sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Hyvä ajatus on luopua

"Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan."

Rohkenen olla eri mieltä. Mutta ehkä minun täytyy ensin lukea Anna Karenina.


Urban Craft Uprising
Kuva: bre pettis


Tänään tajusin, että loppujen lopuksi olen tällä hetkellä hyvin tyytyväinen siihen, millainen perhe minulla on. Ehkä olemmekin onnellinen perhe, erosta huolimatta. Onnellisempia nyt kuin aikoihin. Tietenkin tulkitsen tilannetta vain omalta kannaltani, eikä tarkoitus ole edes kirjoitella tänne liikaa paljastavia perheasioita, mutta näin lyhyenä huomiona tämä nostettakoon esille.

Aloin tänään myös tajuta todeksi ajatusta siitä, että ihminen ei tosiaankaan tarvitse ympärilleen omaisuutta tullakseen onnelliseksi. Alan pikkuhiljaa nimittäin unohtaa, mitä omistan, mihin juuri lykkäsin ison tukun rahaa, kun se kaikki on poissa silmistäni. Oikeastaan haaveilen vain yhdestä asiasta: pääsisinpä eroon kaikesta turhasta. Haaveilen täyttäväni keväällä kirpputoripöydän kerta toisensa jälkeen hyläten kaiken epäolennaisen. Toki tajuan, etten pysty tai voikaan luopua kaikesta: jollakin on kahvit keitettävä, teet tarjottava, blogi kirjoitettava ja itseään sivistettävä. Puettava on. 

Siispä painotan sanaa turha: ne kirjat, joita ilman voin elää, ne vaatteet, joista en erityisemmin pidä, ne koriste-esineet, jotka keräävät vain pölyä kaapeissa, ne viihdepläjäykset, jotka on sen ainokaisen kertansa käyty läpi. 

Oikeastaan kuitenkin olennaisempaa kuin luopua itse materiasta on luopua omistamisen tärkeydestä ja ihanuudesta. Kun hyväksyy sen, että mikään esine tai vaate ei ole korvaamaton, kun lakkaa rakastamasta sitä itsenään, on päässyt jo pidemmälle kuin konkreettisesti siitä luopuessaan. Vaikeutena tässä on se, että pitää pystyä hylkäämään ajatuksissaan se kaikkein rakkainkin esine. 

Ehkä siis esineisiin ei pitäisi kiintyä laisinkaan, niitä pitäisi hankkia huomattavasti vähemmän ja harkiten, ja siten niiden kiertoa pitäisi pidentää. Mitä ajansäästöä! Kaiken säästyneen ajan voisi käyttää sitäpaitsi jonkun aivan yhtä epäsivistävän toiminnan parissa kuin esineiden ostamisen, hävittämisen, kierrättämisen ta puunaamisen merkeissä. Esimerkiksi voisi piirrellä hassuja kuvioita paperille, värittää löytämiään värityskirjan värittömiä sivuja, pelata kalapeliä ja toimia kiipeilyalustana pienelle apinalle. Eikö tämä olisi loppujen lopuksi huomattavasti olennaisempaa kuin tavaramaailman hallitsemisen ympärillä puuhastelu?


doll #85
Kuva: Rosa Pomar


En tiedä, pystynkö luopumaan rakkaudestani materiaan, mutta ainakin tällä hetkellä minun on pakko. Varastossa makaaviani upouusia kodinkoneita, mattoja, tauluja tai astioita ei tarvitse tai voi nyt hoitaa. Hermolepoa. Ei ihme, että olen iltaisin kyennyt aikaisin nukkumaan, vailla sen suurempia murheita. Kummallista suorastaan, kun elämässä pyörii nyt niin isoja asioita. 

Koska kaikkia kuitenkin mietityttävät ne pienet asiat, paljastan nyt, kuinka vähällä määrällä sitä selviää jopa kuukausia: mukanani on ehkä noin neljä matkalaukullista vaatteita ja kirjoja, tärkeitä papereita sekä kenkiä ja laukkuja. En usko, että kukaan olisi huomannut, ellei tietäisi, että käytössäni ei ole koko vaatevarastoani. Pikkuhiljaa ajan kuluessa rupeaa tietysti lähinnä itse kyllästymään, mutta vielä, pian kolmen kuukauden evakkomatkan jälkeen, ei ole tullut sellaista hetkeä vastaan, jolloin olisin aivan ehdottomasti tarvinnut jotain tiettyä varastossa olevaa vaatekappaletta. (Tietenkin täällä Veikon luona on kaikki elämän perusedellykset ja jopa mukavuudet talon takaa: astioita, pesukone jne.)

Lähinnä ja usein olen kaivannut yhtä asiaa: kenkäharjaa, jollaisen aionkin ostaa Veikolle, kun sellainen mielestäni jokaiseen talouteen kuuluu. Toiseksi eniten olen kaivannut pientä muistikirjaani, johon kirjoitan ylös lukemani kirjat. (Ei niitä montaa ole tullut, mutta muistikirja on minulle hyvin tärkeä. Se ja vanha versio samasta ovat ehkä kaikkein tärkeimmät muistotavarani.) Kolmanneksi eniten olen kaivannut kaikkea hyvin epämääräistä sälää, vaihdellen viinilasista teippiin. Hyvin konkreettisia, melko anonyymeja perusasioita siis.


Amanda
Kuva: pimpampum


Kaikki tämä tavaroihin keskittyvä luopuminen on tietenkin sukua myös muunlaiselle luopumiselle: kun luovuttaa ajatuksen perheideaalista, sellaisesta mallista, johon suurin osa meistä on kasvanut, saa tilalle ehkä paljon onnellisemman kokonaisuuden: perheen, joka ei ehkä ole perhe sanan perinteisessä merkityksessä, mutta joka on sellainen onnellinen yksikkö, jota ydinperhemalli ei esimerkkitapauksessa sallinut. 

En minä usko, että jatkan elämääni ns. yksin (joskaan paluuta vanhaan ei ole), mutta en myöskään usko, että tämä meidän perhemallimme tulee tulee täysin kuopattua. Luopuminen on mahdollistanut jonkin aivan uuden syntymisen: jokainen onnellinen perhe muovaa omanlaisensa kiintopisteet onnellisuudelle. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti