lauantai 27. elokuuta 2011

Kohtalainen koulu

Viikko on vierähtänyt evakossa. Mielialani on vaihdellut suurista kyyneleistä, raivosta, hysteriasta aina levollisuuteen, hymyyn ja huojennukseen asti. Tällä hetkellä lähitulevaisuus näyttää toiveikkaalta, joskin hyvin pelottavalta. Olen muuttamassa tuoreehkoon kaksioon tänne nurkille – erittäin kalliiseen, vuonna 2008 valmistuneeseen parvekkeelliseen asuntoon. Jos voin sinne jäädä asumaan, tiedossa on hyvin kapea leipä, kun puolet palkasta uppoaa asumiseen. 

Eniten kuitenkin pelottaa se, voiko kämpässä asua. Se vaikutti puhtaalta, siistiltä, miellyttävältä, mutta mistäpä niiden vointia tietää ennen kuin on päiviä asunut. Ei varmaan oikein mistään, epäilen. Lisäksi vuokrasopimus täytyy tehdä vuodeksi, joten pahimman koittaessa joudun joko maksamaan kahden kuukauden vuokran sopimussakkona tai keksimään ongelmien sattuessa jotain luovempaa. Mutta ehkä ei pidä murehtia tällaista ennakkoon.

On ollut kohtalaisen haastavaa asua poissa tuoreesta, vastapuunatusta ns. kodista. Kodiksi en sitä kyllä kauaa ehtinyt kutsua. Onneksi töissä on voinut viettää antoisaa aikaa ja onneksi olen saanut armon asua Veikon luona kaikista järjestelyn aiheuttamista hankaluuksista huolimatta. Terveydentilani on jo kohentunut huomattavasti, ja olen näemmä oppinut sulkemaan silmäni kaaokselta, joka vallitsee fyysisesti niin täällä kuin mahdollisesti omassa päässänikin. 

Kaksi viikkoa sitten ompelin uusille, itse asiassa jo ikuisuuksia sitten ostetuille, mutta käyttämättömille pyyheliinoilleni kanttinauhat kantimiksi. Siihen loppui tavallisuus, mutta ehkä se taas pian elämässä alkaa. Ohessa kuvia ompelupuuhistani. 


Det har varit en tuff tidsperiod – att lämna sitt hem för att man inte vill utställa sig för hemmets farliga partiklar. Ah, skönt skulle det vara att säga: allt är bra nu, allt är som det borde vara: vanligt, vardagligt, nästan tråkigt ibland. 

Nåväl, allt ska ordna sig. Dessa ord har jag pratat om och om igen för mig själv. På högt ljud, ibland med inget ljud alls. 

På något sätt har jag äntligen tagit igen mig, snart är jag redo att börja om. Deltog i en mycket rolig händelse, ett ridningsläger under helgen. Något, som jag verkligen behövde. Att vara ute, bland sköna, skimrande åkrar, himlen så blå som det vackraste blått man vet, höstens varma, starka dofter. 

Allt var som i mitt barndom, så stilla, så evigt. Jag började fundera, att det alltid kommer att finnas åkrar, som man inte kan äga, hus, som lever sitt eget liv med sina konstiga dofter, mögel, smuts, vad som helst. Och de har sitt betydelse.

Det finns så mycket ett och annat som en människa inte kan styra. Man kan inte ens alltid bestämma över sitt liv, så hur kunde man då bestämma över världens mångfaldiga saker. Det är bara att lita på. Jag kommer att hitta en lägenhet, som passar mig. Nu eller senare. Det är kanske endast en fråga om tid. Världens mångfaldigthet kan inte innehålla enbart dåliga gamla hus och fastbyggda sjuka lägenheter.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti