sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Oma sunnuntaini

Iski inspiraatio kuvata ja kuvailla päiväni kulkua, joten saatte kärsiä lopputuloksesta!

Heräsin aamulla nukuttuani 12 tuntia! Hyvin poikkeuksellista, että menen aikaisin nukkumaan, mutta kun väsytti, eikä ollut mitään ns. pakollista menoa lauantaille, päätin vetäytyä patjalleni yhdeksältä. (Lyyli ja Veikko ovat siis mummulassa, joten vietän viikonloppua yksin.) Luulin heränneeni jo seiskan maissa, mutta kello näytti yhdeksää ja olikin oikeasti kahdeksan. Tervetuloa tavallinen aika! Tietokoneeni oli siirtänyt itsensä talviaikaan, josta muistin asioiden oikean tolan. Nyt sitten lunta vaan kehiin, olisi fiilistä sille!

Keitin kahvit, söin aamupalaksi leipäsiivun ja perinteisen herkkupalani, lohkeavan luonnonjukurtin, johon olen nykyisin aivan koukussa. Syön vähintään yhden päivässä, parhaimmillaan kolme! Tällaisia kannan nykyisin myös evääksi töihin. Kätevän pieniä, mutta juuri sopivia esimerkiksi hedelmän kanssa täyttämään välinälkää. Eikä turhaa sokeria mukana.


Sitten lueskelin blogeja pitkästä aikaa. Samalla jatkoin perjantaiyönä kesken jäänyttä ruotsinkokeiden tarkastamista. Se on mielestäni ihan kivaa työtä, mutta vie tuhottomasti aikaa. Ymmärrän opettajia, jotka ovat aivan kypsyneet koeruljanssiin, mutta minä opetankin isoja ryhmiä vasta ekaa kertaa, joten en ole vielä ehtinyt tylsistyä tähän työtehtävään. Omat suomen ryhmänihän ovat sen verran pieniä, että heidän kokeensa tarkistaa nopeasti. Tosin huomaan tarkistavani kaikkea kaiken aikaa, sillä minulle on tullut sellainen tapa ryhmien pienuudesta johtuen, että käyn läpi kaikki heidän tuotoksensa, työkirjoja myöten, korjailen ja kommentoin. Ehkä vähän turhaa, oppilaat eivät monesti käy kerran tehtyjä töitä enää läpi. Usein toki teemme sen yhteisesti tai minä yksittäin oppilaan vierellä istuen. Se on tehokasta!

Ruotsinkokeista selvittyäni kello oli vasta kymmenen, ja päätin siirtää kuvia koneelle. Samalla postasin kirjamessuista, jaksoin väsätä tekstiä myös ruotsiksi.


Lopulta yhdeltätoista ylös koneen äärestä ja lenkille, piiiiiitkästä aikaa. Edellisestä lenkkikerrasta oli lähes kolme kuukautta, ja siksipä lähteminen tuntui erityisen vaikealta. Olihan se sitten kivaa, vaikka sykkeet olivatkin ihan toista luokkaa kuin kesän lopulla, jolloin olin jo ja vielä ihan mainiossa kunnossa. Vähän arvoin sitä, laittaako paljasjalkatossut jalkaan vai ei, mutta päädyin vielä tossuihin, enkä saanut pettyä. Maa ei ollut liian kylmä tai märkä, ainakaan näillä main. ;) Sykemittari oli tietenkin käytössä, ilman sitä en motivoidu hölkästä. Jotain sivupuuhaa sen verran yksitoikkoiseen kuntoiluun täytyy olla mukana!


Päätin olla menemättä yhteenkään asuntonäyttöön tänä sunnuntaina, sillä olen niin korviani myöten täynnä asunnon hakua. (Siltikään ei voitu välttyä asuntoasioilta myöskään tässä postauksessa...) Seuraavaksi suuntasin siis aivan muihin maailmoihin: kahden siskoni ja toisen siskon kaverin kanssa luonnontieteelliseen museoon sekä sen perästä kahville Cafe Espaan. – Päivän sivistysannos hirmuliskoineen ja hirmuisen isoine salaattiannoksineen. Minä herkuttelin tosin vain macaronilla lounaan jo kotona syötyäni. Oli oikein mukavaa, tosin museon laajat näyttelyt saivat pään osittain pyörälle; olisi halunnut perehtyä kaikkeen, muttei jaksanutkaan. Molempiin paikkoihin suunnataan uudestaan Lyylin kera! Jäin nimittäin haikailemaan myös herkkurahkapullan perään... Espan pullat ovat parhautta.




Sitten taas pari tuntia koneen äärellä, kuvia siirrellen, kirjoitellen. Olin valmistanut päivällä itselleni maukkaan lounaan työkaverin antamista suppiksista, ja päätin käyttää niitä vielä illallakin samantyyppisen sienikastikkeen tekemiseen. Ei muuta kuin voita tai öljyä pannulle, sipuli pilkottuna, suppikset hautumaan hetkeksi, kermaa loraus, vielä hauduttelua ja maustamisen jälkeen valmista syötäväksi. Heitin mausteeksi lonkalta valkopippuria ja hiukan valkosipulijauhetta sekä tietenkin suolaa, ja hyvää tuli.


Illallisen jälkeen kello oli kahdeksan. Päädyin kotipuuhiin, ja nyt yhdeksän maissa tuntuu jo siltä, että voisin vetäytyä vällyjen väliin. Ihmeellistä, mutta nukuttaa, eikä huvita mikään. Ei edes tv:n katselu.

Yöllä näen varmaan unia, ehkä hirmuisista liskoluurangoista... Tai ruotsintunneista tai sienistä. Tuntuu siltä, että kun viettää päivän tai pari yksinään, ajatukset kumuloituvat, ne tarvitsisivat poismenoreitin, ja jollei sellaista synny, tapahtumat hiipivät vähintään uniin. Toisaalta nautin ihan valtavasti yksinolosta, etenkin sellaisesta aikatauluttomasta, pitkästä yksin kotona olosta. Silloin saa tehtyä paljon sellaista, mitä ei muuten jaksa tai ehdi. Sosiaalisuus vie paljon aikaa! Mutta toisaalta yksinäisyys pelottaa. Millaista se sitten on, kun asuu aivan yksin vuoroviikot? En taida enää muista, viime kerrasta on niin pitkä aika, sillä olen lähinnä asustanut kämppisten tai perheen kera. Vain muutamia haja-aikoja yksinäni. Hui.


Nyt siis unille, huomenna kello soittaa kuuden maissa. Seitsemältä vanhaa aikaa. Ihanaa, saa nukkua "pitkään"!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti