maanantai 30. tammikuuta 2012

Ruskeaksi kuivunut, kaunis

Arkeni on kuin kuivunut banaani. Rujolla tavalla kaunis, liikuttavan erilainen, niin kiinteä, ettei sitä tee edes mieli heittää roskiin. Mutta kukapa sen söisi?

Arkeni on nyt väsynyttä, stressi näyttää hetkeksi taas hellittäneen ja tilalle on hiipinyt uuvuttava olo. Olo, joka ajaa päiväunille, joka saa jättämään tanssitunnit väliin ja linnoittautumaan tietokoneen äärelle. Olo, jonka läpi kuitenkin paistaa iloa keväästä, uusista kauniinvärisistä langoista ja siitä, että nukkuakin saa. Patjalla, keittiön lattialla, mutta kuitenkin.

Arkeni pitää minut myös kiireisenä, en ehdi ainakaan aina nukahtaa kesken kaiken. Jumppaan selkäni takia, luen kirjaa Lukupiirin vuoksi, käyn koulutuksissa, koska tarvitsen Vesoni, siivoan, koska näen sotkua. Ehkä jossain välissä lähden taas asuntokierroksille. Tai sitten en. Ehkä se on tässä, ehkä olen jo löytänyt omani. (Naapurista, totta kai.)


Kenties näette kuvassa jotain muutakin symboliikkaa. Minä en. Vain banaani on unohtunut toisen syliin. Siinä se. 

Ja arki jatkaa omilla laduillaan, vaikka mustunut banaani joutaa biojätepussiin. Joku muukin kaipaisi päivitystä kuin pelkkä keittiön ikkunalauta.


Trött är hon, trött får hon vara. 

Har våren kommit? Våren som alltid bringer med den enorma kraftlösheten, den som kommer senast i mars. Eller kan utmattningen bero på det att jag har haft det ytterst svårt att sova – om man pröver på en lägenhet efter den andra sover man inte som vanligt. Det är väl helt naturligt. 

Jag är nog ingen supermänniska, men heller inte en superjätteklen person. Efter allt. (Vilket uttryck, svengelska!) Det ska man minnas, för att orka vidare.

Har jag hittat en lägenhet, kan jag ännu inte berätta, men önska mig lycka! Det behövs. Och lite sömn också. God natt mina kära läsare!

lauantai 28. tammikuuta 2012

Kuulin kutsun vaatteiden

Muistattehan, että aloitin joulukuun alussa vuoden kestävän vaatteidenostopaaston? Varmaan epäilitte, koska epäilin itsekin, että mitähän moisesta hulluudesta seuraa tällaisen shoppaholikin ollessa kysymyksessä. Kahden kuukauden rajapyykin saavutettuani voin todeta, että hyvää on seurannut: en ole ostanut vaatteita, eikä ole tehnyt edes mieli! (Sukkahousujahan ei laskettu; oli pakko päivittää itsensä vihdoin eilen pakkasia varten...)

Syynä tähän tosin saattaa olla moninaiset muut päätä tällä hetkellä vaivaavat ajatukset, se, että joulu ja joululahjashoppailut olivat kuitenkin sallittuja ja lopulta vielä sekin, että sain kaveriltani jälleen aivan mainioita vaatteita matkalaukkuelämäni kompaktin vaatevaraston piristämiseksi. 


Nyt kun olen kuitenkin malttanut näinkin monta kuukautta olla tuhlaamatta viimoisia pennosiani yhtään mihinkään vaatteisiin, olen antanut itselleni luvan ostaa muutamia ihanuuksia Lyylille. Olemme nimittäin ensi viikolla menossa Me&I-kutsuille ensimmäistä kertaa elämässämme. Nuoruudesta minulle ovat tuttuja vain Tupperware-kotikutsut, ja koska koen, että yhtä hyviä ellei parempia muovikulhoja löytää helpoiten ihan tavallisesta lähikaupastakin, assosioin kotikutsut mieluummin vaategenreen – tällä kertaa senkin tekosyyn varjolla, että tarvitseehan kasvava lapsi pehmeän paketin viimeistään syntymäpäivälahjaksi. 


Me&I tai Meandi on minulle suhteellisen tuntematon merkki, mitä nyt muutama irrallinen huutiksesta ostettu paita meillä on pyörinyt. Tällä erää isänsä on hoitanut pääosan vaatehankinnoista, ja minä olen tyytynyt järjestelemään ja nimikoimaan vaatteita sekä hankkimaan irrallisia puuttuvia osasia kuten peruspaitoja tai sukkahousuja. Nettisivujen perusteella Meandin vaatteet muistuttavat muita retrotrendimerkkejä, kuten Polarn o Pyretiä tai Småfolkia, joista pidän kovasti, joten ehkä on tullut minun vuoroni ostaa neidille vaihteeksi jotain erityisempää kuin pelkkiä peruspooloja. ;D


On siis aika testata, millainen hinta–laatu-suhde Meandilla onkaan. Tuskin maltan odottaa, vaikka täytyykin myöntää, että shoppailulakkolaisena oleminen ei ole yhtään sen hullumpaa, sillä kauppakeskusten kiertämisen ja tavaran järjettömän kaappeihinraijaamisen sijaan voi käydä vaikka leffassa paljon halvemmalla rahalla myös henkisesti enemmän kokemuksesta rikastuen. Olen palautumassa normaaliin ostotilaan(i), hurraa!


Kuvat lainattu Meandilta markkinointitarkoituksessa, olkaapa hyvät!

tiistai 24. tammikuuta 2012

Punkassa

Jo on koko poppoo flunssassa, mutta Lyyli sentään jo hiukan tsempannut ja päätynyt kylpyyn asti! Seuranaan muumit, jotka ovat uponneet pohjaan sekä Littlest Pet Shop -figuurit, jotka kelluvat. Ah sitä "ötököiden" suomaa leikin riemua! Lyylin kun kylpyyn saa, ei poistulosta puhettakaan. Kylpyyn houkuttelemisessa tosin on yhtälainen työ...


Vilka dagar. Man är helt trött. Idag nästan tio timmar på jobbet, imorgon blir det nästan lika tufft, tror jag. Men... Det hjälper till om man har ett tillfälle att bada en stund eller ta en dusch. Sitta framför tv:n och njuta av att göra ingenting. Mycket enkelt, samtidigt mycket krävande. Att bara vara. No, usch, jag är nog förkyld om jag ens tänker på sånt! 


Nu dricker jag lite vin, och lottar om jag ska gå och sova över i den sista lägenheten jag fått prova på där i grannhuset. Sen skulle det vara över för gott. Nåväl, låt vinet bestämma!

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Ilon hiprakkaa

Onpas tämä hankalaa. Heti kun on ollut taukoa, kirjoittaminen tökkii. Toisaalta syynä saattaa olla se, että taustalla kaikuu vaalihumuja! 

Olen todennut, että viikko on kiireisyydestään huolimatta ollut harvinaisen iloinen: ensimmäinen ilonaiheeni on ollut se, että olen saanut vihdoin siivottua kotimaisemaa rumentavat vaatekasat; silitin ehkä ensimmäistä kertaa yli kuukauteen järkyttävän pinon vaatteita. Samalla opettelin oikeaoppisen kauluspaitojen silittämistavan. Innostuin tavattomasti ja päätin ryhtyä myös innokkaammaksi kauluspaitojen käyttäjäksi. Yleensähän niiden käyttämistä rajoittaa juuri tuo silityshaaste, mutta kun nyt sekin asia on optimoitu, ei mikään väsymys tai voimattomuus voi tätä uutta vaaterakkauttani rajoittaa!


Toinen iloinen juttu oli eilinen Chisun konsertti. Miten mahtava fiilis siellä syntyikään: Chisu on kyllä jumalainen nainen, maaginen esiintyjä. Ensin mietin, että onpa hän jäykkä, mutta sekin mielestäni lopulta liittyi vain tyyliin (ja ylikorkeisiin korkkareihin) eikä karsinut naisen karismaa tippaakaan. Hienot laulut, hieno ääni, kauniit vaatteet ja onnistunut kampaus, madonnamainen kauneus kera sopivan keventävän hymykuopan. Kyllä, ihailen, vaikka fanitusikä taisi jo muutama vuosi sitten mennä. :D


Iloa on ollut myös se, että olen lukenut kirjaa, pysynyt terveenä Lyylin rajusta virustaudista huolimatta ja jaksanut hiukan edistää asuntoasiaa koenukkumalla yhtä kämppää. Muuten asia ei liene nytkähtänyt radikaalisti eteenpäin, muuta kuin että pääsen ensi viikollakin vielä yhtä uutta asuntoa kokeilemaan. Sitten toivotaan, että vähintään vuokraamaani kämppään poratuista rei'istä todellakin löytyy tarpeeksi mikrobeja, että asunto remontoidaan ja sen jälkeen pystyn siellä asumaan!

Iloja on. Yksi niistä nauraa tuolla vatsa kippurassa majassaan. – Hyvää yötä kaikille vaalivalvojille!


sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Onnistunut konsepti, gTIE

Kaikki varmaan tietävät gTIEn? Ne mahtavan ronskit korut ja erikoiset solmiot? Persoonallisen graafikkofiguuri Jenni Ahtiaisen kädenjäljen ja julkkisten mainostamat solmiontapaiset viritelmät? Tyylikkäät, harmaasävyiset nettisivut? Siis yksinkertaisesti sen ihanan salaperäisen goottiasustamisen, joka puree näemmä ihan tavalliseen tyttöönkin?




gTIE kutsuu itseään kaulavaatemerkiksi, mutta minulle se on tietenkin etupäässä korumerkki: mustia ja hopeanvärisiä ketjuja, pitkiä ja lyhyitä. Nahkariekaleita ja mustia helmiä korvakoruissa. Paksuja nippuja nahkaa ja metallia ranteessa. (Tahtoo vissiin tosiaankin taas(?) rokkitytöksi...) 




