tiistai 4. lokakuuta 2011

Väsymys

Kaikkialla ihon alla. Viiteentoista vuoteen en ole jättänyt liikuntaharrastustani. Nyt olen. 

Nyt vain lepään parvella ja tuijotan asuntotietoja, Kiinteistökuningatar Kaisaa tai Diiliä. Syön karkkia joka toinen päivä ja joka päivä yhden jäätelön. Vähintään. 

En lue juuri mitään, lehtiä, blogeja, kirjoista puhumattakaan. 

Mitä sitten teen? Mietin, mietin, mietin; järjestelen rikki mennyttä elämääni uudelleen. Käyn läpi kohtauksia elämästäni, mietin niiden merkityksiä, tunnetiloja. Kaipaan sitä ilon tilaa, mikä hetkeksi jo syntyi, kun muutimme Lintulahteen. Kaipaan kodin ajatusta, mutta joka kerta kun edes vilkuilen sisustuskatalogeja tai kauniita kuvia kodeista, alan itkeä.

Think
Kuva: aftab.


Välillä saan toiveen, hetken ajatuksen, että kaikki muuttuu hyväksi, tavalliseksi, pian. Mutta kun tiedän, kuinka monta mutkaa olen sitä varten jo kiertänyt, vaivun uudelleen epätoivoon. Kuinka vaikeaa onkaan löytää asuntoa ehdoillani! Olen jo kiertänyt lähes viisikymmentä kohdetta, viimeiset kolmekymmentä ovat olleet myytäviä asuntoja. Olen kalunnut ne kolmekymmentä kuukauden sisällä, ajatuksella, vähintään puoli tuntia asunnossa kuin asunnossa fiilistellen.

Tämän lisäksi olen roudannut kamani viime viikolla Pelikaanivarastoon; olen siis pakannut ja lastannut, järjestellyt, sopinut, auttanut siskoakin muutossa sieltä hirveästä paikasta, olen tehnyt töitä, mutta mitään muuta en ole jaksanut.

Nyt en enää jaksa töitäkään. Pahinta on, että olen tällä hetkellä niin pahasti herkistynyt, että voin jo työpaikallakin pahoin. Hurjimmassa visiossa olen pian paitsi koditon myös työtön ja työkyvytön.

Onneksi en vielä kaikkea tätä. Ja onneksi ajattelen, että pystyn palaamaan töihin, kunhan saan allergiani tasaantumaan, ja mahdollisesti sitten jossain vaiheessa pystyn vaihtamaan koulua. Pääongelmani on nyt vain edelleen sama: asunnottomuus.

Kaiken katkaisi ehkä eilinen. Löysin jo niin ihanan asunnon, mutta kaikessa mutkikkuudessaan siitä ei ollut minun kämpäkseni. Ei homeen takia, vaan siihen liittyvien tutkimusten. Ensi kertaa eilen tajusin, että apua, mikä taakka homekoiratutkimusehtoni onkaan: jos jotain löytyy, myyjä on velvollinen korjaamaan tai vähintään kertomaan löytyneestä ongelmasta seuraavalle ostajalle. Kannattaako myyjän siis suostua koko tutkimukseen?

THINK
Kuva: Eric Eckel


Ehkä itsekin alan kyllästyä hankkimaan koiria, koska niiden saaminen ja tutkimusten aikatauluttaminen on yhtä sillisalaattia. Ehkä pyydän myyjiä sitä vastoin antamaan minun nukkua yhden yön asunnossaan. Sillä tavoin kyllä selvitän tässä herkkyystilassani, onko asunnossa mitään mahdollisuuksia kodikseni. 

Joten siirränpä katseeni sellaisiin kohteisiin, joissa on jotain vikaa: esteettistä, ehkä hintapyyntö yläkanttiin. Sellaisilla myyjillä ei nimittäin ehkä ole varaa valita ostokandidaateistaan, toisin kuin hienoilla kohteilla. Tai sitten on, Kallion seudun omistusasunnot vaihtavat hallitsijaansa hurjalla tahdilla, lamahuhuista huolimatta.

Viime viikolla 30–35-neliöisiä kohteita tuli myyntiin päivittäin. Nyt on hiljentynyt, toivottavasti vain hetkeksi. Arvioisin, että itse käytän päivässä aikaa kolmesta viiteen tuntiin asuntoa etsien. Turhuutta suorastaan, sillä hommasta selviäisi 15 minuutissa. Mutta minkäs teen itselleni? Kunhan nyt jotenkin selviän tästä, niin väliäkö tuolla, mihin aikani tuhlaan. 

Nyt välillä Diiliä kehiin!


Inte något särskilt nytt att berätta. Det är bara att tänka på sitt liv, gå igenom de händelser, som väckar känslor. Det gäller att gråta så mycket som det behövs. Så är det bara. Det bästa medicin, som finns för tillfället.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti