perjantai 13. toukokuuta 2011

Surullista minuuden pohdintaa

Minä. Minä puhun usein minusta. Huomaan, kuin ulkopuolinen toisinaan, että en taaskaan puhu mielipiteitäni, vaan jämähdän vain kertaamaan minuuteni olemusta. Minä olen tällainen, minäkin koin sellaista. Usein se on varmasti tarpeen ja kiinnostavaakin, mutta ei varmasti aina. Ei suinkaan. Lisäksi huomaan jämähtäneeni samoihin itseä nostaviin lauluihin, kerta toisensa jälkeen. Eivät keskustelukumppanit niin usein vaihdu, etteivätkö he olisi jo kertaalleen kuulleet tarinaani.

Voi kunpa voisin olla myös parempi kuuntelija! Toive, jota puheliaan voi olla vaikeaa, mahdotontakin täyttää. Entä mitä jos yrittäisin nyt ensin olla vain parempi mielipiteiden puhuja kuin minuuteni analysoija? Se olisi vähintään toiseksi paras ratkaisu minuus-ongelmaani: ruveta puhumaan ympäröivistä asioista, vaikkakin oman itsen peilaamina. (Toisaalta niinhän me kaikki maailmaa analysoimme, eikö?)


Vallitseva ajanhenki korostaa mielestäni itsellisyyttä, itsenäisyyttä, jopa itsekkyyttä. Itseä koskevat asiat ovat usein irrallisia toisten ihmisten maailmasta ja tarpeista. On aina kiire päästä toteuttamaan itseään, velvotteitaan ja riemujaan, joita itselleen tietysti on pakkokin suoda. Ongelma onkin juuri siinä, että missä pitäisi mennä raja itsensä toteuttamisen ja muille suomisen välillä.

Omalla kohdallani blogin kirjoittaminen on pois jostain muusta välttämättömästä: onko se sitten Lyylin kanssa olemista vai kotipuuhia, kuntoilua vai lukemista. Kiitettävästi olen karsinut lapsen ja töiden alkamisen myötä niin lukuharrastustani kuin tv-iltoja, pelkästä oleskelusta nyt puhumattakaan. Koska olen luonnostani hiukan "venyvä ja vanuva", en pysty tehostamaan olemistani niin paljon kuin olisi ehkä mahdollista. 

Koen tietysti tästä syyllisyyttä, kuten tunnetusti jokainen äiti, mutta ero moniin äiteihin on ehkä siinä, että täytän kyllä itselleni asettamat kriteerit: kuntoilen ja kirjoitan, pidän kodin siistinä ja panostan ulkonäköön, mutta usein elämäni näiden itselleni aiheuttamien kriteerien myötä onkin muuttunut varsinaiseksi suorittamisen suoksi. Olen siis syystäkin hieman uuvuksissa. 

sadness
Kuva: patries71

Mistä tässä nyt sitten pitäisi antaa periksi? Lopettaa blogi? Lakata kuntoilemasta? Vaihtoehtoja, joita en voi edes ajatella. Mielestäni kuntoilu on ihmiselle lähes yhtä tärkeää kuin kunnon yöunet ja riittävät ruokatauot ja -määrät. Entä sitten kirjoittaminen? Näivettääkö elämäänsä luopumalla jostain itselle hyvin tärkeästä? 

Unenkaan määrää en voi enää tästä vähemmäksi painaa, ruokataukoja vähentää, pesuvuoroja harventaa, keittiötöitä ulkoistaa. En oikein keksi vuorokauteeni mistään lisää aikaa. Missä siis vika? Miksi elämä tuntuu riittävän niukan naukin vain itselle? Tämä on harmillista. 

Onneksi juuri tähän aikaan vuodesta vastaus ongelmiin on ohitettavissa, sillä loma saapuu pian, se saapuu pitkäksi aikaa. Yritän siemailla iltatotini rauhallisin mielin, ja uskotella itselleni, että ensi vuonna olen pirteämpi tekemään, tehokkaampi ja vähemmän vaativa. Yritän kestää hiekanmuruja jalkojen alla, lopetan turhan itseni tuijottelun peilistä, vähennän surffailuhetkiä ja ennen kaikkea lakkaan suremasta, sillä siihen käytän monta tuntia päivässä, se vie energiani ja puhtaasti aikaakin, koska monesti suren tekemättä mitään muuta samaan aikaan.

Huomaan: yksin minä en voi muuttaa itseäni. Siihen tarvitaan myös ympäröivän todellisuuden muutosta, eikä siihen taas välttämättä voi muutosta hakea. Toimivalta kuulostava ehdotus "jos et ole tyytyväinen johonkin, muuta sitä" ei ole aina toteutettavissa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti