keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Tuulenvireitä

Jos ei ole vielä käynyt ilmi, niin kerrottakoon se nyt: minä tyttö se rakastan pyykkiaiheisia kuvia. Ja niiden ottamista. Jokin niissä tuulen tahtiin lepattavissa olennoissa, puhtaissa hentoisissa viehättää nimenomaan visuaalisesti. 

Niinpä kauniin tuulenvireen sattuessa, ilman ollessa erityisen näköinen tai muuten vain koppaan kameran käsiini. Muutenhan en ole mikään kamera-aina-mukanani-tyyppi, vaan kannan teknistä vempainta vain välttämättöminä hetkinä mukanani kodin ulkopuolella ja useimmiten otan kuvia siitä syystä, että saisin tänne jotain muutakin kuin tätä eniten rakastamaani: tekstiä.


Yllättäen pyykkitouhut ovat myös lempikotipuuhiani, vaikkakaan ravaamista pesutuvassa en suinkaan rakasta. Onneksi se touhu on pian ohi, kun olohuoneen lattiaa somistaa tällä hetkellä uuden kodin pesuhuoneeseen hulppeasti mahtuva iso pesukone. Kerroinko jo, että uudessa kylpyhuoneessa on kokonainen likapyykkikaappi ja että sen kattoon mahtuu kunnolliset pyykkinarut? Mitä autuutta. Vai ihanko paluu normaaliuteen? Näin meillä täällä kotikotona on aina ollut; pyykkituvat ja ankeat kuivaustelineet ovat niitä kaupunkilaisen ahtauden ilmentymiä. (Vain ulkonarut uudesta asunnosta uupuvat, ja se on sääli. Vaan kukapa sitä haluaisi kaappiinsa Sörnäisiltä tuoksuvia lakanoita.)

Enpä olisi kuitenkaan tutustunut puoliinkaan naapureistani ilman pyykkitupaa, joten ei muistella pahalla. Ja on niissä telineissäkin viehätyksensä. Ainakin niiden päälle voi yöksi unohtaa asioita, jotka löytää aamulla kosteina. Ja niiden alla voi leikkiä piilosta. Ehkä jään vain kaiholla muistelemaan niitäkin.


Jotta ei vaivuttaisi jälleen sentimentaalisuuden helppoon pehmeyteen, kerrottakoon lopuksi, kuinka käsipyykkiä täytyy jaksaa, kun pyöräilee päivittäin 25 kilometriä. Ei niitä toimitsijapaitoja sentään annettu joka päivälle omaansa. Olen siis jaksanut kuntoilla matkani jatseille ja takaisin niin aamutunteina kuin iltojen jo hämärtyessä. Paidat ovat heiluneet naruilla, kuivuneet sillä aikaa, kun olen saman tuulenvireen tuntuessa ihollani antanut sen kuivattaa hikeä tai viilentää itseäni jopa liikaa. 

On ollut ihanaa tuntea se sama vapauden tunne, ilmavuus, jonka pyykkikin voi tuntea narullaan. Tai leija taivaalla. Miten mahtavaa pyöräillä keskellä kesäistä loistoa, vihreitä peltoja, sinistä taivasta, valkoisia, puhtaanvärisiä pilviä. Suomen kesän kauneus ja puhtaan ilman tuoksu. Tuuli tuo nenääni jostain maan hajua. Ah, tämä on kauneutta. 


Harmittavaisesti en pysty tai aio sitä vangita kameraani. En malta pysähtyä, enkä pysty jakamaan maiseman, puhumattakaan pyöräilemisen monimuotoista olemusta kuvin. Siispä nauttikaa te pyykkikuvista, sillä niistähän tänne tulin kertomaan. Onhan niissä sitä samaa kuin maiseman läpi pyöräilyssä: tuulenvirettä ja tunnetta pysähtymättömyydestä. Jokin pitää lakanan liikkeellä, ja sekin on kaunista.

2 kommenttia:

  1. Tällä kertaa ei ruotsia, pää liian väsynyt, olo laiska. Muutenkin epäilen, että tiedossa on lyhyt bloggaustauko, kun jatsit tästä kiihtyvät. Nauttikaa sillä välin tuulesta!

    VastaaPoista
  2. Just kun mä innostuin lukemaan ruotsibloggauksiasi Gotlannin tuoman ruotsi-innostuksen takia! Mut joo, hyvä on pitää taukoa koneella olosta. Pyöräily voittaa sen tosiaan mennen tullen! Täälläkin ihan mahtavat pyöräilymaisemat.

    VastaaPoista