

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Kepeämpää

Kevään aamut ovat valoisia ja siten oivallisia päivänasukuvauksia varten. Herra Veikko herätetään kylmästi joka tapauksessa liian aikaisin, joten mikäpä siinä tunkea lähtöhetkellä vielä kamera hänen kouraansa ilmoittaen, että "sulla on nyt minuutti aikaa ottaa meistä kuva". Siis meillä on minuutti aikaa istua kuvassa. Veikko-parka. Ilmeisesti unet eivät jatku sen jälkeenkään, koska joku on vetänyt ainakin yhden rullaverhon ylös. 


Mutta kylläpä syntyy kevätaamuisin parempia kuviakin. Tämän kuvan olisin mieluusti ladannut tänne kasvojen kera, sillä harvoinpa minusta saa näin onnistuneita otoksia. Mutta päätin nyt kuitenkin edelleen pysyä sen suhteen anonyymina. Tarkastelkaa te sen sijaan viime päivien asujamme – kaikki tosin eivät ole niin keväisen ja kepeän oloisia kuin otsikko antaa ymmärtää, mutta väreistään huolimatta kuitenkin ohuita ja keveitä.

Mekko: Esprit
Alupaita: Vila

Kevät on saapunut siinäkin mielessä, että en ole ollut tällä viikolla enää laisinkaan niin uupunut valosta kuin viimeisen puolentoista kuukauden ajan olen ollut. Tyypillisesti valon lisääntyminen ajaa minut kohtalaisen poissaolon valtaan: tekee vain mieli syödä ja olo on puuroinen. Katupölykään ei ole saanut minua kuin aivastelemaan ja niistämään nenää, tosin olen kiitettävästi pysytellytkin sen takia sisätiloissa.  Pääsiäisenä on kuitenkin pakko päästä ulos ja ihmisten ilmoille pöly-yskänkin uhalla. 

Olo on nyt levoton, sekavakin, mikä näkyy myös tässä tekstissä. Mitä sitä keksisi loppukevääksi? Haluan päästä näkemään ihmisiä ja sosialisoitumaan! Kaipaan ihmismassoja ympärilleni, uusia ja hauskoja keskusteluja, jotain arkea – kepeämpää.

Päivänasu:
Paita: kirppis
Helmet: ystävältä
Housut: Ril´s
Saappaat: Nic Dean
Ota äkkii se kuva! Pitää lähteä....

 Mitäs siellä tapahtuu? 

 Lyyli vielä yöpuvussaan haluaa kuvattavaksi.

Kuka varasti shown?

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Kysymyksiä

Miksi ihminen ostaa vaatteita, jollaisia jo omistaa?


Vasemmanpuoleinen on ostettu kirpparilta keväällä 2009, merkki InWear. Oikeanpuoleinen on ostettu keväällä 2011, merkki Vila. 


Keväinen kukkameri olohuoneessamme.

Tänään päälläni tosin oli mustaa, eilisen vaalituloksen johdosta. Voihan synkkyys! Hän yrittää nyt tässä ajatella positiivisesti, kukkia, kevättä, aurinkoa ja sen sellaista kepeää. Ja sitä, että eihän mikään oikeasti kuitenkaan muutu, eihän? Ainakaan huonompaan.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Mukalukuinspiraatio

Vietin lauantaita mukalukuinspiraation saaneena. Se tarkoittaa sitä, että haluaa hankkia kirjoja pinoittain, ja ajatteleekin lukevansa ne, heti, nopeasti, vähintään muutaman kuukauden aikana, mutta todellisuudessa hankkii uusia opuksia, koska vain rakastaa kirjojen hipelöimistä, ulkonäköä, ajatusta hyvästä kirjasta. Ja koska rakastaa minkä tahansa kauniin ostamista. 


Tämä pino lähti mukaani Valtterin kirpputorilta, kun olin siellä myymässä omia romppeitani, muun muassa kirjoja. Pikku Prinssin vien töihin, koska omistan jo yhden sellaisen itse; tykkään vinkata lapsille hyviä kirjoja. Lisäksi luokkahuoneeni hyllystön ylähyllyllä on vaihtuva kirjanäyttely: esillä mielestäni sopivia ja hyviä lastenkirjoja. Kirjankannet ovat siellä yhtälailla lukuinnostuksen herättelyä varten kuin somistamassa tilaa. Kirjankansitaidetta.

