lauantai 10. syyskuuta 2011

Pimeetä, märkää ja epäilyttävää

Totesin ääneen, että ehkä on parasta kirjoittaa kokemuksensa ylös, ennen kuin unohtaa. Niinhän se ihmisen mieli toimii, että paha painuu pian taakse, jotta selviäisi eteenpäin.

Kaikki alkoi tänään oikeastaan pesukoneesta. Se ei suostunut purkamaan likavettään ulos ennen kuin irrotin likavesiputken pois liitoksistaan ja ohjasin jäteveden suoraan lavuaariin. Siitäkin huolimatta puolivälissä 2;40:n ohjelmaa kone tyssäsi. Laitoin uudelleen tunnin pikaohjelman, joka jätti lopulta vedet koneeseen. Mikä lie sukka joutunut jonnekin väliin. En jaksanut selvittää, oli muuta ajateltavaa. Raahasin vain likomärät pyykit Veikolle lingottavaksi. 




Se koira. Se homekoira. Se kävi, se kuopi, se löysi. Ja minä, raivon keskellä, aloin pakata: särkyviä kuppeja Hesariin, vanhaan äitiyspakkauslaatikoon keittiökamoja, siivouskaapin pikkusälä kenkälaatikoihin, kengät Ikea-pusseihin. Mikro ja kahvinkeitin laatikoihinsa, peitot, tyynyt pusseihin. Koruhylly irti, korut ja kynsilakat pahvilootaan, kaikki koriste-esineet myös. Enempää en voinut tehdä, mutta kolmatta kertaa kun tilaan niitä sinisiä muuttolaatikoita, tapahtukoon se sitten lopullisesti, viimeistä kertaa. Edellisen kerran laskukin on vielä maksamatta.

Nyt olen hienoisessa Taylor's-pöhnässä. Nauran ajatukselle osoitteen muuttamisesta: se tulee tapahtumaan neljättä kertaa kolmen kuukauden sisään,  ja siis toivottavasti pian. Vai uskallanko enää? Pakkohan se on. Suunnilleen huvittavaa, mutta tiedänpähän ainakin, miten toimia. Se vie kaksi tuntia. Kirjoittelen sinne tänne s-posteja, käyn eri nettisivuilla päivittämässä. 




Sitten ne muuttomiehet. Samat kai? Totesivat jo viimeksi, että jokin näissä uusissa mättää. Niinpä. Kylläpä mättää. Kun ei yhtä yötä nukkua voi.

Ei tässä pieneltä katkeruudelta voi välttyä. Kustannukset hommalle liikkuvat kuitenkin useammissa tuhansissa euroissa. Lainarahaa tietenkin. Samalla hymyilen ajatukselle uudesta lainarahasta. Nyt olen aivan varma, että ostan oman. Tutkin ja ostan. 

Vaikka järkeäkö siinäkään? Tänään en voinut välttyä yhdeltä ajatukselta: kun homekoiramies totesi, että voi olla aika vaikea korjata tällaista paikkaa, olkkarin ja makkarin seinän ja lattian väliä uudehkossa asunnossa, jossa mitään vuotoa ei ole, ajattelin vain, että eipähän ole minun murheeni. Mitä rakentavat sellaista sutta, ettei neljää vuotta terveenä pysy. 




Kuvat luvalla Veikolta.


2 kommenttia:

  1. En malta olla ajattelematta, että sinun tapauksessasi kannattaa varmaan ensin asua hyvän aikaa asunnossa ja vasta sitten ostaa se (eri asia tietty, miten harvinainen tuollainen mahdollisuus oikeasti on). Uudet talot on kyllä vaikeita tapauksia, sen(kin) takia omani on vanha. Kun talo on ollut likemmäs sata vuotta paikallaan, se kestää kaikenlaista, myrskyjä ja muuta elämää.

    Toivon kovasti, että saat pian asunnon, jossa pystyt asumaan. :-)

    VastaaPoista
  2. Joo, tällainen olisi ideaalia! Vanhassa vara parempi.

    Olen nyt kallistumassa tekemään tarjousta uudistetusta vanhasta, mikä on kyllä myös iso riski, sillä asunnossa on reilut remonttihajut, mitkä aiheuttavat minulle myös oireita. Mutta tutkitutan asunnon kyllä etukäteen homekoirilla, ettei tarvitse epäillä sitä. Vanhaan runkoon tehty kuulostaa mielestäni turvalliselta; järkeviä vaihtoehtoja tuntuu silti olevan melko lailla vähän: omia remontteja, 70-luvun kylpyhuoneita yms. minun vain on pakko karttaa, vaikka asunto olisikin vanha ja sinällään kelvollinen. :(

    VastaaPoista