maanantai 31. lokakuuta 2011

Haavelista

Hesarissa sunnuntaina julkaistussa kotiosiossa oli artikkeli ihmisten kirjoihin ja lukemiseen liittyvistä tottumuksista ja niihin kiinteästi yhdistyvistä huonekaluista, kotipalstasta kun oli kysymys. Etenkin parhaalla paikalla esitelty Jörn Donnerin kirjallinen työtila mahtavine kirjahyllyseinineen inspiroi minua miettimään oman elämäni tulevaisuutta. Mitä siltä oikein haluan? 



Olen nyt 33-vuotias, nainen parhaassa iässä. Tällä hetkellä en kuitenkaan saa elämästäni irti sitä, mitä parhaimmillani tai edes normaaliudessa saisin, johtuen tietysti pitkälti olosuhteiden hankaluudesta. Moni asia voi kuitenkin ja tuleekin muuttumaan ratkaisevasti. Toisaalta tähän ikään mennessä olen jo saanut monta kertaa huomata, että asiat eivät mene aina aivan niin kuin olisi itse halunnut. Vaikka jonain hetkenä tietäisi täsmälleen, millaisena tulevaisuutensa haluaisi nähdä, usein käy vähintään niin, että ne kuvat, joita silmissään on nähnyt, muuttuvat omassa mielessä aivan toisiksi ajan kuluessa.

Mutta saahan sitä ja pitääkin maalailla tulevaisuutta. Moni asia jää varmasti toteutumatta varsinkin silloin, jollei aseta päämääräksi sen toteutumista. Tässäpä siis "lyhyt" lista haaveitani; paljastettakoot ne nyt teille, vaikka vähän tuntuukin päiväkirjan avaamiselta.

1) Tietenkin haluan sen kodin. Tylsää edes kertoa, mutta on kai pakko. Tällä hetkellä, jos voisin unohtaa karun hometodellisuuden, ryhtyisin kaikkein mieluiten vuokralaiseksi johonkin aivan itäisen ydinkantakaupungin vanhaan rakennukseen, asuisin vuoden huolehtimatta muusta kuin vuokranmaksusta ja sitten alkaisin etsiskellä omistusasuntoa ehkä hieman laajemmaltakin kentältä kuin pelkästään tältä alueelta. 

Kodin ei kuitenkaan koskaan tarvitsisi olla suuren suuri, sillä vieroksun tavaroiden massaa; vaikka hankinkin usein jotain pientä ja etenkin vaatteita, olen onneksi hyvä laittamaan kamaa myös kiertoon.

2) Haluaisin uuden perheen. Vaikka ajattelenkin, että pysymme tietynlaisena perheenä Lyylin ja Veikonkin kanssa, tahdon vielä vähintään yhden lapsen lisää. Tai ehkä vain sen yhden, koska en todellakaan ole mikään äitityyppi. Minulle kelpaisi hyvin myös uusioperhe, miehellä saisi olla lapsia ennestäänkin. Saattaisi jopa olla plussaa, että niitä olisi. ;) Ei tarvitsisi alkaa kaikkea aivan alusta.

Tätä tärkeämpää olisi kuitenkin löytää mies, johon ensin rakastuisi ja jota sen jälkeen voisi rakastaa. Mihinkään sen vähempään en tyydy, joten sitten vain on hyväksyttävä sekin, että jollei ketään toista oikeaa löydy, jään elämään lopulta yksin. 

3) Ehdottomasti haluan myös olla hyvä äiti Lyylille; vaikka joskus poissaoleva ja töihinsä (tai asunnon kuumeiseen metsästämiseen tahi bloggaamiseen) keskittynyt mutsi, myös sellainen, joka jaksaa puuhata ja mennä tytön kanssa: uimaan, teatteriin, kirjastoon, kaupungille, kävelylle, kirpputorille... Sellainen kuin parhaimmillani nytkin jo olen. Niitä parhaita hetkiä vain voisi olla hiukan enemmän!

4) Tahtoisin vielä kerran asua hetken aikaa ulkomailla. Ehkä vasta lähempänä eläkeikää tai jos onnistuisin järjestelemään käytännön asiat, jo aiemminkin. Suunnittelin perjantaina, että olisi hauskaa palata Ruotsiin näin "aikuisena" ja olla siellä vuosi tai parikin töissä vaikkapa suomen kielen opettajana. Ruotsissa on sen verran runsaasti suomalaistaustaisia perheitä, että alani töitä tuntuisi olevan ainakin tällä hetkellä tarjolla. 

5) Pieniä haaveitani on kasvattaa pitkät, pitkät hiukset ja lopettaa niiden nyppiminen, josta olen jo pariin kertaan postaillutkin... Lisäksi olen asettanut päämääräkseni pysyä suhteellisen sutjakassa kunnossa hamaan tappiin asti, jollei mikään sairaus tai liikuntakyvyttömyys tuhoa tätä hyvinkin turhamaista toivettani.

6) Haluaisin omistaa laajan lastenkirjakokoelman. Ehdottoman tärkeää olisi jossain vaiheessa pystyä hankkimaan sille aivan yhtä mahtavat kirjahyllyt kuin Donnerilla on. 

Kyllä tässä jo on haaveita yhdelle naiselle! Toivottavasti eivät tuntuneet liian henkilökohtaisilta... Kodista ja kirjahyllyistä lähdettiin liikkeelle, ja niihin palattiin. Aika kotikeskeistä. Töistä en maininnut paljoakaan, vaikka niidenkin suhteen minulla on aikomuksia. Ne eivät ehkä kuitenkaan lukeudu haaveiden pariin, vaan ennemminkin tällä erää tulevaisuuden epämääräiset suunnitelmat -kategoriaan.

Nyt haastan muita bloggaajia kertomaan omista haaveistaan; ehkä sitten vaikka vähemmän intiimeistä, jos omani tuntuivat liian paljastavilta. Näpytelkää vaikka, missä haluaisitte asua vuosien päästä, mitä tehdä työksenne tai kuinka ajattelitte sisustaa kotinne. Kertokaa, millaisia kirjoja haaveilette lukevanne, millaista vapaa-aikaa viettävänne.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Oma sunnuntaini

Iski inspiraatio kuvata ja kuvailla päiväni kulkua, joten saatte kärsiä lopputuloksesta!

Heräsin aamulla nukuttuani 12 tuntia! Hyvin poikkeuksellista, että menen aikaisin nukkumaan, mutta kun väsytti, eikä ollut mitään ns. pakollista menoa lauantaille, päätin vetäytyä patjalleni yhdeksältä. (Lyyli ja Veikko ovat siis mummulassa, joten vietän viikonloppua yksin.) Luulin heränneeni jo seiskan maissa, mutta kello näytti yhdeksää ja olikin oikeasti kahdeksan. Tervetuloa tavallinen aika! Tietokoneeni oli siirtänyt itsensä talviaikaan, josta muistin asioiden oikean tolan. Nyt sitten lunta vaan kehiin, olisi fiilistä sille!

Keitin kahvit, söin aamupalaksi leipäsiivun ja perinteisen herkkupalani, lohkeavan luonnonjukurtin, johon olen nykyisin aivan koukussa. Syön vähintään yhden päivässä, parhaimmillaan kolme! Tällaisia kannan nykyisin myös evääksi töihin. Kätevän pieniä, mutta juuri sopivia esimerkiksi hedelmän kanssa täyttämään välinälkää. Eikä turhaa sokeria mukana.


Sitten lueskelin blogeja pitkästä aikaa. Samalla jatkoin perjantaiyönä kesken jäänyttä ruotsinkokeiden tarkastamista. Se on mielestäni ihan kivaa työtä, mutta vie tuhottomasti aikaa. Ymmärrän opettajia, jotka ovat aivan kypsyneet koeruljanssiin, mutta minä opetankin isoja ryhmiä vasta ekaa kertaa, joten en ole vielä ehtinyt tylsistyä tähän työtehtävään. Omat suomen ryhmänihän ovat sen verran pieniä, että heidän kokeensa tarkistaa nopeasti. Tosin huomaan tarkistavani kaikkea kaiken aikaa, sillä minulle on tullut sellainen tapa ryhmien pienuudesta johtuen, että käyn läpi kaikki heidän tuotoksensa, työkirjoja myöten, korjailen ja kommentoin. Ehkä vähän turhaa, oppilaat eivät monesti käy kerran tehtyjä töitä enää läpi. Usein toki teemme sen yhteisesti tai minä yksittäin oppilaan vierellä istuen. Se on tehokasta!

Ruotsinkokeista selvittyäni kello oli vasta kymmenen, ja päätin siirtää kuvia koneelle. Samalla postasin kirjamessuista, jaksoin väsätä tekstiä myös ruotsiksi.


Lopulta yhdeltätoista ylös koneen äärestä ja lenkille, piiiiiitkästä aikaa. Edellisestä lenkkikerrasta oli lähes kolme kuukautta, ja siksipä lähteminen tuntui erityisen vaikealta. Olihan se sitten kivaa, vaikka sykkeet olivatkin ihan toista luokkaa kuin kesän lopulla, jolloin olin jo ja vielä ihan mainiossa kunnossa. Vähän arvoin sitä, laittaako paljasjalkatossut jalkaan vai ei, mutta päädyin vielä tossuihin, enkä saanut pettyä. Maa ei ollut liian kylmä tai märkä, ainakaan näillä main. ;) Sykemittari oli tietenkin käytössä, ilman sitä en motivoidu hölkästä. Jotain sivupuuhaa sen verran yksitoikkoiseen kuntoiluun täytyy olla mukana!


Päätin olla menemättä yhteenkään asuntonäyttöön tänä sunnuntaina, sillä olen niin korviani myöten täynnä asunnon hakua. (Siltikään ei voitu välttyä asuntoasioilta myöskään tässä postauksessa...) Seuraavaksi suuntasin siis aivan muihin maailmoihin: kahden siskoni ja toisen siskon kaverin kanssa luonnontieteelliseen museoon sekä sen perästä kahville Cafe Espaan. – Päivän sivistysannos hirmuliskoineen ja hirmuisen isoine salaattiannoksineen. Minä herkuttelin tosin vain macaronilla lounaan jo kotona syötyäni. Oli oikein mukavaa, tosin museon laajat näyttelyt saivat pään osittain pyörälle; olisi halunnut perehtyä kaikkeen, muttei jaksanutkaan. Molempiin paikkoihin suunnataan uudestaan Lyylin kera! Jäin nimittäin haikailemaan myös herkkurahkapullan perään... Espan pullat ovat parhautta.




Sitten taas pari tuntia koneen äärellä, kuvia siirrellen, kirjoitellen. Olin valmistanut päivällä itselleni maukkaan lounaan työkaverin antamista suppiksista, ja päätin käyttää niitä vielä illallakin samantyyppisen sienikastikkeen tekemiseen. Ei muuta kuin voita tai öljyä pannulle, sipuli pilkottuna, suppikset hautumaan hetkeksi, kermaa loraus, vielä hauduttelua ja maustamisen jälkeen valmista syötäväksi. Heitin mausteeksi lonkalta valkopippuria ja hiukan valkosipulijauhetta sekä tietenkin suolaa, ja hyvää tuli.


Illallisen jälkeen kello oli kahdeksan. Päädyin kotipuuhiin, ja nyt yhdeksän maissa tuntuu jo siltä, että voisin vetäytyä vällyjen väliin. Ihmeellistä, mutta nukuttaa, eikä huvita mikään. Ei edes tv:n katselu.

Yöllä näen varmaan unia, ehkä hirmuisista liskoluurangoista... Tai ruotsintunneista tai sienistä. Tuntuu siltä, että kun viettää päivän tai pari yksinään, ajatukset kumuloituvat, ne tarvitsisivat poismenoreitin, ja jollei sellaista synny, tapahtumat hiipivät vähintään uniin. Toisaalta nautin ihan valtavasti yksinolosta, etenkin sellaisesta aikatauluttomasta, pitkästä yksin kotona olosta. Silloin saa tehtyä paljon sellaista, mitä ei muuten jaksa tai ehdi. Sosiaalisuus vie paljon aikaa! Mutta toisaalta yksinäisyys pelottaa. Millaista se sitten on, kun asuu aivan yksin vuoroviikot? En taida enää muista, viime kerrasta on niin pitkä aika, sillä olen lähinnä asustanut kämppisten tai perheen kera. Vain muutamia haja-aikoja yksinäni. Hui.


Nyt siis unille, huomenna kello soittaa kuuden maissa. Seitsemältä vanhaa aikaa. Ihanaa, saa nukkua "pitkään"!

Kirjamessuvinkki

Jos vaan kukaan teatteriystävä tänään eksyy kirjamessuille, niin tiedoksi annettakoon, että sieltä saa halvalla lippuja Kansallisteatterin useisiin näytäntöihin! Suosittelen. 15 euroa per aikuisen lippu on mielestäni vähän. 


Ostinkin siis perjantaisella messuvisiitilläni lähinnä näitä, en niinkään kirjoja... ;)



Besökte bokmässan i fredags och köpte inte särskilt många böcker utan teaterbiljetter. De var så billiga om man jämför med de vanliga priserna. 

Tycker att priserna är för höga för kulturevenemang. Om man betalar om sitt boende nästan eller över tusen euro per månad, hur kan man då längre göra något extra med sina få hundralappar som blir kvar? De är ju för mat, el, resandet inom huvudstadsregionen, telefonen etc. Ja, jag är arg på hela denna "konstnadsvärld" som man bor i, känner mig avundsjuk på de lärare som bor på landet. Lönen är densamma, men vardagen kostar säkert hälften av det jag betalar. 

Men, oavsett detta, vill jag inte bo någon annastans än här. Så att varför klaga på, om man själv väljer det här alternativet. Bokmässan var av en händelse fri, för jag hade fått många biljetter, samt jag tränade igår gratis på ett gym, som har då och då såna dagar, när man kan bekanta sig med gymmet. Aldrig blir jag ett medlem, men är glad för att få en möjlighet att prova på. 

lauantai 29. lokakuuta 2011

Viikon lopuksi ajatukset selkiytyneet

Enpäs ole keksinyt mitään kiinnostavaa kerrottavaa aikoihin. Tälläkin kertaa pyörittelen vain asuntoasioita sormenpäideni kautta, sillä tilanne on hieman kehittynyt. 

Ensinnäkin olen saanut astmalääkkeet, joiden avulla selvinnen jonkin aikaa huonossakin ilmassa päivät. Toiseksi olen alkanut etsiä myös vuokra-asuntoja, joista yksi potentiaalinen löytyisi aivan tästä Veikon kodin naapurista. En ole käynyt siellä vielä, mutta kysymyksessä on täysin saneerattu vanha toimistotalo, josta vuokrataan yli sata asuntoa. Ehkä niistä yksi olisi homeeton. ;) 

No joo, minulle on varattu eräs 35-neliöinen kämppä toisesta kerroksesta, joten en muuta toivo, kuin että remontti olisi tehty huolellisesti. Ensi viikolla saan osviittaa. Ehkä sitten mennään taas riskillä, vuokrataan ja testataan jälkikäteen, jos ongelmia alkaa ilmetä. Kun ei oikein muuta voi.

Myytäviäkin edelleen katselen, mutta taloustilanne huolestuttaa. Omassa asunnossa on sitäpaitsi niin paljon enemmän riskejä etenkin allergisoituneelle; mitä jos naapurin astianpesukone vuotaa tai katon räystäät pettävät? Lisäksi miinuspuolella ovat korkeiksi kasvavat peruskustannukset yllättävine lisäyhtiövastikkeineen tai tulevine isoine remontteineen. En taida tohtia sittenkään vielä asuntovelalliseksi, jos vain sopiva vuokrakämppä tulee ennen vastaan.


Cold Reception
Kuva: jaxxon


Muuten olen melko tavallisessa mielentilassa, ainakin olosuhteet huomioon ottaen. Jaksan tehdä töitä innolla, vaikka olenkin jatkuvassa pikkuflunssan tapaisessa tilassa. Olen vähän kuin päättänyt olla välittämättä, koska isompiakin ongelmia voisi olla. Silti välillä huomaan pelkääväni astman tai todella vaikean homeallergian puhkeamista. Silloin elämästä tulisi hyvin vaikeaa; uusimmassa Kotiliedessä oli kertomuksia homepakolaisista. Hui. Todella karuja tarinoita. Oma tilanteeni on aurinkoinen moneen verrattuna.

Täällä Veikon luona, entisessä kodissani, on kyllä aivan mahtavan hyvä ilma. Nautin siitä, oikein hengittelen syvään. Ihania nämä vanhat, hyvässä hapessa olevat asunnot, sellaisen vielä joskus ajattelin napata. 

Mutta nyt on aika tarkistaa loput ruotsinkokeet ja nautiskella illasta, kun muut viettävät viikonloppua mummulassa. Viinipulloa ei löydy korkattavaksi, ehkä hörpin illan teetä. Päivä kului kuntosalin jumpassa ja treenauslaitteissa sekä ystäväpariskunnan luona ja heidän kanssaan elämäni ensimmäistä kertaa Vepsäläisessä. Ah, mitä kaunottaria bongasin. Sitten, kun rikastun, ostan vain kauneutta ympärilleni.


A Sideways View from Knole

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Kynsiä ja keskustelua

Otin tasan kolme kuvaa pimenevässä sunnuntai-illassa: omia pieniä puuhia pöytä täynnä ja sitä tuhannen tavallista asunnonmetsästystä pitkästä aikaa lakattujen kynsien sävyttämänä. Värin nimi on Meet Me on the Star Ferry. Vähän liian romanttinen nimi mielentilaani, mutta väri itsessään yllätti positiivisesti. Tyylikäs violetti sopii pimeän pariksi.


Pimeä on myös ympärilläni vellova tarttumattomuus. Mikään ei edisty, elämä pelottaa. Ei halua mennä töihin, koska odottaa vain sitä ikävintä: veren valumista nenästä ja muita oireita. Flunssan jo sain, mutta sekin on niin kummallinen, lievä köhä ja nuha vain. Silti en ole viitsinyt urheilla, vaikka varmaan olisi voinut.

Tänään olen kuitenkin ehtinyt lukea hyvää romaania tovin. Ehtinyt ja jaksanut, keskittynyt, vaipunut romaanihenkilöiden elämäntuskaan. Ihan toista heillä kuin minulla, vielä pelottavampaa elämää. Eräänlainen rauha ympäröi sittenkin tätä tällä hetkellä valtaamaani pöydänpintaa. 


Kun käsillä on oikeastaan kaikki mitä tarvitsen, miksi surra näin vuolaasti? Eihän tämä elämä ikuisesti kuitenkaan tällaisena jatku, jossain vaiheessa ratkaisu odottaa. Mutta kun on väsynyt etsimään sitä. 


Vuoropuhelu itseni kanssa on tylsistyttävää, osin turhaakin. Olen kuitenkin pitkissä keskusteluissani päätynyt myös muutamiin hyviin päätöksiin miettiessäni elämälleni suuntaa. Pieniin sellaisiin, suuret ovat lopulta kohtalon, Jumalan, minkä lie käsissä. 

Yksi hyvä päätös on lopettaa kynsinauhojen repiminen, jota olen harrastunut vuosikaudet, varmaan jo täyden kymmenen. Toinen vastaavankaltainen on lopettaa hiusten nyppiminen. Näyttää nimittäin hiuspehkoni vallan ihmeelliseltä tämän vuoden valtavan stressilatingin jäljiltä, kun käsi on jatkuvasti haronut hiuksiani. Ehkä sitä voisi stressin hoitona käyttää vaikka purukumia tai stressipalloa. Tai opetella hallitsemaan stressiä ilman sijaistoimintoja. Onnistuisikohan? 

Tällaista sunnuntaita. Parempia ajatuksia ensi viikolle. 




perjantai 21. lokakuuta 2011

Iso suru

Kyllä ihmistä tässä maailmassa koetellaan. Omalla kohdalla tuntuu nyt siltä, että ei millään saralla pääse helpolla. Ensin ero, sitten tämä homeasuntoselkkaus, tällä hetkellä kodittomuus ja toivottomalta tuntuva asunnonetsintä epävakaassa taloustilanteessa homekoiraehdolla sekä lisäksi kaupan päälle työpaikan huono sisäilma (nenästä vuotanut reilusti verta tällä viikolla, nyt alkoi yskä, joka varmaan loppuu ensi kesänä). Tämä antaa viitteitä nyt sellaiselle toimenpiteelle, että uutta työpaikkaa rupean etsimään kevään koitettua. Huoh, en voi muuta sanoa. Muutamia litroja on kyynelnestettä virrannut tämän ihmisen poskille. 

Eikä tässä kaikki. Tällä hetkellä kaksi läheistä ihmistä on sairaalassa, eivätkä mistään pikkusyistä. Onneksi hiukan näkyy valoakin putken päässä: Olen jaksanut nyt enemmän, jumpata hiukan ja nukkunutkin olen – ja elän ilman turhia lääkkeitä! Hurraa. Yritän iloita pienestä, vaikka olotila yskäisenä tuntuu kurjalta. 

Toisaalta venyn ihmeellisesti myös sellaisiin positiivisiin aatoksiin kuin että a) saan kyllä töitä muualtakin, suurempi ongelma on kuitenkin löytää terve koulu kuin sopiva työtehtävä b) löydän asunnon, tiedän sen, kunhan maltti riittää. Olenhan aina asunut jossain ja aina tahtoessani ollut töissä terveesti, joten miksipä en tällä kertaa onnistuisi, vaikka se etsintä nyt veisikin sitten koko vuoden... Asunnon toivon sydämeni pohjasta löytäväni syksyn aikana, keväällä voin sitten keskittyä työpaikka-asioihin.

Mutta miksi kaikki paha sattuu samaan aikaan? Kaiken muun varmaan vielä kestäisin kunnialla, mutta tämä työssä oireileminen alkaa nyt tuntua aivan sietämättömältä, sieltä kun ei pääse sillä tavalla karkaamaan kuin homeisesta vuokra-asunnosta. Eikä tahdo, työkaverit ovat niin kivoja ja oppilaat erittäinkin mukavia. Höh. Mutta vedetään nyt astmapiippua tovi ja mietitään keväällä uusia ratkaisuja. Ja jos on pakko, niin vetäydytään sairastamaan "kotiin". Siis onneksi ei autoon, telttaan tai kadulle. 

Ihmisen elämä voi tosiaan muuttua, jos ei aivan kolmessa sekunnissa, niin vähintään parin kuukauden aikana. Suuntaan jos toiseenkin.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Räpsäytyksiä ja pikku pörinää

Lyylin puuhasteluja ei voi sivuuttaa olankohautuksella. Niihin liittyy usein niin hauskaa pikku pölinää ja ajatusten helmiä, että vierestä seuraaja saa päiväänsä lukuisia hymyjä.

Joka päivä kuulen lauseen alun "Arvaa mitä äiti, näin sellasta unta, että..." – vähintään viisitoista kertaa. Unet ovat mitä moninaisimpia arkipäivään liittyviä hauskuuksia, kuten lampaan syömistä ja lentäviä otuksia.

Lyylin jutut liittyvätkin aika usein eläimiin, kuten pikkuisiin tahmaisiin muoviliskoihin Paapuuriin ja Tyyrpuuriin. Aina neiti muistaa huomauttaa, että niiden sukunimi on Liskotarha. Välillä ollaan apinoita, välillä leikitään varsaa. Äiti on kuulemma perusapina, Raili-kummitäti on keskiapina, ja "ukki on kai sitten se gorilla". Ja isi ja Tauno ja muutkin miehet ovat gorilloja, selviää pian. Sukupuolijaottelua eläinlajien mukaan, hmmm...