Mukalukuinspiraatioon kuuluu myös sellainen piirre, että pöydän päällä lepää epämääräinen pino lehtiä, jopa kielen oppikirja tai tieteellisiä artikkeleja. Niitä on tarkoitus lukea  rauhassa jonain hetkenä, mutta... Siihen jämähtävät. Tällä kertaa tosin tarvitsin islanninkirjaa, kun yritin toivottaa islanniksi hyvää matkaa kollegoille, jotka suuntasivat perjantaina sinne ihmeelliselle saarelle. En kuitenkaan löytänyt sopivaa värssyä. Minähän muka osaan kyseistä kieltä, pah! 


Kaikesta mukatouhuamisesta huolimatta sain kuitenkin viikonloppuna luettua jotain järkevää, yksin kun kotona kerran aikaani vietin. Siitä enemmän ensi viikolla! (Nyt vaalitulosten pariin, jännää.)

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Lupauksia lunastellen

Muistatteko, kuinka pari kuukautta sitten tein lupauksia? Lupauksia parantaa tapojani lukemisen ja Lyylin kanssa olemisen suhteen. Nyt on tullut aika tilittää tuloksia. 

1) Olen onnistunut parantamaan lukutottumuksiani. Yleensä maanantaisin suuntaan töistä puoli viiden maissa Hakaniemen Sokoksen kahvilaan, kantakuppilakseni muodostuneeseen hämyiseen täti- ja vaunukansan suosimaan peruskahvilaan, jossa ryystän cappuccinoni kera päivällisleivän, luen tunnin, jopa kaksi. Jos en jaksa koko aikaa lukea, kiertelen alueen kauppoja tai kirpputoreja, joskus myös käväisen kirjastossa. Illan päätteeksi siirryn kahvilasta noin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä olevalle joogasalille puoli seitsemäksi tyhjenemään, rentoutumaan ja venymään. Aah, minun iltani!

2) Lyylin kanssa olen yhtä vähän tai vaihtelevasti kuin ennenkin. Emme ole alkaneet harrastaa kahviloita tai kirjastoa yhdessä, mutta uimassa käymme nyt säännöllisesti kerran kahdessa viikossa. Tahti on mielestäni sopiva; kerran viikossa en jaksaisi sitä neljän tunnin rumbaa, koska viikonloppuisin on kiva olla kotonakin. 
     Sunnuntain olen ristinyt Lyyli-päiväksi, ja olenkin silloin jo työviikosta toipuneena eniten läsnä, jopa haaveilevan ei-mitään-tekevä. Harmillista on kuitenkin se, että kotihommia riittää – kuten varmaan kaikilla perheenäideillä – kaikiksi päiviksi, enkä ole ollut päästä pois tavastani pestä pyykkiä aina sunnuntaisin, silloin kun siihen todellakin on aikaa. Meillähän ei ole omaa konetta, joten pyykinpesu vaatii normaalia enemmän organisointia ja jaksamista.

Girl in Bikini Underwater at Night
 Kuva: Greg Robbins

3) Bloggaamiseni ja liikuntani ovat pysyneet kurissa. Hyvä minä! Kunpa sama ulottuisi syömiseen; mikä paastonaika tämä on, kun meikäläinen vetää jäätelöä kaksin käsin? Puoli litraa vastikään syöneenä täytyy ilmeisesti päätyä siihen, että joitain uusiakin tavoitteita, jopa lupauksia on jossain vaiheessa taas asetettava. 

