sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Tämän lastenkirjan haluaisin omaksi

Keinulaudan toinen pää oli tyhjä... Näillä sanoilla alkaa Timo Parvelan Finlandia Junior -palkinnon 2006 saanut lastenkirja Keinulauta, josta on kuoriutunut minun ja mahdollisesti Lyylinkin lempiäänikirja. Erityisesti nuo aloitussanat pyörivät edelleen usein päässäni, vaikka kirja onkin jo palautettu kirjastoon ja vaikka siinä oli monia kokonaisempia hienoja ajatuksia ja mieleenpainuvia kohtia.

Lainasin kirjan muutama kuukausi sitten äänitettynä versiona, ja koukkuunnuimme siihen täysin kenties Kari Ketosen upean kertojanäänen taikka sitten vain hienon, humaanin tarinan takia. Kirja on kuunneltu meillä kolmesti, ja töissä olen eräässä valvontatilanteessa saanut viisitoistapäisen vilkkaan ryhmän rauhoittumaan kuuntelemaan Keinulaudan kokonaiskestoltaan 45-minuuttisen tarinan kohtaamisten kauneudesta ja vaikeudesta. 

Toisia yhtä mieleenpainuvia (kotimaisia) lastenkirjoja ei viime aikoina ole tietoisuuteeni sukeltanut, mutta äänikirjojen maailma on avautunut talouteemme aivan uudella volyymilla: neiti jaksaa kuunnella, ja minä pääsen silloin paremmalla omallatunnolla kotitöiden pariin. Silti iltaisin luetaan perinteinen paperikirjasatu. 


Keinulauta on kirja, jonka kuulen mielessäni, en näe, ja otaksun, että joskus hankin sen nimenomaan ääniversiona kotiimme. Tarina kantaa, sillä se on ajaton kuvaus erilaisista olennoista ja siitä, kuinka haastavia heidän suhteensa ovat, vaikka olennot kohtaavatkin toisensa jotenkin hyvin kevyesti, ensimmäisiä kertoja. Kirja kuvaa myös päähenkilön, Pii-karhun yksinäisyyden tuntoja ja sitä, miten hän käsittelee ajatuksiaan kirjoittamalla niitä ylös. Myös aikuisen on helppo samaistua Piihin. Lisäksi aikuiskuulijaa hymyilyttävät hahmojen hauskat nimet: on haitaroita, unneja ja Pii. Mikä hieno ytimekäs nimi!

Jos haluat tietää enemmän kirjan sisällöstä, lue vaikkapa Järjellä ja tunteella -kirjallisuusblogin arvio tai Leppislampun alla -lastenkirjablogin Timo Parvelan toistakin lastenkirjaa käsittelevä postaus. Hyviä kirjablogeja muutenkin!

perjantai 28. joulukuuta 2012

Tukka tykkäis?

Ei uudenvuoden lupauksia, mutta pyrkimys parantaa tukan tilannetta. Kampaaja kertoi viime käynnillä, että olisi hyvä pitää hiuksia muutoinkin kuin ponnarilla: ponnarilenkki syö hiuksia yhdestä kohtaa ja ahkera ponnarityttönä eläminen näkyy minussa jo. Muutenkin hiukseni ovat iän myötä jo ohentuneet, joten olisi syytä miettiä niiden kuntoa.


Käytän ahkerasti hiushoitoja, joskus teen öljyhoitoja, enkä juurikaan käytä hiuslakkaa. Suoristan hiukseni suoristusraudalla hienompia tilanteita varten, mutta arjessa ne saavat kuivua omaa tahtiaan: en föönää, en kiharra. 

Nyt hiusten pidennyttyä on ihan hauskaakin ajatella, että niistä saisi tehtyä myös arkeen kampauksia. Olen omistanut todella vähän mitään hiushärpäkkeitä, mutta alennusmyynneissä eilen innostuin ostamaan muutamia uusia klipsejä ja pantoja. Näiden avulla pitäisi siis taikoa nopeita arkiviritelmiä. 



Harjoittelu on jo käynnissä: totuttelen nyt lomalla kotosalla pitämään hiuksia kangaspannalla ponnarin sijaan. Vähän tuntuvat olevan tiellä ja pannan tuntu on hassu, mutta kaikkeen kai tottuu. Tosin miten kauan jaksaa kymmeniä vuosia pelkällä ponnarilla tai letillä elänyt väkertää jotain haastavampaa? Kysymys selkeämmin: Oppiiko vanha uusia temppuja ja oppiiko vanhasta helposta hiuselämästä eroon? 

torstai 27. joulukuuta 2012

Kauden kirjat

Sain kuin sainkin joululahjaksi, tällä kertaa äidin sijaan vanhimmalta pikkusisareltani, toivomani Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitun Jään alkukielisen version. Seuraavana lukuvuorossa on kuitenkin julma tarina: Joyce Carol Oates:n Kosto: rakkaustarina. Samainen sisareni sai tämän lahjaksi mieheltäni Egililtä, mutta ehti jo lukea teoksen, joten ajattelin tarttua siihen ensin kirjan lyhyyden vuoksi. 

Olen kenties jo kerennyt jossain välissä kertoa, että en ole mikään himolukija. ;) Tavoitteenani on lukea kirja kuukaudessa. Yleensä luen vuodessa noin viisitoista teosta, mutta tänä vuonna olen selvittänyt vasta yksitoista kaunokirjaa, vaikka minulla onkin ollut omaa aikaa enemmän kuin moneen viime vuoteen. Kenties olen käyttänyt nukkumiseen enemmän aikaa, kenties dvd:t ovat vieneet kirjoilta tuhdin siivun tai sitten on syynä se, että uusi ihmissuhde on aikaa vievää puuhaa. :D

Kolmas talvikauden teokseni voisi olla vaihteeksi äänikirja: sain Michael Cunninghamin reilun kymmenen vuoden takaisen hittikirjan lahjaksi pari joulua sitten. Muuton yhteydessä löysin kirjan hautautuneena jonnekin cd-levyjen maailmaan. Koko syksyn kirja on odottanut minua stereoiden vierellä, mutta vihdoin nyt ajattelin tarttua myös kauan sitten kesken jääneisiin käsitöihin, joita tehdessä äänikirjallisuus on mitä parhainta sisällöntuojaa muuten vähän kuivaan käsillä puuhailuun. 


Ihana pino, kun kaikki kirjat ovat niin freesinnäköisiä ja sopivat väritykseltään yhteen. Ainoa hassu juttu on, että Michael Cunninghamin nimi on kirjoitettu äänikirjan selkään väärin! Livahti mieleeni, että jospa niteeni onkin piraattikopio! Vaan taitaa tällaisia mokia sattua näissä isommissakin ympyröissä, sillä tuntuisi sangen oudolta, että varsinkaan äänikirjoista tehtäisiin laittomia kopioita, kun ei taideta oikein cd-levyistäkään enää.

Lomaa on jäljellä vielä kymmenen päivää, joten jos nyt ei tule luetuksi kirjoja, niin koska sitten? Etenkin kun tiedossa on runsaasti aikaa myös ihan itsekseen. Vaan kylläpä sitä nytkin hiipii mieleeni, että Mad Menin viitoskausi jäi aika jännittävästi viime viikolla minulta kesken...

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Naimisiinmenevää joulua!

Kaikesta huolimatta ja kaiken ansiosta tulossa on hyvä joulu, ainakin toivon niin. Tämä teksti on ajastettu – kirjoittelen vielä kotoa Helsingistä ennen lauantain jännittävää ajomatkaa kohti Poria ja perhejoulua. 

Vietämme joulua ensi kertaa vanhempieni luona uuden kokoonpanoni kanssa: puoliskoni Egil ja hänen kaksi lastaan, minä ja lapseni Lyyli. Tuntuu sekä pelottavan aikuiselta että juuri sopivan rennolta ja helpolta. 


Teille toivotan jouluja erään oppilaani kirjoittamien joulukorttisanojen kautta. Tällaisen viestin jälkeen ei kurjista kurjin torstaini voinut saada kuin onnenkyyneleet silmiin:

"Kiitos ahkera opetaja! Kiitos että opetit meitä Suomea. Toivotavasti pidät lomstasi. Toivoo -- ogilaat Marry Christmat and Happy New Year 2013!"

– Paljon onnellisia hetkiä kaikille!

perjantai 14. joulukuuta 2012

Svenskaa veispuukin veivattavana

Olen uponnut naamakirjan syövereihin. Löysin nimittäin aivan oivallisen ruotsin sanoja testaavan pelin: Ordjaktin. Kokeilkaapa ja koukuttukaa! 

Viime päivinä olen muutenkin hurjastellut netissä. Tarkoituksenani on ollut etsiä ruotsin materiaalia oppilaita varten. Ei vain ole tullut vastaan nimenomaan lapsille suunnattua materiaalia läheskään niin helposti kuin aikuisille tehtyjä linkkejä. Vinkkejä saa siis lähettää, jos on sattumalta tai tarkoituksella törmännyt lapsenmielisiin ja helppoihin ruotsia treenaaviin tai opettaviin materiaaleihin. 

Pitkällä opinnoissaan oleville nuorille sen sijaan löytyy vallan mainioita harjoituksia, kuten Ylen Abitreenien tehtävät. Osa niistä on hyvinkin visaisia, sain todeta, kun tulokseni lähenteli nollaa. Voi minä, joka luulin osaavani!

I♥SVENSKA

Ruotsin kieli tuntuu kuitenkin nyt soljuvan, elän kuherruskuukautta sen kanssa, ja nautin siitä, että osaan, mutta että opittavaa löytyy kuitenkin vielä runsaasti, etenkin sanastopuolella. Facebookista yritinkin etsiä itselleni mukavaa sivustoa, joka toisi päivittäiseen uutisvirtaani ruotsia hauskalla tavalla kohentavia pikkupostauksia. En aivan sellaista tuotetta kuitenkaan löytänyt, mutta Victor treenaa svenskaa on se mukava pikku lisä tilapäivitysteni sekaan. 

Englannin kielen suhteen hauskoista ja opettavaisista tarinoista pitää kohdallani huolen Krista opettaa sinulle englantia -sivusto, mutta suuren suosion saanutta Senja opettaa sinulle ruotsia -sivustoa en lainkaan ymmärrä: miksi kielet pitää sotkea tällä tavoin, eiväthän nämä ruotsin sanat pääse lainkaan edukseen tällaisessa kieliympäristössä, missä ne on irrotettu omasta luonnollisesta ruotsinkielisestä tekstiympäristöstään! En ymmärrä, tai sitten en vain jaksanut keskittyä. Ehkä annan Senjalle uuden mahdollisuuden. 

Ja jos tulee oikein ikävä ruotsalaista kulttuuria, ei muuta kuin Kram Sverige uutistuuttiin myös! Vai meneekö jo överiksi? – No, en jää sitä miettimään tänne. Aivan varmasti kuherruskuukausi kuitenkin loppuu aikanaan ja sitten on muiden tuulien aika puhaltaa. Mutta nyt siirryn takaisin naamakirjaan, ruotsin sanojen pariin. Mitä rentouttavinta pelata välillä pelkkien sanojen kanssa, ilman sitä kuuluisaa kotekstia

lauantai 8. joulukuuta 2012

Mitä eroa?

Minkä eroavaisuuden allaolevista kuvista löydät?

Lyylin päivänasu:
Paita: Lindex
Hame: H&M
Sukkahousut: DPam (sukkahousuvertailussa!)
Käsilaukku: isovanhempien tuliainen Pariisista
Villasukat: mummin kutomat
Sisäkengät: second-hand/huuto.net, merkki ei tiedossa

Tietenkin se "virheellinen" kuva on sattuman kaupalla valoittunut tasaisemmin, voi tekniikka sentään!

perjantai 7. joulukuuta 2012

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Jännitystä syntyy, kun on kysymys piparipuuhista. ;)




Jo viime viikolla nelivuotias ja kolmekymmentäneljävuotias päättivät rakentaa pitkinä pyhinä eli itsenäisyysvapailla piparitalon. Taikina osoittautui kuitenkin liian pehmeäksi, osista tuli aivan liian paksuja ja lopulta kaupasta ei löytynyt enää valkoista valmiskuorrutetta ja tomusokeri unohdettiin ostaa.

Sen sijaan kaupasta tarttui mukaan sinertävää sokerigeeliä ja kirkkaanvihreää sokerikuorrutetta. Myös ranskalaiset pastillit olivat käyneet liian hyvin kaupaksi, ja tarinamme leipurit joutuivat tyytymään ranskalaisten amerikkalaisiin serkkuihin, jotka kyllä maistuvat samoilta, mutta ovat väriskaalassaan hieman erikoisia. Myös brittiläistä sokeria haalittiin mukaan Lontoon rakeitten muodossa; aikalailla ei-jouluisissa väreissä viihtyvät nämä engelsmannitkin.


Piparitalon osista tuli näin ollen jännittäviä retrovärisiä ilmestyksiä, joita koristeltiin niin modernein kuvioin kuin perinteikkäästi. Pienen leipuri-talonrakentajan ilo oli suurta, päivää oli odotettu ja leipomisesta nautiskeltiin, varsinkin kun palkkioksi oli luvattu aimo annos taikinaa, sitä vuoden parasta herkkua. Isompi leipurikin sai hyvän mielen siitä, että jaksoi puuhata joulua, vaikka monta kertaa mielessään ja ääneenkin hoki, että vielä teen uuden paremman taikinan ja että tätä pitäisi harjoitella! 



Vauhdikkuudessaan talon elementtien leipomisesta ja koristelusta selvittiin muutamassa vaivaisessa tunnissa. Vaarallisia tilanteita taasen on vielä tiedossa, kun (huomenna?) alkaa pystytysvaihe. Se tehdään tässä taloudessa ilman muuta sulatetulla sokerilla, sillä sen tehokkuus on taattu. Ei kai kukaan jaksa tomusokerimassan kanssa pelaamista ja odottelua, vaikka tiedossa on, että sulanut sokeri on todella kuumaa kamaa? Eivät ainakaan todelliset tekijät...

Retrojännittävyyksien jähmettymistä odotellessa leipuri-rakennusmestari-yksiköstä toinen vetelee nyt hirsiä ihan muulla tavalla kuin talon kimpussa ja toinen päätti justiinsa lähteä suihkuun pesemään jauhoisia käsiään. Näistä jauhoista onkin syytä pestä kädet kunnolla, ja unohtaa mainita joulunajan vieraille, kuka talon on rakentanut. Kun ei se nyt mennyt ihan piirustusten mukaan.

Jännitys kuitenkin hetkeksi ohi, nämä ammattilaiset ovat nyt ansaitulla tauolla. 


torstai 6. joulukuuta 2012

Herkkä Myy

Myy-valaisimet ovat saaneet pintaansa kaksi uutta, hempeää väriä: vaalean roosan ja mintunvihreän. Ihania, sanon, mutta aavistuksen epämyymäisiä, vai mitäs tykkäätte?




Minulle nämä kyllä kelpaisivat, vaikka molemmat, mutta harmi vaan onneksi ei ole kattopinta-alaa. Neidin huoneeseen sitten joskus, jos ja kun sellainen hänelle järjestyy. Tosin jäämme odottelemaan kirkkaan pinkin väristä Myytä, sehän sopisi oivallisesti sekä Myyn olemukseen että Lyylin toiveisiin.

Tämän joulun lahjat on jo ostettu, ja niiden joukosta löytyy se pakollinen Muumi-tuote. Tosin ei tytön toiveesta, vaan äidin ihastuksesta johtuen.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Silityspäivitys

Päivitinpä päivänä eräänä naamakirjaan seuraavasti:

28,5 neliötä ja henkilöitä useimmiten kaksi, joko aikuinen ja lapsi tai kaksi aikuista. Otan silitysvehkeet esille ajatuksenani silittää illan aikana. Jätän silitysvehkeet esille, kun en jaksakaan, mutta ajattelen silittäväni seuraavana päivänä. Sama toistuu muutaman kerran, ja koko ajan pienissä neliöissä on tiellä iso silityslauta, jonka päälle alkaa kerääntyä tavaraa. Hyppelen tytön sängyn yli saadakseni esille hänen vaatteensa tai heittääkseni pyykkipussiin pestävää. Neljäntenä päivänä hermostun, laskostan silittämättömät vaatteet kaappiin piiloon, nostan pinon puolikäytettyjä vaatteita tuolille ja taittelen silityslaudan pois tieltä. Jepjep. Tämän olisi voinut tehdä päivänä numero yksi. Ensi viikolla sama toistuu, koska en opi.

Iron - door stop
Aina silloin tällöin sattuu, että naamakirjassa saa liudan kommentteja. Kokemukseni perusteella arkielämään liittyvät pienet havainnot keräävät näitä eniten. Silityspäivityksestäni syntyi omalla kohdallani harvinaista juttelua, kun sain myös miesnäkökulman esille. Päivitän teille tätä keskustelua anonyymisti, muunnelluin vastauksin – huomaa, että nimi aina muutettu. ;)

Aleksi: Mitä pitää silittää joka viikko? Minä joskus pakosta silitän juhlavaatteita, mutten kyllä useammin kuin pari kertaa vuodessa. 

Minä: Ensi viikolla pitää yrittää silittää ne tällä viikolla silittämättä jääneet vaatteet. (Mutta myönnän, että olen silityshullu: mm. tytön paidat pitää olla silitetyt, alusvaatteita sentään en jaksa.)

Siiri: Mun yks työkaveri haastoi vuosia sitten kokeilemaan, mitä tapahtuu, jos nukkuu yönsä silittämättömässä yöpaidassa. Pelkäsin, että koko elämä lähtee käsistä, mutta päätin kokeilla. Ensimmäistä kertaa yöpaitaa päälle pukiessa sen huomaa, että onko paita silitetty vai ei. Sittemmin asiaa ei enää noteeraa. - Rennoin fiiliksin Sylvi!

Minä: Mä teen jopa sitä, että silitän käytössä ryppääntyneitä uudelleen... Joskus poikkeustilanteissa siis. Mutta on mulla aika usein sellainen olo, että aikani suuntautuu vääränlaiseen toimintaan. Onneksi en omista telkkaa, osa turhuudesta on siis tällä tavalla poistettu iltaohjelmistosta. (Netti korvaa tosin tämän aikasyöpön tarvittaessa, mutta ei aivan yhtä helposti.)

Annukka: Täällä hei toinen silitysmaanikko! :D

Aleksi: Pitää ilmeisesti kokeilla silitettyä yöpaitaa. 

Hanna: Kuulostaa harvinaisen tutulta tuo touhu...

Siiri: Aleksi, oikein odotan sun kommenttia silitetystä yöpaidasta. :D Aloittelijalle vinkiksi, että sellaisessa silkkisessä näkyy se silitys eniten, pitkässä puuvillaisessa taas tuntuu.

Elviira: Kuka kumma silittää, kysyn mä.........

Jotenkin aivan mahtavaa, että netissä keskustelua voi syntyä keskenään tuiki tuntemattomien, muttei kuitenkaan anonyymien ihmisten välille, sillä eivät tämänkään keskustelun ihmiset ole kavereita keskenään, ollen vieläpä kaikki aivan eri maailmoista ja vuosiluvuilta minulle tuttuja (tai vähän vähemmän tuttuja) tyyppejä. Facebook, joka kotoisammin saisi saada suomenkielisen nimen, on juuri siitä niin mukava väline, että se mahdollistaa aivan uudentyyppistä kommunikaatiota, joka minulle (muiden muasssa) tuntuu olevan kovin elintärkeää.

Tänne blogiinkin olen usein kaivannut enemmän kommentteja, mutta nyt olen oppinut pitämään tätä yksinäisen tilittämisen ja haaveilun paikkana. Sellainenkin on tärkeä omistaa, päiväkirjan kirjoittajaksi minusta kun ei oikein koskaan ole ollut. Kaipaan siis aina jollain tavalla lukijakuntaa, eikä lainkaan hullumpaa, jos tänne löytää tiensä hiljaisia lukijoita. Onhan minulla tuo tilastotyökalu käytössäni. :D

Mukavaa on myös joskus jakaa täällä sisältöä sieltä sosiaalisen kirjoittamisen kanavasta. Mutta mitä pitävät ystävät ja tuttavat siitä, että heidän sanojaan lainataan ja muutellaan luvatta? En nimittäin alkanut selvittää nettiin kirjoitetun kielen oikeuksia tai oikeudenhaltijoita. Sen tein, että nimet muutin ja tekstit mukailin. Mutta tarinan juoni sai säilyä. Ja omaltahan seinältäni tämän kaappasin. Älkääpä siis enää sinne kirjoitelko, jos ette halua julkisuutta, sillä teitä saatetaan lainata! ;D

Sananne ovat kultaa, ja jälleen tärkeintä on ollut löytää se hyvä tarina, sillä sitähän me kaipaamme. Kenenkään hassuutta, tapoja, kokemuksia tai arvostuksia ei ole tarkoitus vähätellä tai edes arvioida. Toivonkin, että punainen lanka on löydetty, ei mietitty ihmisten erilaisuutta tai erikoisuuksia negatiivisessa valossa.

Nyt kuitenkin iltasadun aika on ohi ja silittämiset edelleen silittämättä, mutta tällä kertaa visusti kaapin piiloissa. Hyvää yötä – huomisen tarinoita kohti!

perjantai 23. marraskuuta 2012

Sukkahousuvertailu

Lastenvaatteisiin taas hurahdettuani innostuin ostamaan myös erilaisia sukkahousuja, monia monia. Tapahtumien vyöry eli sortuminen yhä uusiin sukkikseen sai alkunsa, kun olin ostanut Polarn o Pyretin kalliihkot valkoiset sukkahousut ja onnistunut sitten heti ensimmäisessä pesussa värjäämään ne hiukan vaaleanpunaiseen taittaviksi punasomisteisten uusien valkoisten pikkuhousujen päästettyä väriä veteen.

Suutuin itselleni huolimattomuudesta ja halpojen pikkuhousujen huonosta laaduista, yritin poistaa väriä kaikin keinoin, onnistumatta siinä, ja samalla aloin pohtia millaista käsittelyä nämä sukkahousut oikein edes kestävät. Joskus nimittäin tuntuu, etteivät ainakaan halvat sukkahousut kestä edes lasten normaalia peuhuamista muuttumatta järkyttävän kulahtaneen näköisiksi. 

Niinpä syntyi tarve sukkahousuvertailulle. Mukaan on kerätty syksyllä ostettuja muutamia sukkahousuja eri valmistajilta ja eri hintaluokista. Polarn o Pyretiltä on kahdet housut, sillä nämä valkoiset jo mainitut värjäytyneet ovat mahdollisesti jonkin verran kärsineet kovasta käsittelystäni (värjäytymien poistoaineessa lionneet sekä kloriitilla pestyt) eivätkä siten ole ihan vertailukelpoisia muiden vasta käyttöönottopestyjen sukkisten kanssa.

Välihuomautuksena mainittakoon, että nykyään en enää pese pyykkiä ilman värinsieppaajaliinoja!


Sukkahousutiedot:

Polarn o Pyret: valkoiset perussukkahousut 13,90 €
- 80% puuvillaa, 3 % polyamidia, 14 % polyesteria, 3 % elastaania
- pesu 60 asteessa, ei silitystä
- valmistettu Etelä-Koreassa

Polarn o Pyret: oranssit perussukkahousut 14,50 €
- 80% puuvillaa, 3 % polyamidia, 14 % polyesteria, 3 % elastaania
- pesu 60 asteessa
- valmistettu Etelä-Koreassa

Citatin sukkikset kera uuden Småfolk-paidan

Citat: vaaleanpuna-oranssi-pinkki-lila-tummansini-raitaiset sukkahousut 4,95 €
- 65% puuvillaa, 17 % polyamidia, 15 % polyesteria, 3 % elastaania
- pesu 40 asteessa, ei silitystä
- valmistettu Kiinassa

Finnwear: valkoiset perussukkahousut 5,95 €
- 74% puuvillaa, 23 % polyamidia, 3 % elastaania
- pesu 40 asteessa
- valmistusmaa ei selviä tuotteen pakkauksesta

Finlaysonin sukkiksien kanssa kävi jo köpelösti, kun oli uitu tarhan lattialla


jny: pinkkipohjaiset tähtisukkikset 15,20 €
- 80 % puuvillaa, 17 % nylonia, 3 % elastaania
- pesu 40 asteessa
- valmistusmaa ei selvillä

jny:n tähtisukkahuosut ovat todella kapeat!

DPam: harmaa-luonnonvalkeat kissasukkahousut 10,90 €
- 75 % puuvillaa, 22 % polyamidia, 3 % elastaania
- varovainen pesu 30 asteessa
- valmistettu Italiassa


Sukkahousut ovat nyt siis otettu käyttöön lokakuun aikana, ja palaan aiheeseen toista kertaa muutaman kuukauden päästä, kunhan ne ovat päässeet neidin kovaan kulutukseen. Meillähän käytetään lähinnä hameita ja näin ilmojen jo kylmennyttyä myös housujen alla sukkiksia, joten sukkahousut ovat päivittäistä kulutuskamaa ja tytön yksiä lempivaatteita. Leggings-ilmiötä ei meidän huushollissa tunneta. 

Yritän saada kaikki sukkahousut yhtä tiheään käyttöön, jotta vertailusta tulee mahdollisimman luotettava. Kivaa saada tietää, miten hyvin pennosensa on käyttänyt. Kannattaako siis kalliiden sukkiksien osto vai ei! Entä mitkä mallit sopivat millaisellekin lapselle. Muutamien kanssa on jo tapeltu, miten pukea ne päälle, kun ovat niin kapoisia...

Ps. Kaikista sukkahousuista ei ole vielä kuvia, mutta postailen niitä kyllä projektin edettyä.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Valuraudalla muotoiltuja

Kykenin vihdoin testaamaan uuden valurautaisen lettupannuni, ja sunnuntai-iltapäivän piristykseksi pannulla syntyivät elämäni ensimmäiset itsetehdyt pinaattiletut. Maku ja rakenne olivat letuissa kohdallaan; kiittääkö siitä kokkia, Skeppshultin laadukasta rautaa vaiko oivallista ohjetta, en tiedä. Joka tapauksessa sorruin maksulliseen ohjeeseen tänä syksynä ensimmäistä kertaa ehkä kymmeneen vuoteen ostamalla keittokirjan!


Kirja on erityisesti täällä blogimaailmassa mainetta niittänyt Safkaa, jota tuntui jo olevan vaikeaa löytää kirjakaupoista. Halusin hankkia keitto-opuksen nimenomaan sen arkipäiväisten, mutta uusien, hieman hienostuneempien vivahteiden tasolle päivitettyjen perusruokaohjeiden takia. Ei minulla itselläni olisi tullut mieleen syödä lettujanikaan parmesaanirouheella päällystettyinä, vaan nytpä tiedän, että olkoon jääkaapissani aina parmesaania, sillä niin hyvältä tämä yhdistelmä maistui. – Lyönenpä vetoa, että testaan parmesaania höysteeksi muihinkin klassisiin tai vähemmän klassisiin arkikokkauksiini. 


Muut testattavaksi pian pääsevät ohjeet ovat kirjasta löytyvät lohileivät sekä lindströminpihvi, enkä kai voi välttyä kokeilemasta avokadopastaa, joka on se tämän syksyn blogiruokahitti. Postausta siitä sentään en aio tehdä, sanottavat on varmaan sanottu, esimerkiksi mainiossa Pastanjauhannassa kerrotaan, että ohje on juuri sitä, mitä arkiruoalta odottaa: nopeaa ja maistuvaa.