Koska ykköshommaa on askartelu, viikonloppuaamu saattaa alkaa sillä tavalla, että vielä puolihorteisen mamman patjan päälle tullaan leikkaamaan saksilla leikkauskirjojen tehtävät riks raks. Kyllä siihen silppuun pian herää! Illemmalla ryhdytään uuden värityskirjan pariin, majassa patjan takana. 

Kuulemma kynät kasvavat uudelleen, jos ne menevät poikki, ja kun huomautan asian oikean tolan, vastaus on: "En ole ikinä kuullut sellaista asiaa." Nopeasti on sivu jos toinenkin väritetty, ja sen jälkeen kynät jäävät pyörimään lattioille. Liukastumisvaara, kuten tyttö on itsekin saanut pari kertaa huomata vinhasti pikku jaloillaan liikkuessaan.

Yleistä juttelua on myös se, että kerrotaan kovaan ääneen, kun on pissahätä ja muistetaan puhua tarhakaveri Almasta (nimi muutettu) joka päivä: "Me olemme apinoita ja heti aamulla Alma näki minut...". Kuulemma kihertelevät ja saavat hepuleitakin tarhassa välillä, sellaista pikkutyttöjen touhua. :D 

Kun on iltamuumin aika, käsky käy: "Ja sinä sitten jumppaat." Näin tosiaan oli joskus... Nyt minut määrätään myös värittelemään ja leikkimään vaikkapa piilosta tai ohjastamisleikkiä, jossa pitää tietää oikea lähtökäsky, maiskautus, sekä pysäyttämismerkit, ptrruuuu sekä ohjista veto. (Tuleva heppatyttö?)




Äidin mielestä leikkejä on kivointa kuunnella vierestä, mutta yhdestä jutusta tykkää äitikin ihan aidosti: pehmoeläimen heittelystä. Tulee ihan koulun pesistunnit mieleen; vaikka pallopeli-ihminen äiti ei olekaan, tykkääpä hän pallon heittelystä ja räpsänkin käytöstä. Nyt jo mielessä siis siintää Lyylin kanssa kopittelu, vaikka riemua ehkä saa jopa enemmän irti nykyhetken pehmoeläinharhautusheitoista, jotka saivat tytön kikattamaan hulluna. 

Pienestä on ne elämän ilot tehty. Tepsii mielestäni myös aikuisiin.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Me hitaat

"Mie vielä pikkasen aikaa askartelen", tokaisee Lyyli, kun pitäisi lähteä jonnekin. Samanlaiseksi hitaaksi lähtijäksi osoittautunut kuin äitinsä! 


Hassua on tuo Lyylin oma murre: mie tai pikemminkin miä on tytön itsensä keksimä puhekielinen muoto sanasta minä. Tarhassa jo eräs Itä-Suomesta kotoisin oleva äiti luuli tyttösen olevan myöskin sieltä päin kotoisin. :)


Taustalla se tavallinen kaaos (plus patjani, nukun nykyään yöni keittiön lattialla)... Minä olen liikaa tässä sopassa, emme enää mahdu Veikon asuntoon. Olen tosiaankin ykkösmalli hitaasta lähdöstä! ;)

tiistai 11. lokakuuta 2011

Hetken helpotuksia

Välttääkseni totaalista sekoamista kodinetsinnän ja kaaoksen, surullisuuden, pysähtyneisyyden, toivottomuuden ja pettymyksen keskellä olen joutunut turvautumaan niihin kahteen hetken helpotukseen, joita ei kannata sivuvaikutusten takia käyttää toistuvasti kuin hädän hetkellä. 

Shoppailu ja herkuttelu; jos ne eivät auta, ei auta mikään. 

Syönyt olen karkkia, jäätelöä ja mitä makeaa ikinä käsiini olen vain löytänyt. On toivoton tehtävä pysytellä edes yhtä päivää erossa kaikesta tuosta moskasta. Shoppailua en noin vain voi harrastaa, sillä on säästettävä rahaa tulevaa varten, mitä ikinä se onkaan. 



Jotain pientä voi kuitenkin hankkia, ja se pieni oli tällä kertaa koru. Samalla tuin suomalaista käsityöläisyyttä. Ansa-kaupan värikäs ja tarpeeksi häijy käsikoru tuntui sopivan tilanteeseen – ja punaiseen huppariini!





Myös jotain tarpeellista voi hankkia, jos pystyy perustelemaan tarpeensa. Se tarpeellinen oli tällä kertaa kuuden mukin setti, joka oli halvennuksessa Hulluilla päivillä. Ei tehnyt terää ahtautua lastenrattaiden kanssa sisälle maanisten lisää tavaraa hamuavien henkilöiden joukkoon, mutta koska ryhdyin itsekin jälleen sellaiseksi, oli vain sulauduttava massaan, odotettava hissiä se neljännestunti ja tultava rappuja rattaiden kanssa alas, kun huomasi kaiken vaivan jälkeen saapuneensa kerrosta liian ylös. 