Mutta nyt dvd:n pariin. Muu perhe viettää viikonloppuaan mökillä, minä rentoudun kaupungissa mm. kirpputorimyyntikeikan parissa ja ihan vaan leväten. Sunnuntaiksi tänne pääkaupunkiseudulle on luvattu kymmenen asteen lämpöasteita, joten sikälikin on syytä iloita. Kunpa ilmanlaatu vielä hiukan tästä paranisi. – Antoisaa viikonloppua kaikille!

spring, crane, dog
 Kuva: jamelah

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Ilta Lyylin kanssa

Useimmiten vietämme iltamme kotosalla perheen kesken, mutta tänään olin pitkästä aikaa kaksin iltaa Lyylin kera. Nautin tällaisista(kin) illoista suunnattomasti – tyttöjen illassa on sitä jotain, vaikka paikalla olisikin vain yksi rauhallinen mieshenkilö vähemmän. Voidaan vaan höpötellä, höpsötellä, ei ole ketään, jolle pitäisi nalkuttaa tai jonka kanssa tekisi mieli keskustella jostain ihan oikeasta ja vakavasta asiasta. 

Alkuviikon pitkistä päivistä ja huhtikuun tavanomaisesta uupumuksesta huolimatta olen ollut tänään hyvin sirkeällä mielellä; kuuden maissa kotiin itseni kammettuani en ollut lainkaan niin poikki kuin olisi voinut luulla. Varmasti osansa tähän on sillä, että äitini, Lyylin mummi, on tällä viikolla viemässä ja hakemassa neitiä tarhasta ja vielä ilta-apunakin meillä. Vähemmän kotityötä tarkoittaa enemmän energiaa. Lisäksi olin jo päättänyt töistä lopulta leppoisissa merkeissä lähtiessäni, että tänään en varmasti harrasta mitään ylimääräistä, kuten liikuntaa. Vaikka se on ilonlähde, aiheuttaa se myös suunnatonta ajallista stressiä, mikä taas vaikuttaa yleisesti koko illan mielentilaani, jollen sitten heti kotiin palattuani pääse lähtemään esimerkiksi tanssitunnille.


Sain siis vain nautiskella illan: tehtiin ja syötiin päivällinen rauhassa, luettiin tuoretta hankintaani, Leena Laulajaisen Metsän Mesikämmen -karhukirjaa, vietiin roskat, tiskasin ja Lyyli eksyi kokeellisen kodinpurkamisen rajamaille, maksoin laskuja netissä ja surffailin, mutta vain pienen tovin ja Lyyli natusteli samalla iltapalaa ja halusi syliin. Nätisti hän lopulta nukahti omaan sänkyynsä, vaikka purulelua ei löytynytkään. Uusi ilmapallo vaipui uneen neidin rinnalle. 

Ihana ilta siis! Kaiken oleskelun ja rauhallisen sanattomuuden keskellä kävimme myös mielenkiintoisia keskusteluja, joskin osittain melko absurdeja. Lyyli on selvästi saavuttanut myös kyselyiän. Harmikseni totean, että moniinkaan Lyylin esittämiin kiperiin kysymyksiin minulla ei ole vastauksia. Onneksi monesti kysyminen on vastaamista tärkeämpää, sillä se tarkoittaa, että halu miettiä ja tutkiskella asiaa on syntynyt. Yritän oppia Lyylin asenteesta ja maailmanhahmottamisesta osani. 


Näytelmä nimeltä Tyttöjen illan kulku

Keskustelu kuuluu olennaisena osana tyttöjen illan ohjelmaan, samoin herkuttelu.
Keskustelu päivällispöydässä:
Lyyli: Sinä lensit linnun selässä.
Äiti: Ei, kyllä ihan bussilla menin töihin.
Lyyli: Lennetään etelään ja otetaan lintu mukaan.
Äiti: ???

Äiti käskee palaamaan päivällispöytään maistamaan paprikaa.
Lyyli: Välipalan tärkeys!
Äiti: Mistä sä ton oot kuullu?
Lyyli: Hepan selässä.
Äiti: ???

Tyttöjen iltaan kuuluvat myös kauneudenhoitoon liittyvät jutut.
Lyyli tarkastelee äidin kynsilakkaa:
Lyyli: Hienot.
Äiti: Kiitos.
Lyyli: Voinko leikkiä niillä? (Räplää äidin kynsiä.)
Äiti: Ne on kiinni äidissä. Vähän vaikeeta voi olla…
Lyyli: Milloin laitat mustaa?
Äiti: En oikeen tykkää mustasta (lakasta).
Lyyli: Aikuset tykkää mustasta.

Tyttöjen illassa kuuluu puhua miehistä. Keskustelu illan syvennyttyä:
Äiti: Lyyli on äitin kulta.
Lyyli: Isin myös.
Äiti: Tietysti.
Lyyli: Isillä on niin hellät jutut.
Äiti: Ahaa, mitä tarkoitat?
Lyyli: Isi tekee kaikkia hauskoja temppuja.
Äiti: Jaa. Mitä tarkoitat niillä hauskoilla tempuilla?
Lyyli: Se on sitä mitä tarkoittaa.

Lopulta ollaan aika väsyneitä ja puhutaan vähän sekavia:
Lyyli: Mitä puhuminen tarkoittaa? – Onko ilmapallolla vapaapäivä? 

Ja nämä keskustelut muuten kaikki tapahtuivat ihan oikeasti tänään; onneksi minulla oli korvaa kuunnella! Aina kun ei tyttöjen illoista jälkeenpäin muista, mitä tuli kuunneltua – tai itse vuodatettua. 


maanantai 11. huhtikuuta 2011

Rakas liikuntapäiväkirjani: Keväthiipumusta

Kevään hiipiessä moni kuntourheilija alkaa odottaa kesäkauden lajien kimppuun pääsemistä  tai väsymättömästi vain jatkaa valitsemiensa sisälajien parissa. Moni myös väsähtää liikuntaan ja pitää vähän paussia. Joku ehkä haaveilee kesäkuntoon kirimisestä ja ryhtyy vasta sen voimin liikunnan todelliseksi suurkuluttajaksi.

Minä valitsen vähän jokaisesta vaihtoehdosta: Jo viikkoja olen odottanut lenkkeilykauden korkkaamista, toisaalta jatkanut tutun ja turvallisen kunto-ohjelmani parissa, samalla vähän tylsistyen ja laiskistuen. Ja sitten taas yllättäen olen saanut keväästä energiaa ja rykäissyt itseni väsyneenäkin liikkeelle päättäen jälleen kerran "ryhtyä paremmaksi ihmiseksi". Liikuntamääräni ovat kyllä pysyneet melko samoina kuin yleensäkin, talven kuntoinnostuksesta määrät tosin ovat pudonneet. 

Kuva: jay8085

Kaipaisin kuitenkin nyt selkeästi jotain uutta. Reggaetón ja dancehall ovat kivoja, mutta perustason kurssit liian helppoja meikäläiselle. Ensi syksyksi voisin siis uskaltautua Etnofitnessiin III-tason kurssille, ellen sitten vaihda jopa tanssikoulua. Helsingin tanssiopisto on jo kauan kutkuttanut mielessäni; mitä jos löytäisinkin sieltä jotain kivaa, vähän erilaista ja ehkä jopa vähän tanssillisempaa? Mihinkään balettiin en kuitenkaan taivu enkä nykytanssista viehäty. Hmmm....

Tämän kevään kuitenkin aion vielä sinnitellä valitsemallani tiellä: maanantaisin joogaa, viikolla kerran kotijumppaa ja kuntopyöräilyä sekä yhdesti myös dancehallia tai reggaetónia ja parin viikon välein uintia Lyylin kanssa. Pikkaisen vilkaisin kyllä Sörnäisten Motivuksen tarjontaa – tarvitsisin liikuntaohjelmaani selkeän lihaskuntotunnin. Miten vain enää sellaisen voisin täpösen täyteen ilta-aikatauluuni ympätä? Kotonaolokin on tärkeää, ja Lyylin kanssa vietän aivan liian vähän aikaa jo nyt. Tai ehkä alamme vain käydä uimassa useammin; siinä yhdistyy niin yhdessäolo, kaverien näkeminen kuin kuntoilukin, sillä suuntaan aina Lyylin ja jonkun ystäväni kanssa hallille. Kaksin Lyylin kera kun en pääsisi lainkaan kilometriäni kauhomaan.

Kaveri kertoi alkaneensa tällä viikolla lenkkikauden. Jokohan sitä itsekin? Lähinnä olen odotellut täysin kuivia ja pestyjä katuja, mutta totuus lienee se, etten kuitenkaan vielä ennen toukokuuta pääse testaamaan uusia FeelMaxejani, jos silloinkaan. Niiden suhteen lienee muitakin ongelmia tiedossa, ensimmäisenä uuden asfaltittoman lenkkipolun löytäminen. Josko sittenkin pitäisi miettiä asumispreferenssejään uudelleen?

Joka tapauksessa uusia ideoita liikunnan ilon lisäämiseksi otetaan vastaan! Miten voisin piristää vaikka kotijumppaani; se kun on näppärä tapa yhdistää kotonaolo ja edes muodollinen läsnäolo liikuntaan. 

Kas, mikä palapeli tämä onkaan.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Vaga vaga

Jos himoitsen Michael Korsin laukkuja, niin yhtä lailla herään aika ajoin kuolaamaan Vagabondin kenkiä. Niissä on sitä jotain, vaikka ne ovatkin luisiin jalkoihini usein liian kovat. Monet jo edesmenneistä ykköskengistäni ovat kuitenkin olleet Vagabondeja; siksipä annan niille aina uuden mahdollisuuden. Eikä käy niin, että venähtävät vuodessa liian isoiksi, niinkuin eräille mieluisille pehmonahkatossusille. (Nimimerkki Myin juuri yhdet kalliit kengät kahdella eurolla kirpputorilla – olishan niistä vitosenkin voinut pyytää)

Jotta blogini varmasti olisi juuri niin kaupallinen kuin pääni tämän hullunmyllyviikon jäljiltä, heittelen teille tähän jälleen suosikkejani. Katsokaa ja odottakaa, mitkä näistä vielä eksyvät jalkaani! :)






Kuvat: Vagabond

Keväistä käsveskaa Korsilta

Aika ajoin blogistaniassa pulpahtaa esille Michael Korsin suunnittelema kenkäpari tai käsveska, niinkuin meillä Satakunnassa päin sanotaan. Koskaan ei kuitenkaan omiin silmiini ole sattunut liikaa MK-logoa; mitään suurenmoista hysteriaa ei suunnittelijan ympärille tiemmä olekaan kasaantunut. Näin meikäläinenkin on jaksanut pysyä kiinnostuneena herran luomasta tyylistä, joka mielestäni on juuri tarpeeksi tunnistettava, mutta samalla klassinen ja vähäeleinen. 


Tällä erää silmiini osui Auroran mainostama hiukan mulberrymainen olkalaukku. Ihastuin paitsi sen väriin, myös neliömäiseen olemukseen ja metalliketjuihin, joita ei ollut tippaakaan liikaa, vaan juuri oikeissa paikoissa. Michaelin nettikaupasta en kassia juuri tuon herkullisen oranssinpunaisena enää tai vielä löytänyt, mutta havaitsin, että sieltä löytyi samaista kassia kirkkaanpunaisena – ja monta muuta yhtä kuolattavaa olentoa. 


Kassialmaksikin minua voi kutsua, sillä koskaan en lakkaa ihastumasta nimenomaan laukkuihin: sellaista kun tarvitsee joka päivä, sellaista kun saa ja voi vaihtaa kuin sukkia, sellainen kun ei välitä, vaikka vähän vyötärönseutu ja lantio keräisivät kiloja. Sellaisia ne kassit ovat: kumppaneita. Eivätkä ne edes purista väärästä paikasta, niinkuin monen suuri rakkaus, kengät. Sanoisin myös, ettei sen turvallisempaa tuliaista kuin klassinen laukku. :) Tämä myös pienenä vinkkinä annettakoon. 


perjantai 8. huhtikuuta 2011

Sylvi lyhyenä

Oho. Taas aika pitkiä vuodatuksia; huomaa, etten ole roikkunut töissä tällä viikolla juuri yhtään vaihtamassa ajatuksia tai nähnyt iltaisin kavereitani. Te jouduitte sijaiskärsijöiksi, hehheh. Onneksi kaiken voi lukaista yhdestä silmästä sisään ja toisesta ulos. 

Nyt lyhyesti, komennan itseäni. (Huomaan, että minusta on toisen varsinaisen työvuoteni aikana tullut kova komentelija. Ja taas eksyn sivupoluille...) Päivän asu! Kävimme nimittäin sunnuntaina Vallilassa pyörähtämässä. Ei ollut mikään kirpparifiilis neljään valvotun baari-illan jälkeen, mutta kyllä sitä aina jaksaa räntäsateessa ja pienessä krapulassakin rattaita työntää. Jaksaa, kun on luvannut. Lyyli odotti tapahtumaa kuulemma jo edellisenä iltana. 


Kannatti kuitenkin monessakin mielessä. Lyyli sai liikuntaa, koska käveli lähes koko kirppiskierroksen ajan. Minulta taas hävisi huono olo, kun sain raitista ilmaa ja muistin hörppiä reissun ajan vettä, minkä olin edellisenä iltana kokonaan unohtanut – inhoan veden juomista. Ja kannatti, koska teimme löytöjä, me molemmat. Lyyli Muumi-lehden ja Nipsu-muoviolennon, minä pari paitaa ja lyhyen villakangastakin. Siitä myöhemmin lisää, vaatii ehkä syksyn ympärilleen. 


Mutta eurolla ostamani poolopaita oli ihana. Helppo sekä mielestäni juuri sopivan värinen ja mallinen paita minulle. Pukeuduinkin heti viikon alussa ruskeaan ja violettiin – harmi vaan, että koko asua ette saa nähdä, sillä kuvaaja on vanginnut vain hurmaavan aamuolemukseni: huonon ryhdin ja masumakkarani, mutta onneksi myös meikäläistä viehättävämmän Lyylin itse valitsemineen punaisine "helmineen".

Ja ihan totta, voishan noille hiuksillekin tehdä jotain; lukekaapa Eevan ihana postaus siitä, kuinka ranskanletti vihdoin syntyy! Minä aion ottaa oppia.

Nyt aion kuitenkin pysyä lyhyenä ja lopetan pikkuhiljaa sanoihin: Käykää ihmiset kirppiksillä, jos ette vielä käy. Siellä tekee löytöjä. Soman robokorun löysi Veikko eBaysta! 


Peeässänä loppuun vielä yksi tarina; enhän voi olla kertomatta Lyylin kirpparilöydöistä käytyä keskustelua:

Kirpparilla:
Lyyli: Minä ostin Muumi-kirjan.
Äiti: Se on Muumi-lehti, lehti.

Kotona:
Isi: Mitä ostit?
Lyyli: Nispun ja Muumi-hesarin.

torstai 7. huhtikuuta 2011

Outo?

Nykyään melkein aina kun levitän Lyylin pyykkiä pikkupyykkitelineellemme, mietin, että tästä täytyy kirjoittaa postaus. Olen nimittäin ollut salaa päätymässä lopputulokseen, että olen jossain määrin outo: miksi ihmeessä levitän Lyylin vaatteet aina johonkin harmoniseen järjestykseen, yleensä värijärjestykseen, mutta usein myös kolmikantaan: paidat, housut ja muut selkeästi erilleen toisistaan. 

Käytän levitysjärjestyksen pohtimiseen aikaa; korjaan välillä jonkun mielestäni väärään kohtaan joutuneen vaatteen uuteen paikkaan, jos se ei sovikaan niin hyvin ensin asetettuun paikkaansa. Lopulta ihailen lopputulosta: värien harmoniaa ja järjestystä. Seuraavana päivänä huokailen vain sitä, että taas on pyykkihommaa, enkä edes vilkaise väriharmonian perään. – Siis miksipä näen turhaa vaivaa suunnittellessani tarkkaan ripustamispaikat vaatteille, kun taideteos näin pian puretaan ja unohdetaan? 

Kuva: moffoys

Yritän hyväksyä tosiasian, että me kaikki löydämme itsestämme höpsöjä ja hulluja puolia, vaikka olisimme kuinka rationaalisia persoonia. Uskon, että monet villiintyvät, kun pääsevät leikkimään lasten junaradalla. Jotkut taas järjestävät kirjansa aakkosjärjestykseen tai silittävät kaikki vaatteensa, alushousut mukaan lukien. Turhaa vai ei? Tottumus vai tarve? Vai onko vain kaiken tämän pohtiminen täysin turhaa: ihminen ei ole kaiken aikaa rationaalinen, hyötyä tavoitteleva otus, mikä on sangen positiivista. Heittäytyminen hulluuteen on kenties yleisempää kuin uskonkaan.

Hyvä kysymys on myös se, että onko tämä outoutta laisinkaan. Usein outous paljastuu puhtaaksi höpsöilyksi tai leikkimielisyydeksi, arjen tylsyyden rikkomiseksi tai ilon etsimiseksi.

Elämä on usein hauskempaa, kun on vähän tällainen höpsö, hullu, outo; millä sanalla sitä nyt sitten kutsuisikaan. Minä ainakin nautin siitä, että kaiken järjestelmällisyyteni keskellä vaivun usein hetkeksi tekemään jotain hivenen turhaa ja varmasti tarpeetonta: kerin joskus kaikki tielleni joutuvat johdot pieniksi sykkyröiksi, koska se vain on kivaa ja luo illuusion epämääräisen ja hallitsemattoman kesyttämisestä. Toisaalta rakastan päinvastaistakin: koska meillä on useimmiten melko lailla siistiä, viljelen sänkyjen alla sotkua: sinne heitän leluja piiloon tai vähintään villasukkani säilytykseen. Joskus sängyn alta löytyy kolmekin paria nuhjuuntuneita ja pölyisiä villasukkapalleroitani. 

Kaikkein oudoin ominaisuuteni taitaa kuitenkin olla itselleni puoliääneen puhuminen. Siitä aika moni hämmentyy: puhutko minulle vai ... kenelle? Väittäisin, että ominaisuus on peritty, enkä siksi edes yritä kitkeä sitä pois. Sitä paitsi puhuminen samalla kun tekee jotain ei edes hidastuta arjen tai työn pyörittämistä. 
Kasveille en ole koskaan puhunut. Ehkä kuitenkin kaipaan yksinpuhellessanikin kohteen, joka edes potentiaalisesti voisi vastata pohdintoihini; vähintään vastaaja voin olla silloin minä itse. Olen kuitenkin kuullut, ettei kasveillekaan puhumista pidetä kai mitenkään erityisen omituisena. Ehkä käsitys itsestäni jossain määrin kummallisena tyyppinä ei muutenkaan laisinkaan pidä paikkaansa. Ehkä jopa haluaisin olla oudompi kuin olenkaan, mutta en rationaalisuudessani onnistu siinä. 

Mielestäni oudot ovat kiinnostavia, mikä selittää outouden kaipuuni. Ei lainkaan outo selitys, eihän? Rationaalinen ja tuiki tavallinen pikemminkin.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Televisiokuumeilua

Pienen vitsin heitän tuossa sivubannerissa: tarkasteluni kohteeksi muka on valikoitunut tässä arjen ympärille kiertyneessä blogissa jotkut tv-sarjatkin. "Mitä mää muka tv:stä katon", kun emme edes sellaista omista? No, tietysti katson jotakin, koska meille kuitenkin on hankittu TV-kaista ja DVD:itä suorastaan – täytyy myöntää – keräilen. En siis tohdi vielä muuttaa kuvausta itsestäni. 


Rakastan tv-sarjoja, ja kun se oikea sarja kolahtaa, uppoudun helposti sen vietäväksi: näen viikottain unta sen tapahtumista, palautan päivittäin mieleeni kohtauksia menneistä jaksoista, mietiskelen yhä uudelleen ja uudelleen juonenkäänteitä, puhun ystävilleni sarjan hahmoista kuin tuntemistani henkilöistä ikään. Siksipä en voi myöskään olla unelmoimatta siitä, että joskus minulla olisi enemmän aikaa ja inspiraatiota kirjoittaa rakastamistani sarjoista myös tarkkanäköisiä ja oivaltavia havaintoja. Tai edes tyylilleni uskollisesti vuodatusta ja tunteita sisältäviä katselukokemuksia. Mutta koska tällä erää katson säännöllisesti tasan yhtä tosi-tv-sarjaa, en ole toistaiseksi pystynyt täällä edes tunteenpurkauksiin.

Muodin huipulle ei ole saanut minua huokailemaan muodin perään, ennustamaan kirjallisesti yhä kovenevan pudotuskilpailun sijoittujia, hurmaantumaan juontajan vaatteista tai  ihastumaan kilpailijoiden persooniin. Lähes kaikki tämä tapahtui minulle sarjan edellisellä tuotantokaudella. Nyt olen jäänyt vain tapani orjaksi, avaamaan TV-kaistan aina tiistaisin klo 21.15, kun ohjelma varmasti on tallentunut palveluun. 

Ja samalla olen sortunut tekemään ties mitä: päällystämään kirjaston kirjoja (olen toinen koulumme kirjastonhoitajista), lukemaan Hesaria, lakkaamaan kynsiä. Tuntuu, että aika on liian kallista hukattavaksi yhdelle suhteellisen höttöiselle tv-ohjelmalle. Mikäpäs siinä, jos se tuntuu hyvältä, mutta hyvältä on usein tuntunut vain kyykähtää sänkyyn vällyjen väliin, uppoutua hömppäään, draamaan, huumoriin, analyysiin ja unohtaa suorittaminen. Nyt en näköjään pysty edes siihen. Satunnaiset terapiasessiot eli Terapiassa-dvd:n katseluhetket eivät mielestäni korvaa tätä puutetta.


TV:tä kaipaan muutamasta syystä, vaikka mielestäni huoneen keskipisteenä kaiket illat huutava töllö ei olekaan mistään kotoisin. Etupäässä kaipaan säännöllistä katselurutiinia: ohjelma tulee kun se tulee, ja silloin on pysäytettävä kaikki ja uhrattava aikansa sille. Voihan siinä ohessa toki lakata niitä kynsiäänkin, mutta jos sitten missaa dramaattiset vuorosanat tai unelmallisen hörhövaatteen, saa syyttää vain itseään. TV:ssä ei kelata taaksepäin. Nykyisten vaihtoehtovälittäjien, kuten TV-kaistan tai Yle-areenan, palvelualttius: mainoksettomuus, taukotoiminnollisuus, ajasta riippumattomuus on tehnyt niistä niin helppoja, että helposti tulee katsottua ohjelmat pirstaleisesti, jos ollenkaan. 

Kaipaan televisiota myös siksi, että se oli yksinkertainen: yhdestä nappulasta päälle ja samasta pois. Ei resoluutio-ongelmia, yhteensopivuushaittoja, säätämistä, lataamista, ainaista kiukuttelua toimimattomuuden kanssa. Ei samanaikaista netissä surffailua, sähköpostiohjelman ääntelyä, pompahtelevia pikaviestejä. Rauha ja hiljaisuus, kun pelkkä televisio suoltaa propagandaa. Sellaistahan se oli kultaisella 80-luvulla. 

Mutta paluuta tähän idylliin ei onneksi liene, vaikka olemme kyllä Veikon kanssa puhuneet ihan oikean television tarpeellisuudesta useaan otteeseen. Itse ehkä vähän pelkään, kuinka paljon se sitten ryöstäisi aikaani – ja veisi pienissä neliöissä tilaa. Pelkään sen yöuniin asti hiipivää vaikutusta. Vai onko aivoissani enää sijaa tv-sarjojen yöllisille visiiteille? Ehkä niiden vaikutus kuului opiskeluaikojen yksinäisiin hetkiin, sosiaalisuuden puutteen korvaajaksi. Ehkä en enää ehtisi kertoa tutuilleni fiktionaalisten henkilöiden elämänkäänteistä, koska kerrottavaa riittää muutenkin ja aikaa kertomiselle on yleensä vain liian vähän. 


Ehkä uuden television aika on käsillämme, koska huomaan kaipaavani pelkästään uutisten turvallisen kuuluisia lukijoita ja mainosten riehakasta melskettä. Muistelen kaiholla sarjojen tunnusmelodioita, hymyilen miettiessäni, kuinka mukavaa olisi välillä katsoa Lyylin kanssa laadukkaita luonto-ohjelmia. Olen siis kypsynyt vastaanottamaan uudelleen vanhan ajan airueen, sen tuikitavallisimman kotikojeen: tv-vastaanottimen. 

Ja sen muuten pitää olla tarpeeksi iso!