torstai 7. huhtikuuta 2011

Outo?

Nykyään melkein aina kun levitän Lyylin pyykkiä pikkupyykkitelineellemme, mietin, että tästä täytyy kirjoittaa postaus. Olen nimittäin ollut salaa päätymässä lopputulokseen, että olen jossain määrin outo: miksi ihmeessä levitän Lyylin vaatteet aina johonkin harmoniseen järjestykseen, yleensä värijärjestykseen, mutta usein myös kolmikantaan: paidat, housut ja muut selkeästi erilleen toisistaan. 

Käytän levitysjärjestyksen pohtimiseen aikaa; korjaan välillä jonkun mielestäni väärään kohtaan joutuneen vaatteen uuteen paikkaan, jos se ei sovikaan niin hyvin ensin asetettuun paikkaansa. Lopulta ihailen lopputulosta: värien harmoniaa ja järjestystä. Seuraavana päivänä huokailen vain sitä, että taas on pyykkihommaa, enkä edes vilkaise väriharmonian perään. – Siis miksipä näen turhaa vaivaa suunnittellessani tarkkaan ripustamispaikat vaatteille, kun taideteos näin pian puretaan ja unohdetaan? 

Kuva: moffoys

Yritän hyväksyä tosiasian, että me kaikki löydämme itsestämme höpsöjä ja hulluja puolia, vaikka olisimme kuinka rationaalisia persoonia. Uskon, että monet villiintyvät, kun pääsevät leikkimään lasten junaradalla. Jotkut taas järjestävät kirjansa aakkosjärjestykseen tai silittävät kaikki vaatteensa, alushousut mukaan lukien. Turhaa vai ei? Tottumus vai tarve? Vai onko vain kaiken tämän pohtiminen täysin turhaa: ihminen ei ole kaiken aikaa rationaalinen, hyötyä tavoitteleva otus, mikä on sangen positiivista. Heittäytyminen hulluuteen on kenties yleisempää kuin uskonkaan.

Hyvä kysymys on myös se, että onko tämä outoutta laisinkaan. Usein outous paljastuu puhtaaksi höpsöilyksi tai leikkimielisyydeksi, arjen tylsyyden rikkomiseksi tai ilon etsimiseksi.

Elämä on usein hauskempaa, kun on vähän tällainen höpsö, hullu, outo; millä sanalla sitä nyt sitten kutsuisikaan. Minä ainakin nautin siitä, että kaiken järjestelmällisyyteni keskellä vaivun usein hetkeksi tekemään jotain hivenen turhaa ja varmasti tarpeetonta: kerin joskus kaikki tielleni joutuvat johdot pieniksi sykkyröiksi, koska se vain on kivaa ja luo illuusion epämääräisen ja hallitsemattoman kesyttämisestä. Toisaalta rakastan päinvastaistakin: koska meillä on useimmiten melko lailla siistiä, viljelen sänkyjen alla sotkua: sinne heitän leluja piiloon tai vähintään villasukkani säilytykseen. Joskus sängyn alta löytyy kolmekin paria nuhjuuntuneita ja pölyisiä villasukkapalleroitani. 

Kaikkein oudoin ominaisuuteni taitaa kuitenkin olla itselleni puoliääneen puhuminen. Siitä aika moni hämmentyy: puhutko minulle vai ... kenelle? Väittäisin, että ominaisuus on peritty, enkä siksi edes yritä kitkeä sitä pois. Sitä paitsi puhuminen samalla kun tekee jotain ei edes hidastuta arjen tai työn pyörittämistä. 
Kasveille en ole koskaan puhunut. Ehkä kuitenkin kaipaan yksinpuhellessanikin kohteen, joka edes potentiaalisesti voisi vastata pohdintoihini; vähintään vastaaja voin olla silloin minä itse. Olen kuitenkin kuullut, ettei kasveillekaan puhumista pidetä kai mitenkään erityisen omituisena. Ehkä käsitys itsestäni jossain määrin kummallisena tyyppinä ei muutenkaan laisinkaan pidä paikkaansa. Ehkä jopa haluaisin olla oudompi kuin olenkaan, mutta en rationaalisuudessani onnistu siinä. 

Mielestäni oudot ovat kiinnostavia, mikä selittää outouden kaipuuni. Ei lainkaan outo selitys, eihän? Rationaalinen ja tuiki tavallinen pikemminkin.

4 kommenttia:

  1. Tuon itsekseen puhumisen on joo pakko olla periytyvää ! Välillä itsekin hermostun omaan höpöttelyyni. Pahiten se tulee esille jos seurassani on vain joku ulkomaalainen, suomea ymmärtämätön. Silloin itsekseen puhumisen outous todella kärjistyy ja what-kysymyksiin saa koko ajan olla selittelemässä, että eiku mietin vaan ääneen. Mutta mahdotontahan tuommoista pinttymää on piilottaa erikielistenkään vuoksi. Vähän jää aina vaan miettimään, että pitäisikö silloin puhua kenties englanniksi itsekseen, mutta se vasta outoa oisikin !

    -Angu

    VastaaPoista
  2. Turkuterevehdys! Varsin kiva kuva tuo viimeinen. Kuten myös pohdinnat; tutulta kuulostaa. Geenit lienevätkin osatekijöitä varsin outoihin käytöksiimme. Tosin, jos me kaikki siskot puhumme itseksemme, järjestelemme asioita värin mukaan ja törmäilemme seiniin, onko se enää outoutta!

    VastaaPoista
  3. Mutta mä ja Salla ei kai puhuta ääneen, vai puhutaanko? Sallan kohdalla en oo huomannut, joskus itse puhelen mutta aika harvoin, tai sitten sitä en ees rekisteröi. Kissoille puhun aina mutta tää taitaa olla yleistä. Geenien sijaan luulen, että kyse on kulttuurisesta perimästä - isiä enemmän itsekseenpuhelevaa heppua tuskin löytyy, ja taitaa äitikin usein jotain höpötellä?! - Ja mäkin järjestelen kaikenlaista outoa, mm. teepakkausten on osoitettava hyllyssä samaan suuntaan, ja kerran tein vieraille kolmionmuotoisia minivoileipiä joiden päällä oli täsmälleen kolmioksi leikattuja tomaatteja, ja eri lailla päällystetyt leivät muodostivat kukin täsmällisen sektorin ympyränmuotoisesta tarjoiluvadista - mutta kun mainitsin tästä myöhemmin kämppikselleni, ei hän ollut mitään näistä todellakaan huomannut, leipien hyvän maun ainoastaan :)

    VastaaPoista