Mutta sain haluamani. Tosin setti voi joutua odottamaan kaapissa turhankin pitkän tovin. Uusi koti antaa näemmä odottaa itseään, mitään potentiaalista ei ole ollut ilmassa moneen aikaan. Olen aivan maassa, menettämässä toivoani. Mitä enemmän asuntoja näen, sitä selkeämmin tajuan tilanteeni: ehkä en löydä yhtäkään, joka olisi sellaisenaan valmis kodikseni, vaan joudun teettämään remonttia, poistattamaan hometta, ties mitä kallista ja aikaavievää. 

Huoh.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Jotain on ollut päälläkin

Kaikesta huolimatta olen silloin tällöin kulkenut ihan kivoissa vaatteissa. Mieleni piristykseksi sain kaverilta ylijäämävaatteita jos jonkinlaisia, tosi kivoja. Esimerkiksi tämän räpsäyksen raitamekon:



60-luvun hengessä oltiin elokuisilla synttäreillä. Jakku on äitini ylioppilaspuvun yläosa. :)


Nyt alan silityspuuhiin, illaksi vähän mielenpiristystä tiedossa, huomenna taas asuntonäyttöihin. Mitään lupaavaa ei ole tiedossa, kuolaan yhtä kohdetta, joka on minulle mahdoton (liian kallis, putket tekemättä, kattoremppa alkamassa), mutta saahan sitä unelmoida. Katsokaapa!

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Kenkähaaveiluja

Vaikka homekoirat olisivatkin syöneet rahani, en voi välttyä kenkähaaveilta. Mutta ehkä ne jäävät tänä syksynä vain haaveiksi, ja sitä paremmalla syyllä siirrän ne tänne mielikuvamaailmaan. 

Haluaisin toisen parin herrainkenkiä. A) Ne ovat ihanan sirot ja sopivat lähes asuun kuin asuun: farkkujen, hameenkin, suorien housujen seuraan. B) Ne ovat melko hyvät jalkaan, eivät aivan huiput, mutta venyvät käytössä leveäänkin lestiin sopiviksi. C) Ne ovat kuulemma muotia, etenkin hopeaisina, kiitos Malian Pariisin muotiviikkojen (?) havaintojen.

Esimerkiksi hiekanvärisinä:

Kuva: Vagabond


Vanhat talvikenkäni ovat osittain päivittämisen tarpeessa, siksipä haaveilen uusista, erilaisista. Esimerkiksi Wondersin hiukan ronskimmista, mutta korollisista ja vaihteen vuoksi keskiruskeista. Yleensähän tykkään eniten mustista talvimaihareista, tosin yllättävän monet toisenväriset talvikengätkin varastoistani löytyvät. 

Zio myy Wondersia. Tässä olis mulle: 

Kuva: Wonders

Ihmeellistä, mutta en löytänyt Elle Accessorista mitään kenkäkuolattavaa... Ehkä nämä kaksi paria siis riittävät. Alan oppia uusille säästäväisille tavoilleni jopa kuolaamisen määrässä. :)

tiistai 4. lokakuuta 2011

Väsymys

Kaikkialla ihon alla. Viiteentoista vuoteen en ole jättänyt liikuntaharrastustani. Nyt olen. 

Nyt vain lepään parvella ja tuijotan asuntotietoja, Kiinteistökuningatar Kaisaa tai Diiliä. Syön karkkia joka toinen päivä ja joka päivä yhden jäätelön. Vähintään. 

En lue juuri mitään, lehtiä, blogeja, kirjoista puhumattakaan. 

Mitä sitten teen? Mietin, mietin, mietin; järjestelen rikki mennyttä elämääni uudelleen. Käyn läpi kohtauksia elämästäni, mietin niiden merkityksiä, tunnetiloja. Kaipaan sitä ilon tilaa, mikä hetkeksi jo syntyi, kun muutimme Lintulahteen. Kaipaan kodin ajatusta, mutta joka kerta kun edes vilkuilen sisustuskatalogeja tai kauniita kuvia kodeista, alan itkeä.

Think
Kuva: aftab.


Välillä saan toiveen, hetken ajatuksen, että kaikki muuttuu hyväksi, tavalliseksi, pian. Mutta kun tiedän, kuinka monta mutkaa olen sitä varten jo kiertänyt, vaivun uudelleen epätoivoon. Kuinka vaikeaa onkaan löytää asuntoa ehdoillani! Olen jo kiertänyt lähes viisikymmentä kohdetta, viimeiset kolmekymmentä ovat olleet myytäviä asuntoja. Olen kalunnut ne kolmekymmentä kuukauden sisällä, ajatuksella, vähintään puoli tuntia asunnossa kuin asunnossa fiilistellen.

Tämän lisäksi olen roudannut kamani viime viikolla Pelikaanivarastoon; olen siis pakannut ja lastannut, järjestellyt, sopinut, auttanut siskoakin muutossa sieltä hirveästä paikasta, olen tehnyt töitä, mutta mitään muuta en ole jaksanut.

Nyt en enää jaksa töitäkään. Pahinta on, että olen tällä hetkellä niin pahasti herkistynyt, että voin jo työpaikallakin pahoin. Hurjimmassa visiossa olen pian paitsi koditon myös työtön ja työkyvytön.

Onneksi en vielä kaikkea tätä. Ja onneksi ajattelen, että pystyn palaamaan töihin, kunhan saan allergiani tasaantumaan, ja mahdollisesti sitten jossain vaiheessa pystyn vaihtamaan koulua. Pääongelmani on nyt vain edelleen sama: asunnottomuus.

Kaiken katkaisi ehkä eilinen. Löysin jo niin ihanan asunnon, mutta kaikessa mutkikkuudessaan siitä ei ollut minun kämpäkseni. Ei homeen takia, vaan siihen liittyvien tutkimusten. Ensi kertaa eilen tajusin, että apua, mikä taakka homekoiratutkimusehtoni onkaan: jos jotain löytyy, myyjä on velvollinen korjaamaan tai vähintään kertomaan löytyneestä ongelmasta seuraavalle ostajalle. Kannattaako myyjän siis suostua koko tutkimukseen?

THINK
Kuva: Eric Eckel


Ehkä itsekin alan kyllästyä hankkimaan koiria, koska niiden saaminen ja tutkimusten aikatauluttaminen on yhtä sillisalaattia. Ehkä pyydän myyjiä sitä vastoin antamaan minun nukkua yhden yön asunnossaan. Sillä tavoin kyllä selvitän tässä herkkyystilassani, onko asunnossa mitään mahdollisuuksia kodikseni. 

Joten siirränpä katseeni sellaisiin kohteisiin, joissa on jotain vikaa: esteettistä, ehkä hintapyyntö yläkanttiin. Sellaisilla myyjillä ei nimittäin ehkä ole varaa valita ostokandidaateistaan, toisin kuin hienoilla kohteilla. Tai sitten on, Kallion seudun omistusasunnot vaihtavat hallitsijaansa hurjalla tahdilla, lamahuhuista huolimatta.

Viime viikolla 30–35-neliöisiä kohteita tuli myyntiin päivittäin. Nyt on hiljentynyt, toivottavasti vain hetkeksi. Arvioisin, että itse käytän päivässä aikaa kolmesta viiteen tuntiin asuntoa etsien. Turhuutta suorastaan, sillä hommasta selviäisi 15 minuutissa. Mutta minkäs teen itselleni? Kunhan nyt jotenkin selviän tästä, niin väliäkö tuolla, mihin aikani tuhlaan. 

Nyt välillä Diiliä kehiin!


Inte något särskilt nytt att berätta. Det är bara att tänka på sitt liv, gå igenom de händelser, som väckar känslor. Det gäller att gråta så mycket som det behövs. Så är det bara. Det bästa medicin, som finns för tillfället.

lauantai 1. lokakuuta 2011

Koiralamppu

Olen tainnut herätä jonkin sortin koomasta, kun haaveilen taas sisusteluista. (Tosin asuntoasia ei ole edennyt suorastaan mihinkään, mikä kyllä stressaa. Yritän silti vaieta siitä, ei olisi kuin masentavaa luettavaa.) 

Muistatteko Lyylin linnunpöntön? Keltaisen metallivalaisimen, joka ehti hetken kaunistaa Lintulahden kotimme makuuhuonetta?

Lueskelin vihdoin tänä viikonloppuna syyskuun Avotakkaa, ja bongasin sieltä Habitare-messujen Protoshop-näyttelyn kaunottaret. Ihastuin tietysti heti metallivalaisimeen, tällä kertaa koiranmuotoiseen pöytä/lattialamppuun. Miten kaunis, yksinkertainen ja varmasti myös funktionaalinen. Sopisi linnunpönttö-sarjaan.



Vai olisiko jo vähän liikaa?

Valaisin on 27-vuotiaan Simo Serpolan valaisinsarjasta Anim Series, johon kuuluu ihastukseni mustan valaisimen lisäksi punainen pienempi "otus". Ideana sarjassa on ollut käytettävyys: lamput soveltuvat niin pöytä- kuin lattiavalaisimiksi. "Eläimen päätä" kääntämällä lampun saa valaisemaan vaihtoehtoisesti ylös tai alas.

Harmi vaan, että lamput eivät taida olla tuotannossa ainakaan vielä. Myöskään linkki Serpolan sivuille (www.simose.fi) ei toimi...

Toivotaan toivotaan, että näitä vielä joskus jostain saa!