Avokadosta sen verran, että niitähän minulla tuossa hedelmälautasella on usein muutama kappale kypsymässä. Tykkään syödä niitä sellaisinaankin, vaikka avokadon kanssa aina joutuukin taistelemaan oikeasta syömishetkestä. Avokadoista puhuttaessa muistan itse myös sen, kuinka olen luvannut kolmannen luokan oppilailleni viedä avokadon näytiksi, kun törmäsimme avokado-sanaan jo alkusyksyllä, eikä lapsilla ollut aavistustakaan siitä, mikä ihme vihreä hedelmä se muka on. Aina vain olen unohtanut.

Palataan vielä hetkeksi siihen toiseen vihreään: pinaattiletut ohjeineen, jos ette niiden vuoksi malta hankkia Safkaa-opusta. Kirjoitan ohjeen sen mukaan, miten sitä itse toteutin. Jossain vaiheessa tarkoitus on kokeilla lettuja tuoreesta pinaatista tehtyinä.

Pinaattiset letut:
2,5 dl pakastettua pinaattia
3 kananmunaa
5 dl maitoa
2,5 dl vehnäjauhoja
0,5 dl silputtua tuoretta ruohosipulia
1 tl suolaa
mustapippuria
ripaus mustottipähkinää
3 rkl sulatettua Oivariinia 

1. Sekoita kananmunat ja maito vispilällä. Siivilöi joukkoon jauhot, lisää sulatettu pakastepinaatti, ruohosipuli ja pippuri. 
2. Hienonna taikina sauvasekoittimella. Anna turvota noin puoli tuntia. 
3. Lisää taikinaan voisula ja paista tarvitsemallasi lisärasvalla valurautapannun helpolla pinnalla. 


Käytin itse tavallista ruokaveistä lettujen kääntelyyn ja hyvin sujui. Se juuri on valuraudan ihanuus: pintaa ei tarvitse varoa. Rasvaa toki tarvitsee sitten vähän runsaammin, mutta eihän noita lettuja nyt ihan joka viikko jaksa paistaa, joten vartalonseudun liikarasvat varmasti kertyvät muista tuotteista ainakin omalla kohdallani. Enkä voi tässä yhteydessä olla mainostamatta Oivariinia, joka takasi ainakin sen, ettei liiallista rasvanmakua lettuihin päässyt syntymään. Tokihan kokeilla voisi vaikka pelkkää öljyäkin!


Maukasta vihreää tällä ohjeella syntyi, sanoisin. Maistui myös Lyylille, joka on hyvin tarkka siitä, mitä suuhunsa panee. Vaan taidetaan meidän taloudessa vielä hivenen useammin syödä noita Saarioisten äitien paistamia lettusia, ne kun ovat niin käteviä ja takuuvarmoja, vaikkei niitä valuraudassa muotoiltu olekaan.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Rakas Joulupukki!

Nyt se alkaa, joulutouhotus! Tosin yhtään koristetta en ole vielä kaivanut varastoista, se tuntuu liian aikaiselta. Mutta joululahjoja olen jopa jo hankkinut ja varsinkin ideoinut. 

Ajattelin nyt kirjoittaa muutaman sanan lahjatoiveista ja -suunnitelmista, lähinnä tiedoksi neidin kummeille ja sukulaisille, jotta vältymme turhilta päällekkäisyyksiltä. Nyt kahden kodin aikakaudella kun en itsekään ole ihan perillä, mitä tyttö oikein omistaa ja mitä ei. Kaksi kotia tarkoittaa myös monen tavaran kohdalla sitä, että niitä on hyvä omistaa kaksin kappalein. Esimerkiksi tänään emme pääse ulos ennen kuin se ainokainen ulkopuku, joka on täällä äidin luona mukana, kuivuu eilisen pyykkäyksen jäljiltä. 

Gift Giving Just Around the Corner:-)

Tytön omat toiveet ovat seuraavanlaisia:
- lasinen Prinsessa Ruusunen ja lasinen Prinssi
- Pet Shoppeja (eiku sittenkin barbeja, kun mulla ei oo yhtäkään barbia)
-> Barbeja

Välikeskustelu: 
Lyyli: Miksi sä et osta leluja? Sä oot niin tylsä ihminen, kun sä et osta leluja. 
Äiti: Eiks vaatteet kelpaa?
Lyyli: No kelpaa, mutta mulla on kyllä tarpeeksi vaatteita.
Äiti: Asia selvä, ittenihän vuoksi mä niitä sun vaatteita ostan... (ja tämä siis osin totta)

Lisää Lyylin toiveita, joita tuntuu olevan vaikea keksiä:
- Pet Shoppeja ja niiden asuntoja
- oma kukkanen (elävä) (Äiti: Entäs tuo pikku orkidea, joka sulla jo on?)
- toiset siivet, punaiset
- panta, samanlainen kuin se vihreä, mutta punainen (Halloween-asun vihreät asusteet, jotka eivät olleet kuuminta hottia)
- poneja ("mailitseja" eli My Little Pony:ista on kysymys)

Äidin toiveita ja muita ideoita ostettavaksi Lyylille, jos ei keksi:
- lastenkokoinen lakanasetti, kun meillä on vaan yksi, ja joskus Lyyli joutuu nukkumaan aikuisten peitolla, kun omat lakanat ovat pesussa
- askartelutarvikkeita, sillä niitä kuluu
- vaatepuolella tarvetta on kunnon sadeasulle (koko sitten varmaan jo 116) ja tavallisille housuille (110), esim. joustovyötäröfarkkuja ois kiva kokeilla. Neiti on melko tanakkavartaloinen, joten mitkään kapoiset joustamattomat farkut eivät oikein ole passanneet päälle.
- Prinsessa-aiheet ovat hyviä, esim. värityskirjat, pistevaiheet.
- lastenmusiikkia, sillä me kuuntelemme pääsääntöisesti kolmea levyä vuorotellen (Vauvan vaaka, Missä ilo asustaa? ja Lenni Lokinpoikanen, satunnaisesti PMMP:n lastenlevyä)

Locket Rhymes With Pocket

Itse ostan tai olen jo ostanut tytölleni musiikkiaiheisia kirjoja, Prinsessa-pyyhkeen, kunnon kylpytakin sekä ajattelin nyt sitten aloittaa isojen tyttöjen aikakauden ja hankkia ensimmäisen Barbien. Vaan lienee tyttö tarhassa jo niillä leikkinyt. 

Omatkin toiveet saa varmaan joulupukille livauttaa, jos joku niistä nyt jotain hyötyy. Huomaapa tarkkaavainen lukija ainakin sen, että materialisti haaveilee jälleen kerran materiasta. Vaan päätin sentään, että jos itselleni lahjan ostan, olkoon se uusi silitysrauta. Vanha rasittaa, kun höyrytys ei siinä toimi.

Omat toiveet:
- kunnollinen paksu kylpytakki!
- hyviä kirjoja, etenkin klassikot kiinnostavat aina sekä Sofi Oksasen uusin ja Ulla-Lena Lundbergin Is (siis ruotsiksi mieluiten)
- teepannumyssy
- kaiken maailman vähäkofeiiniset teet (jepsistä!) ja teerasiat, sillä pussista tee on kiva kaataa kauniiseen säilytyspurkkiin, käytettävyyskin silloin ihan toista luokkaa
- patakintaita ja keittiöpyyhkeitä, omistan vain pari hassua
- sukkia tai sukkahousuja ei ole koskaan liikaa ja ne kuluvat

Näin tylsästi tänään. Tästä se joulunteko kuitenkin alkaa. Iltapäivällä lähdetään joulukorttiostoksille!

perjantai 16. marraskuuta 2012

Mieluiten pinkkii

Neiti Lyylistä on tullut hänestäkin Jukka Poika -fani: Jukkis kun laulaa siitä, että mieluiten sais olla pinkkii. Yllätyin, kun Lyyli nappasi tämän(kin?) kohdan usein luukuttamastani Siideripissiksestä. (Hmmm, lienee syytä miettiä, millaisia lyriikoita lapsen kuullen soittaa.) 

Pinkki on muutenkin esillä täällä usein. Tällä viikolla muisteltiin halloween-bileitä, joissa neidillä oli yllään musta mekko, oranssit sukkahousut ja vaaleanvihreät siivet. Tyttö alkoi puhella vähän surumielisenä, että ensi vuonna hän sitten viettää pinkkiä halloweenia. Taisin siinä tokaista, että kyllähän ne oranssi ja musta ovat halloweenin värit, ei siitä mihinkään päästä. Mutta jos edes siivet olisivat pinkit, totesi neiti. Niin, vihreät siivet ovatkin jääneet harvinaisen vähälle huomiolle, värillä siis lienee väliä. 


Toisena iltana Lyyli istui vaaleansinisellä kylppärinmatolla ja kertoi, että tämä on hänen lempivärinsä. En voinut olla huudahtamatta: Mutta eikö se ole pinkki? Vastaus kuului kirkkaasti ja korkealta: Joo, pinkki on mun eniten lempiväri ja muita lempivärejä ovat sininen, punainen, oranssi... Käytännössä katsoen kaikki muut värit. Niinpä niin.

Lapseni maailma on siis onneksi myös värikäs, vaikka vaatteet ovatkin usein pinkkivoittoisia. Vauvan vaaka -levyn Afrikan yö -kipaletta kuunnellessamme neiti totesi, että miksi kaikki on mustaa, ihan tylsää. Ilmeisesti hän ei ollut kuitenkaan ymmärtänyt, että laulussa laulettiin tumman äidin tummasta ihosta. Lyylin mielestä laulun maailma vain oli liian musta, vaikka suvaitsevaisuuslauluksi se kai tehty oli. Ehkä hän oli osin oikeassa siinä, että miksi korostaa mustaa (ihoa), eihän valkoisestakaan liene syytä tehdä numeroa. Mutta Afrikan yö on ihana biisi, huolimatta siitä, että musta-sana siinä toistuu kymmeniä kertoja!

Pinkki taas on siitä jännä sana, etten löydä sille ruotsinkielistä vastinetta; pink, pink, pink (kun ei se pinkt, pinka voi olla)? Ei taida siis oikein taittua ruotsinkieleen. Tuo ruotsalainen mies korjaa usein pinkkini liilaksi, mutta eihän se ole sama juttu? Eihän. Kyllä se vain kunnon pinkki on jotain ihan muuta kuin vaaleanpunaista tai liilaa, violetista puhumattakaan! Vai eikö ruotsiksi pinkistä puhuta?

Veikkaan, että pinkistä pikkutyttönä tykkääminen on kielestä riippumaton universaali ilmiö. Vain siis sukupuoleen katsoen. Vai johtuuko havaitsemani ilmiö siitä, että olemme pukeneet Lyyliä tytöksi alusta lähtien? (Ja varsinkin aluksi, sillä silloin hän näytti enimmäkseen pojalta.) Ja mikä vielä tärkeämpi kysymys: Milloin tämä pinkkisyys loppuu? Onko neuvoja pinkkitaudin taltuttamiseksi? Eivät taida Jukka Pojan nykyiset ideologiat kuin pahentaa asiaa.


Kuva viime keväältä Veikon luota.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Pääkopassa hyrisee

Tänään lamppuni syttyivät: pienen ja kohtalaisen yksikielisen (kenties yksinkertaisenkin?) järjestelmäni piuhat yhdistyivät kielelliseen iloon. Tajusin nimittäin vihdoin, millainen ruotsin kielen ajanmääresysteemi on ja millaisia prepositioita kulloinkin kuuluu käyttää. Siis vasta nyt, kuuden vuoden pulpetissaopiskelun, lähes neljän vuoden maassa-asumisen, reilun vuoden opettamisen ja nyt puolen vuoden aktiivisen käytön jälkeen tämä kohtalaisen yksinkertainen järjestelmä järjestäytyi myös päässäni ruotuun. On aikansa muhinut, en muuta keksi kommentoida. (Heille, joille ruotsin ajanmääresysteemi on edelleen järjestäytymätön, kas tässä, iloksenne nettikooste.)


Muuten viikko onkin ollut kiirettä täynnä, ja muut oivallukseni kaltaiset ilonhetket ovat lähinnä liittyneet hyvin pieniin asioihin: miten kauniita paitoja oppilailla päällä, miten merkillistä mutta maukasta ilmastopäivän ruokaa, miten paljon paremmalta vadelmaveneet maistuvatkaan kuin osasin muistaa ja miksi ihmeessä ei voisi lähteä töihin vähän liian aikaisin ja lorvia Kampin kauppakeskuksen käytävillä. Hufvudstadbladetkin kun on niin kiva ostaa harva se aamu, vaikka ei se sillä tavalla halvaksi tule.

Kuten siis huomaatte, ajatukseni pyörivät edelleen hyvin paljon ruotsin kielen ympärillä. Olen yhä haltioituneessa ensihuumassa. Viikon kuluessa olen huomannut myös pimeyden syventyneen ja itseni sortuneen jokapäiväisiin iltapäiväkaramelleihin ja -kaakkuihin. Auki olevien nettisivujeni syövereistä on sitäpaitsi jo usean päivän ajan löytynyt hyvin suklaisen kakun ohje. Tätähän on pakko kokeilla, jotta selviää tästä marraskuun mahdottomuudesta. Koskaan ei ole ottanut syksy näin koville, ei oikeastaan edes viime vuonna – silloin elämä potki vain muuten, ei se syksy tehnyt asiaa vaikeammaksi.

Mutta edelleen ja kenties yhä enenevässä määrin olen onnellinen ihmisistäni, jaksan iloita lukupiirimme olemassaolosta, vaikken kirjoja kykenekään lukemaan, nautin siitä, että on keittiö, jossa voi leipoa ja laittaa ruokaa, kuten itse haluaa, siitä, että olen antanut luvan itselleni ottaa nyt hiukan rennommin. Kyllä niitä karkkeja joskus voi viikon jokaisena päivänä syödä, siis joskus! Vai onko parempi vetää karkkiöverit yhtenä päivänä, ja voida pahoin monta päivää sen jälkeen? Sama määrä jaettuna usealle hetkelle vaiko vain se karkkipäivä?


Omatunto silti kolkuttaa. Se kolkuttelee muutenkin vähän turhan tiheästi, ja myös tämä viikonloppu alkoi tekemättömien, mutta viikonlopun aikana tehtäväksi tarkoitettujen töiden listaamisella. Ja sitten lähdin ikävyyttä pakoon ystävän kanssa: shoppailu UFF:n halvoilla päivillä eli tasarahaviikoilla oli kannattavaa, sillä löysin Lyylillekin kaikkea pientä hauskaa ja spesiaalia tuotetta. Oli jotenkin puhdistava olo fiinistipukeutuneena kuljettujen viikkojen jälkeen kannella kaupungilla keltaisia kasseja, mutta ei niitä, joissa lukee Hullut päivät, vaan niitä halpisvastineita. Alkoi taas hyristä lupaavammin.

Ja nyt kun olen tässä listaani lyhentämässä, niin en voi kuin olla tyytyväinen. Vasta perjantai, ja ehdin jo blogata. Mitä kaikkea viikonloppu siis vielä tuokaan tullessaan! Tilauksessa on yhdessäolon hetkiä ja elämänmakuista huilimista. Ja ruotsinkokeiden läpikäyntiä. Se on muuten kivaa!

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Lahden tuolle puolle, ei (vielä) pysyvästi

Änkyräkänkyrätekstien jälkeen jotain aurinkoista: kahden vuorokauden kuluttua löydän itseni nykytiedon mukaan laivasta matkalla kohti Tukholmaa. Päällisin puolin tiedossa on aivan tavallinen viikonloppuretki, mutta samalla kyseessä on pienen ihmisen mittakaavassa ainutlaatuinen tapaus: tapaan ensimmäistä kertaa sukua, uuden ihmiseni kaikki neljä sisarusta. 

Hassua, että lähinnä minua jännittää se, miten tulen pärjäämään ruotsillani, vaikka tiedän, että pärjään sillä aivan erinomaisesti. Jännittävissä tilanteissakaan sanani harvoin enää menevät solmuun, kenties lukuunottamatta esiintymistilanteita, joita en ole ruotsiksi juurikaan joutunut viime aikoina kohtaamaan. (Oppitunteja en laske, pitäisikö?)

Muistan elävästi, kun tapasin ensimmäistä kertaa Egilin, että käteni tärisivät kuin pahemmassakin horkassa ja kävelin vaappuen. Niin paljon jännitin, en tuntemattoman netti-ihastukseni tapaamista, vaan sitä, miten selviän kielelläni, joka ei ole omani. Hullua?

Stockholm. Rosenbad. Estocolmo.


Koulussa olen mainostanut retkeäni lähinnä ruotsinopiskelijoille (lupasin tuliaisia, o-ou), mutta myös joillekin omille pienryhmäläisilleni olen kertonut tulevan viikonlopun suunnitelmistani. Kommentit ovat olleet hauskaa kuultavaa, yleisimpänä lyhyt: Epistä! Eräs kolmannen luokan ryhmäni oli ihan hiljaa, kun kerroin reissustani. Syy selvisi, kun kysyin, että tiedättekö, mikä Tukholma on. Epäröivä vastaus kuului: Onko se maa? Kuitenkin osa väestä väitti Tukholmassa käyneensä, vailla kuitenkaan muistikuvia matkasta. Ei mitenkään erityisen yllättävää, ryhmäni kun tunnen, mutta hiukan hymyilyttävää. Mutta eihän kolmannella luokalla vielä pääkaupunkeja olekaan opetettu! 

Viime vuosina olen matkustanut naurettavan vähän, siksikin olen hyvin innoissani matkasta. Eri maa, tuttu, mutta silti vieras kieli, jota kuulen kyllä täälläkin, mutta yleisimmin vain yhden ihmisen suusta. Siis virkistävää ja samalla rentouttavaa, koska laivalla ei voi tehdä juurikaan mitään järkevää. Vain löhötä ja nautiskella. Sitä juuri nyt tarvitsen!

Friday evening - all quiet in Stockholm

Sellainen kutina minulla myös on, että joskus Tukholmassa tai sen liepeillä vielä asutaan! Tunsin jo luissani Ruotsista Suomeen kymmenen vuotta sitten palattuani, että jonain päivänä astun vielä kerran laivaan, omaisuus mukanani tai vähintään varastoituna muutamaksi vuodeksi. Muuton aika ei kuitenkaan ole aivan lähitulevaisuudessa, ja tällä hetkellä riemuitsenkin lähinnä siitä, että opin retki retkeltä tuntemaan Tukholmaa paremmin.

Helsinki on nyt niin nähty, että on aika uusien maantiedon ja kulttuurintuntemuksen mikrotason oppituntien. Jos lähimatkailu on tyyperryttävän tavallista ja osoittaa mielikuvituksen puutetta, olkoot. Minä en oikeastaan koskaan olekaan ollut kuinka monta eri maata olet reissannut -tyyppiä, vaikka olisin halunnut niin, vaan ennemminkin mulle kaikki siitä yhdestä kohteesta -henkinen matkustaja. Olen valmis palaamaan kymmeniä kertoja samaan kohteeseen, jotta voin kertoa siitä enemmän kuin moni. Rakastan Helsinkiäkin juuri tällä tavalla, tietäen ja kertoen. Ulkomaisiksi rakkaiksi kohteikseni ovat valikoituneet kuin sattuman kaupalta Ruotsi ja Islanti, enkä niitä enää muiksi muuttaisi.

Siis kuulkaa, oppilaat, jotka kyselette, miksi Suomi vihaa Ruotsia (S2-oppilaan viaton kysymys tänään), vastaan teille: Ei se vihaa, se on pelkkää kateuden sävyttämää ihailua, joka toisinaan ilmenee agressiivissävyisen kuvaston avulla. Se ihaileva puoli usein peittyy, mutta kyllä sen löytää, kun jaksaa vähän selailla. Tukholma-hehkua vähintään ovat blogitkin ajoittain täynnä.

Ja sinne päästään pian! Kuinka tavallista, mutta kuinka tärkeää!

tiistai 30. lokakuuta 2012

Blogikriitikko avautuu jälleen

Varoitus: Seuraava teksti sisältää rakentamatonta kritiikkiä. 

Bisquits mietti tovi sitten, mikä tekee blogista seurattavan. Asia jäi pyörimään päähäni, sillä huomaan hyljänneeni blogin toisensa jälkeen kuluneen vuoden aikana. Blogilistani lyhenee uhkaavasti entisestään, tosin huomaan toisinaan eksyväni uusille poluille ja ihastuvani. Mutta mikä tosiaan tekee blogista seuraamisen arvoisen?

Kaiken kaikkiaan parasta hyvässä blogissa on elämänmaku; kuten Bisquits sen jo sanoi, se, että mennään eteenpäin, jotain todellista tapahtuu. Ei aikuisen ihmisen lukulistalla kovin montaa vuotta voi pyöriä itseään toistavat teinikirjoitelmat siitä, kuinka tavara on ihanaa ja oma meikattu naama hyvä esikuva. Eihän? 


Kyllä minuakin on ihan sapettanut lueskella muutamia hyvinkin laadukkaita blogeja, kun tuntuu, että joka toinen kirjoitus on sitä, että oma naama tai hiukset toistuvat kaksikymmentä kertaa kuvituksissa: edestä, sivulta, hieman vakavampi ilme ja kappas, sitten onkin keksitty pyörähtää. Huoh. Nää on niin nähty. (Tosin ne joka toiset hyvät ja monipuolisemmat kirjoitelmat ehkä vielä pitävät jotenkin blogin listalla roikkumassa.)

Tai entäs ne neljäs Mulberry-laukku -tyyppiset blogit, joissa esitellään ne laukut nyt sitten kunnolla, kun kerran on tullut hankittua taas yksi uusi vähän niinkuin ekstemporee. Sattui vaan niin kivasti, että oli muutama ylimääräinen satku lompakon pohjalla. 

Ei kiitos mulle enää. (Vaikka onhan tuohon samaan bloggaustyyliin tullut itsekin blogin varhaisnuoruudessa sorruttua. Mutta siitä on toivottavasti pikkasen kasvettu pois.) Kun en minä oikeassakaan elämässä jaksa tällaista ulkokultaa, niin miksi täällä jaksaisin? Ja mikä mainiointa, itselleen nauravaa, vähän vähemmän vakavasti itsensä ottavaa bloggaajaa on paljon kivempi lukea kuin niitä nättejä ja nökönuukia, vaikka ei kai kauneudella ole mitään asian kanssa tekoa?


Vaan ei sitä blogattavaa aina löydy, ei rakentavia keskustelunavauksia, ei eteenpäin vievää otetta, jos kaikki junnaa paikallaan. Kyllä mää sen varsin hyvin tierän. Enkä ainakaan minä täällä mielistelemäänkään (enää) rupea. Että kai se vaan niin on, että jokainen taaplaa tyylillään, ja sitten lukija poimikoon ne palat, jotka lukea haluaa. Eihän tämä mikään romaani ole, että joka sana pitäisi imeä, jotta pysyisi kärryillä.

Ja jotta löytäisin nyt jotain positiivistakin sanottavaa – kun pitää siinä palautehampurilaisessa kai se pihvikin olla – että onpas muuten mainioita blogeja, esimerkiksi jo mainitsemani Buttermilk Bisquits sekä Oi Mutsi mutsi, joka oli minulla jostain kumman syystä tauolla ja jota nyt taas hotkaisin parikymmentä sivullista. Että löytyyhän sitä maailmasta muutakin sanottavaa kuin sitä, että mä taas voitin jonkun bloggauspalkinnon ja katsokaa, kuinka upeet kynnet!

Olipas taas kivasti sanottu. Kai mä oon tullut vanhaksi, kun tällaista jaksan. Suokaa anteeksi, mutta varoitus annettiin.



sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Kahta en vaihda

Oikeastaan sataa en vaihda, sillä paljon hyviä itsensähoitamistuotteita on reilun kolmenkymmenenneljän vuoden päivittäistavarakauppavaelluksien, apteekkivierailujen ja jopa erikoisliikepiipahduksien aikana tullut kokeiltua, kuten varmasti kaikkien sukupolveni edustajien, mutta tällä kertaa puhun hyvinvoinnin kulmakivituotteistani. Tässäpä siis päivittäiset "terveysjuomani", olkaattes hyvät!


Ensimmäinen niistä olkoon Aqualan L. Aloitin sen käytön lukioiässä, ja siitä lähtien vessan kaapissa minulla on aina ollut Aqualan L:ää; monta kertaa olen yrittänyt vaihtaa tai vuorotella sitä jonkun muun apteekkirasvan kanssa, mutta en ole onnistunut pysyvästi siirtymään mihinkään näin hyvään hajusteettomaan perusrasvaan. 

Monien harhavuosien jälkeen aloin tänä syksynä käyttää Aqualan L:ää myös meikinpoistamistarkoitukseen, ja siihen se kenties toimii kaikkein parhaiten! Lisäksi keltainen piristysväri erottaa putelin monista muista, mahdollisesti lukuunottamatta aiemmin mainostamaani Lemon Juice & Glycerinea, joka tietyllä tapaa toimii käsirasvana Aqualania paremmin. Ainoat, joihin Aqualan L:ää en käytäkään, ovat käteni, jotka vaativat tujumpaa tuotetta, useimmiten öljyä, pysyäkseen pehmeinä.

Toinen aarteeni, tuore löytöni, vaikkakin varastoissa jo vuosia lojunut, on vanha kunnon joogien nenäkannu. Sen avulla kun puhdistaa päivittäin nenänsä, olo on aivan toinen, kuin uimasta suoraan tullut. Aloitin uuden tavan pari viikkoa sitten päädyttyäni siihen, että luovun kaikista kortisonipitoisista tuotteista, koska ne eivät tuo helpotusta olooni. Nenäkannun avulla saan osan päivän töhkistä pois ja samalla aukaistua sieraimia yöunta varten. Joskus huuhtelun jälkeen tuntuu siltä, että nenä paisuu kuin nuhaisella, mutta yleensä olo muuttuu hetken kuluttua varsin hyväksi. Katsotaan keväämmällä, onko huuhtelulla vaikutusta sairastettujen flunssien määrään!

Kolmas kulmakiveni ovat ne pitkät yöunet, jotka harvinaisen usein olen kuitenkin valmis vaihtamaan muuhun toimintaan, kuten tänäänkin. Suhteeni yöuniin ovat silti lämpimät, ja usein jo kahdeksan aikaan illalla saatan alkaa niistä haaveilla. Parhaita ovat aamut, jolloin herää siihen, että on saanut nukkua kyllikseen. Näitä aamuja osuu säännöllisesti jopa arkipäiville, vuosi vuodelta useammin. 

Tällä hetkellä joudun kuitenkin toteamaan, että vain kahta en vaihda, sillä yöunien, kuten lukuisten muiden terveydenhoitotuotteiden käytössä on kohdallani niin paljon lusmuilua, huolettomuutta ja yliolkaisuutta, etten kehtaa edes tunnustaa. Mutta kyllä, tänä iltana pesin hampaani!

tiistai 23. lokakuuta 2012

Yksiksein

Tämän viikon vietän perjantaihin asti asunnossani ihan ittekseni. Oikeastaan olen ollut yksikseni jo lauantaiaamusta alkaen, töitä tietenkin lukuunottamatta. Hassu tunne, sillä olen kämpilläni melko harvoin näin pitkiä aikoja ilman seuraa. 

Välillä sitä tuntee oikein himoavansa puhdistavaa yksinoloa, rauhaa omille ajatuksille ja teoille. Itse olen kuitenkin yksinoloa nauttinut elämässäni kai kyllikseni tai ainakin tällä hetkellä mittari on täynnä, sillä en tunne tästä yksikseni yskiskelemisestä saavani irti mitään. Raivoan vain paljon herkemmin (toimimattomalle netille tai epäonnistuneille uunipaprikoille) tai tartun pikkuasioihin (miksi ihmeessä vessan kuviokaakelit on ladottu osin toisin, osin toisin päin). Välillä toisaalta melkein hymyilyttää, kuinka sitä jaksaa ihmetellä jotain peukalon tekemään reikää hupparissaan niin moneen otteeseen. Kaipa se on sitä, kun ei ole saanut asiaa kenellekään kertoa tai näyttää.

Olenkin vahvasti sitä mieltä, että ihminen on laumaeläin. En millään pysty ajattelemaan, että toisen aikuisen kaipuu, siis nimenomaan toisen vastuullisen henkilön kaipuu olisi kypsymättömyyttä tai epävarmuutta. Sitä vain haluaa jakaa huolensa ja mietteensä, jotta pystyy toimimaan arjessaan aikuisena ja ottamaan itsekin vastuuta. Turvaahan se lauma tuo eläimellekin, ja sitä myös ihminen etsii. Nykyajan yksilökulttuurissa turvaa tosin pyritään hakemaan monesta muustakin lähteestä, usein vain siksi, että se on nykymaailmassa järkevämpää ja helpompaa. Mutta tuovatko monet hienot turvalaitteet, viihdytysvempaimet tai seurankorvikkeet mitään sen isompaa iloa ja todellista mielenrauhaa kuitenkaan? 

Pienin poikkeuksin sanoisin, että eivät, mutta ei käy kieltäminen, että palovaroittimesta tai turvaketjusta saattaa olla (myös) yöunien takaajaksi, jos sattuu olemaan samanlainen luonne kuin itse olen. Tosin turvaketjuni on liian pitkä, ja näinpä sen saa kädellä ulkopuolelta auki. Koettu on, onneksi sisään tuli tuttu ihminen omilla avaimillaan. :D

Viihteestäkin toki voi olla seuralaiseksi, vaikka siitäkin kyllä mielestäni nauttii parhaiten yhdessä. Mietin äsken suihkussa murehtiessani, mitä tekisin, jos joutuisin taas masennuksen takia sairauslomalle. (Onpas ylevät mietteet – luulen kuitenkin, että tämä ajatelma ei ole todellinen uhka tällä hetkellä.) Mieleeni juolahti heti, että katsoisin jonkun todella hyvän dvd-sarjan putkeen, mistä olen monta kertaa unelmoinut, mutta on jäänyt jotenkin urakka puoliväliin tai vähintään liian pirstaleiseksi kokemukseksi. Mutta sitten tajusin, että jos olen sairauslomalla ja masentunut, en jaksa mitään näin järkevää. Onneksi olen siis nyt parempi, ja vaikka viime vuoden jälkilöylyt ahdistavatkin, olen jo voiton puolella.

Synkistelyt täällä blogin puolella näemmä kuitenkin jatkuvat. Tämä on hieno kanava myös itsensä hoitamiselle, vaikka pyrin kyllä ajattelemaan kovasti teitä lukijoitani. Kyllä minä unelmoin paitsi uusista häistä, perheestä, isommasta kodista ja asumisesta ulkomailla, myös siitä, että pääsisin näistä joskus blogissani, tässä tai jossain muussa osoitteessa, kertomaan. Blogini olkoon ilon ja surun tasapainoilua, kuten elämä seurassa olon ja yksin vaeltamisen. 

Noche de luna llena - Full moon night

Lopuksi mainittakoon, että opettajan työ on kyllä mitä parhainta terapiaa synkkyyteen taipuvalle ja yksinäisyydestä ahdistuvalle mielenlaadulle. Konkreettiset askareet, käytännön hankaluudet ja pienten tapahtumien värittämät päivät kuluvat niin nopeasti, että sen suurempia murheita ei ehdi liikaa edestä taakse kelailla eikä yksinoloa kärvistellä. Usein työpäivän aikana on melkein toisin päin, ja sitä huokaisee helpotuksesta, kun saa hetken istua luokassaan ilman, että joku on että opee.

Mutta nyt lopetan, koska etenkin murehtivan sielun täytyy välillä myös nukkua tarpeeksi. Eihän se ole ihme, että ahdistaa kaikki, jos yöunet jäävät järjestelmällisesti alle seitsemän tunnin. Huomenna sentään vasta 6.15 soi kello! 

Hyvää yötä!

lauantai 20. lokakuuta 2012

Sinne missä maa päättyy

Hieno kirjan nimi, hieno kirja. 


Olen tosin päässyt lukemisessa vasta aivan alkutaipaleelle, mutta matka alkoi hyvin. En voi kuin odottaa pääseväni tempautumaan Oran, Ilanin ja Avramin elämään, vaikka kuinka raskasta matkaa joudunkin heidän kanssaan kulkemaan.

On lukukuu, ja pyhitän siis tämän viikonlopun yksinolon myötä kirjalle, viinille ja kevyille kävelyretkille, kirjan patikointiteemassa.


Hyvä arvostelu teoksesta löytyy sekä Parnassosta että Helsingin Sanomista.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Arkea

Heräsin eräänä aamuna uneen, jossa odotin vauvaa, opetin saksaa ja jossa kollegani kävi kesken oppitunnin vetämässä mekosta auki jääneen selän vetoketjun kiinni. Enteitä vai pelkojani? Serkkuni tosin analysoi, että vauvanodotusunet tietävät uuden alkamista. Sitä todella toivon, sillä syksy on tähän mennessä ollut niin raskas, että olen ollut heittää hanskat tiskiin monta kertaa.


Nyt olemme syyslomalla hyvin rauhallisissa tunnelmissa. Ei matkoja, ei riekkumista. Kuumeilut olen saanut pidettyä kurissa ottamalla tupla-annokset allergialääkettä, tosin lähes joka kerta tanssitunnin tai uintireissun jälkeen lämpö seuraavana päivänä nousee. Ylirasitusta, kenties. Nyt syyhyilen enemmän kuin pitkään aikaan, ja epäilen tietysti jo, että onkohan täällä uudessa kodissani nyt kuitenkin jotain hämminkiä, vaikka voin sanoa, että home ei haise missään. Vaan eihän se aina haise, huoh. (Kylpyhuone on hiukan epäilyttävä, sillä saan oireita nimenomaan siellä. Koira on tutkinut tilan ennen sen käyttöönottoa, joten uusien putkien mahdollista vuotamista tms. ei ole testattu koiran avulla.)

Missään tapauksessa muuttoa ei ole tiedossa, eikä edes remonttia. Odotan nyt tovin, ja mietin, mitä tehdä. Keväällä varmaan kirkastuu monella tapaa, kun tietää, millaisia työpaikkoja on tarjolla ja mitä oireille kuuluu. Toistaiseksi pitää vain selvitä, sopeutua, ajatella muuta ja tehdä kivoja asioita. Tuntuisi nimittäin erittäin tyhmältä taas alkaa remontoida asuntoa, jonka homekoira on tutkinut ja puhtaaksi havainnut, jossa kaikki on päällisin puolin erittäin hyvässä kunnossa, ja jossa en kuitenkaan kauaa tule asumaan. Näillä näkymin tuntuu ja näyttää vahvasti siltä, että muutama vuosi tässä vietetään, ja sitten kutsuu Itä-Helsinki. :D


Onneksi elämään siis kuuluu hyvääkin; olen myös tekemässä pientä ryhtiliikettä, ja huolimatta edellisestä postauksestanikin, jättänyt purkan syönnin muille. Vatsani voi paremmin. Lisäksi olen iloissani huomannut, että olen myös jättänyt hiusten nyppimisen vähemmälle. Muutenkin olen tyytyväinen hiuksiini: niiden puolipituuteen ja väriinkin, samalla kun olen päättänyt jälleen kerran olla värjäämättä niitä enää millään keinotekoisella. Viimeisin värjäyskerta onkin toukokuulta, ja omaa väriä näkyy jo reilusti! Ei se nyt niin pahalta näytä... (Kuvia kenties jossain vaiheessa, kun saan käytettyä ulkopuolista kuvaajaa.)

Lyylin kanssa olen leikkinyt vain vähän. Huomaan, että heti kun alan stressata elämän suurista asioista, kuten terveydestä, muutun todella rasittavaksi ihmiseksi: jankkaan samaa asiaa, en jaksa keskittyä kunnolla mihinkään, tiuskin ja hermoilen. Ja ikävä kyllä juuri näissä tilanteissa alan myös nyppiä hiuksiani tai nyhtää kynsinauhojani. Toisaalta varmaan aika moni muu tekee ihan samaa, ainakin kynsinauhat ovat monella koetuksella, jos stressiä pukkaa.


Nyt taidamme siirtyä lounaan pariin, jotta viimein pääsemme ulkoilemaan, kirjastoon ja postiin sekä lopulta Lyylin isän luokse. Neiti vaihtaa tänään majapaikkaa, ja minä siirryn viikonlopuksi kirjanlukemistunnelmiin, ainakin toivoakseni. Olen niin odottanut vällyjen väliin käpertymistä, hyvää romaania ja viinilasia vierelleni. Tuntuu siltä, että sen ansaitsee. 

Aion myös kirjoitella tänne ahkerasti viikonlopun aikana, ensi kerralla toivottavasti paljon positiivisempaa tekstiä. Ei elämäni niin kurjaa ole, mutta toki vaadin olotilaani parannusta ja aion ajan kuluessa hoitaa itseni hyvävointiseksi tavalla tai toisella. 


keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Pirkka-purkan parhaus

Niin se vain on, että Pirkka-täysksylitolipurukumi voittaa mennen tullen muut samojen markkinoiden paremmin mainostetut ja paremmilta näyttävät täsmätuotteet. Ainakin minun herkän masuni kohdalla, lompakkoa unohtamatta. 

Pirkka-purkan kilohinta on nelisenkymmentä euroa. Se on täysksylitoliksi vähän; muiden kilohinnat riipivät seitsemissäkymmenissä. Pikkupahvipurkillinen Pirkka-purkkaa maksaa siis 1,39, kun pussitetuista merkkipurukumeista maksat helposti 2,50, ehkä kolmekin euroa.

Parasta Pirkka-purkassa on kuitenkin sen sisältö: vain ksylitolia, purukumin perusmassaa, sakeuttamisainetta, aromeja, emulgointiainetta, kosteudensäilyttäjää ja pintakäsittelyaineita. Riittäähän näissäkin E-koodeja, mutta vähemmän kuin monissa. Omalla kohdallani avainsana on sorbitolin puuttuminen: vatsavaivat vähenevät huomattavasti, kun välttelen sitä, sillä jauhan purukumiklönttiäni usein tunninkin verran. 


Tätä purkkaa tulee myös käytettyä kohtuudella, sillä sen ensivaikutelma on tylsyyden ylistys, mutta maku säilyy. Liian hyvän ensimaun antavat purkat ovat nimittäin siinä mielessä petollisia, että niitä tulee otettua useammin ja syötyä vähemmän aikaa per pala tai palat. 

Omaan purukumiannokseeni sisältyy aina kolme tyynyä, puhaltelen purkastani usein palloja ja naksuttelen sitä hampaillani. Täyttä teinimeininkiä. (Mahtanee olla hupaisa näky, sillä muuten habitukseni ei teiniltä vaikuta.)

Ja sanomattakin lienee selvää, että tälläkin hetkellä toiminnassa on Pirkka-purkka, tekstin laadun takaamiseksi. Pyöränkumia en tällä ihmeaineella ole vielä paikannut, mutta eiköhän Pirkasta olisi siihenkin. Sitten voisi lähettää neuvon Niksi-Pirkkaan.

Amen. Pirkka-purkka on puhunut (tai naksunut suussa).

lauantai 6. lokakuuta 2012

Lyylin hyllyn helmet

Luemme hyvin vähän kotimaista lastenkirjallisuutta, sillä tuntuu, ettei laadukkaita nelivuotiaille (tytöille) sopivia kotimaisia teoksia yksinkertaisesti vain pilvin pimein löydy. Hiukan vanhemmille keksisin kyllä suomalaistenkin tekemiä hyviä kirjoja, mutta näin alle kouluikäisen kotirintamalla olen nähnyt parhaaksi pitäytyä käännöskirjallisuuden parissa. Lisäksi rakastan klassikoita, joten niitäkin olemme ottaneet lukuohjelmaamme. 

Suuren osan luettavista kirjoita omistan itse, mutta olemme nykyään sikälikin kirjaston kanta-asiakkaita, että olen lopettanut kirjojen ostamisen lähes kokonaan asunnon oston jälkeen. Kirjahyllytkin ovat kiitettävän täynnä, joten ne saavat tulevina vuosina paisua hyvin hitaaseen tahtiin lahjakirjojen ja muutamien harvojen ja valittujen hankintojen leveydeltä.


Tällä hetkellä luemme Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee -klassikkoa Inga Mooren ihanalla kuvituksella. Kirja on paksuhko, mutta Lyyli jaksaa keskittyä siihen(kin) hyvin. Tarinahan on hyvin leppoisa, mutta tarpeeksi eteenpäinvievä ja tarinassa seikkailee sopivan vähän erilaisia hahmoja. Miljöö on ihanan rauhallinen ja turvallinen, enkä voi kuin suositella kirjaa juuri sen puhtauden ja perinteisyyden ansiosta. Vanha kunnon satumaailma! Samanlaista ihanaa satulempeyttä löytyy vaikkapa kirjahyllymme Onnelista ja Annelista sekä meidän molempien rakastamasta Panama-kirjasta.


Tietokirjoja olemme lukeneet hyvin vähän; en ole itse tietokirjatyttö ollut koskaan, mutta joitakin opuksia on kuitenkin tullut hankittua (tai saatua) tänne lastenhyllyyn. Leena Lehtolaisen Metsän mesikämmen minua kiinnosti sen takia, että siihen on yhdistetty paitsi tietoa myös kansanperinnettä karhusta. 

Aapinen on vielä koriste, sillä en ole laisinkaan alkuopettajasielu, eikä lukemisen opettaminen kiinnosta minua luonnostaan. Muutenkin tuntuu, että onkohan vielä liian varhaista alkaa tutustua lukemisen maailmaan, vaikka tyttöä kyllä toisinaan kiinnostavat kirjaimet kovastikin. 

Olen siis nähnyt parhaaksi tavaksi edistää tytön kirjallista kehittymistä lukemalla niin paljon kuin jaksan eli joka ilta edes jonkin verran. Tutkimustenhan mukaan juuri lapselle lukeminen on mitä parhainta kulttuuria, jota vanhempi voi lapselleen tarjota. Toki lukemisen oppiminen ennen kouluikää voi olla sikäli hyväksi Lyylin tapauksessa, jos hän menee kielikylpykouluun, mitä olemme hiukan suunnitelleet. Mutta ehken se ole minä, joka Lyylin lukemaan opettaa.


Lyyli pitää riimittelystä, kuten lapset yleensäkin. Joskus ratikassakin matkatessamme teemme riimipareja, ja viime aikoina olen yrittänyt lukea myös hiukan kansanloruja. Niitä lukiessa välillä kyllä tuntuu siltä, että onpas erikoisia ajatuksia, hassuja nonsense-sanoja, loruttelua vailla sisältöä. En siis ehkä ole mikään vanhojen lorujen rakastaja, en Kalevala-henkinen henkilö laisinkaan, mutta toki pidän perinteen tuntemista arvossa. Ja löytyyhän niitä aivan ihania vanhoja lorujakin: Harakka huttua keittää, Ken söi kesävoin?, Meni akka metsään jne.


Lastenkirjavalikoimistamme Lyylin suosikkeja ovat Buu ja Bää -kirjat, Oskarin Karkumatka, Lapanen saa pikkusiskon, Eipäs Possu, Pekka Töpöhännät. Muita aivan ehdottomia lemppareita ovat sekä Mimmi-lehmät että Viirut ja Pesoset, mutta niitä en omista ainuttakaan. On tehnyt kyllä mieli hankkia, mutta en vain ole raaskinut. Niitä kun ei oikein kirpputoreiltakaan ole löytynyt.

Ruotsalaista siis suosii tämä neiti, eikä ihme, sillä lahden toiselta puolelta laadukasta lastenkirjallisuutta löytyy! Toisaalta Lyyli on melko kaikkiruokainen luettavien kirjojen suhteen, vaikka joidenkin opusten kanssa kyllä on hiukan enemmän suostuttelua. Esimerkiksi Pomelo ei oikein koskaan kolahtanut eikä Utare-Ursula. Epäilin syyksi liian moderneita kuvituksia, jotka kyllä viehättivät aikuisen silmää. 

Yksi mainittavan arvoinen niin lapsen kuin aikuisen mielestä ihana iltasatukirja meidän huushollissamme oli Mysi Lahtisen Kuinka käpylehmä ammuu. Kirjassa seikkaillaan isovanhempien vieraana kesälomalla saaressa; siis otteita aivan kuin Lyylin omasta elämästä. Kirjan kuvituksesta vastaa Aino-, Tomppa- ja Emma-kirjoista tuttu Kristiina Louhi, enkä itse vain voi olla pitämättä hänen herkistä ja tunnelmallisista liitupiirroksistaan.


Hiukan vanhempien lasten lukemistona hyllyssä odottaa niin perinteistä Astrid Lindgreniä kuin Tolkienia, Janssonia, Uspenskia. Lisäki Runotytöt, Narnia ja jo mainitsemani Onneli ja Anneli löytyvät paksuina kokoelmateoksina. Vaikeita lukea sellaisina, mutta on tullut hankittua edullisesti joskus. 

Omia tuoreita suosikkejani ovat Paula Norosen Super-Marsut ja Maria Vuorion nuorten novellikokoelmat, joita aion hankkia enemmänkin hyllyjen täytteeksi – ja opetusmateriaaliksi. Mutta kaikkein suurimmat omat suosikkini hyllystä puuttuvat: varhaisnuoruuden rakkauteni Uljas Musta sekä nykyinen lempilastenkirjani Leena Krohnin Ihmisen vaatteissa. Kirjasta tehty elokuva Pelikaanimies on sekin näkemisen arvoinen.

Enkä tietenkään ole voinut välttyä huonolta omaltatunnolta lastenkirjojenkaan suhteen: lukulistalla ovat niin Harry Potterit kuin Me Rosvolat, puhumattakaan lukuisista nuortenkirjoista, joita oppitunneillakin käytetään. Olisi hyvä lukea niitä itsekin!

Mutta aikansa kaikella. Nyt luetaan yhdessä lastenkirjahelmiä! Tuskin maltan odottaa Kaislikon suhinaa.