Tällä hetkellä kuolaan rokkirimpsaa, mutta aion ostaa sen vasta johonkin erityistilanteeseen. Omistan nyt parit korvikset ja mustan dekolttiketjun sekä hämähäkinseittihuivin, joka on ottanut vähän damagea muutamista vetoketjuista, kuten kunnon hämähäkinseitin kuuluukin. (Näiden avulla nyt en liene profiloitunut sen enempää rokiksi kuin oikeasti olenkaan, mutta täytyy myöntää, että korut kuuluvat ehdottomasti lempikorukategoriaani.)




Melkeinpä parasta näissä koruissa on kuitenkin se, että ne on suunniteltu ja valmistettu Suomessa! Koruista ihan kiiltää hyvä laatu ja ajateltu toteutus, samoin varmasti plastroneissa, ruseteissa, kroseteissa jne, mutta niistä minulla ei ole kokemusta. 

Tietenkin hinnassa näkyy, ettei ole matkustettu Kiinasta. Itse olen kyllä ostanut nuo isommat koruni alepäiviltä noin puoleen hintaan. Ei mielestäni mitenkään kohtuutonta maksaa kunnon ketjukorusta 50–70 euroa, jos siinä on juuri se, mitä haluat ja koru on kestävää kamaa. (Ja jos se tekee sitten sen viimeisen silauksen matkallasi mustien vaatteiden ja sen tietyn tyylin ihmemaailmaan.)




Jos tämä markkinointipuheeni vakuutti sinut, saat gTIEn tammikuun tyhjennyksessä ehkä suosikkisi nyt entistäkin edullisemmin. Käyhän klikkaamassa! (Tämä mainos ei ollut maksettu, harmi vaan.)

Kuvat lainattu luvatta gTIEltä.


Kello ranteessa

Kello raksuttaa kuluvaa aikaa, noin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen jälleen ranteessani!


Alkutunnelmia: Kello puristi ja pyöri. Käsi tuntui painavalta.

Tottuminen: "Onpas taas kiire aamulla. Haa, nyt mä tiedän, täytyykö juosta vai ei, mul on kello ranteessa!"

Lopputulos: Pahat tavat nousevat jostain syövereistä uudelleen: Katson kelloa viiden minuutin välein. Kun joku kysyy jotain hankalaa, katson kelloa. Kun tilanne on kiusallinen, katson kelloa. Kun olen aloittamassa jotain, mitä en heti muista, katson kelloa.


Nyt muistan, miksi luovuin kellosta. Katsoin sitä väärin.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Voihan normaali!

Niin se vaan elämä alkaa palautua tavallisille raiteilleen. Outoon tilanteeseen on turtunut, eikä koko ajan ole hokemassa, että sitku, sitku. Suomeksi tämä siis tarkoittaa sitä, että jaksaa laittaa ruokaa keittiössä, johon ei kuulu niitä omia mittalusikkasarjoja tai ruoanlaittokulhoja, joita rakastaa.


Niinpä jaksoin tänään "omakeittiöttömyydestäni" huolimatta jatkaa kokkailuyritelmiäni – lähes koko syksyn mittaisen tauon jälkeen laitoin ruokaa, tällä kertaa värikästä liha-makaronilaatikkoa. Itse maku jäi aavistuksen liian vaisuksi (mittalusikoita olisi siis tarvittu, sillä mausteiden määrien arviointi epäonnistui ihan varmasti vain epäkokoisten pikkulusikoiden takia!), mutta laatikko kelpaa näin ollen ehkä paremmin Lyylille. Neitihän rakastaa nykyään huomattavasti miedompia makuja, kuin mitä vauvana teki. ;) (Tietyt einekset ovat tytölle varmempia valintoja kuin itsetehty safka, suosikkeja tällä hetkellä kenties veri- tai pinaattiletut.)


Että kaipa sitä sopii kutsua itseään normaaliksi (äidiksi) jälleen. Vaikka normaalia taitaa kyllä kenen tahansa arjessa olla eineksienkin kotiin raahaaminen, ainakin silloin tällöin.

Aika normaalilta tuntuu myös palata töihin: lomaltapaluu tekee aina mielen hiukan levottomaksi, mutta ajatus rutiineista ja lasten näkemisestä tuntuu erityisen kivalta juuri nyt, kun oma jaksaminenkin on taas parempaa.

Minun normaaliuteeni kuuluu uuden työkevään aattona näemmä myös se, että valvon ihan niin pitkään kuin huvittaa ja olen väsynyt sitten seuraavana päivänä. ;) Väsymys kuuluu tavalliseen maanantaihin ja lomalta täytyykin palata lievässä sekavuustilassa. Se jos joku on täysin normaalia.


Hyvää yötä, ja hyvää alkavaa arkea etenkin kaikille lomaltapalaaville!

HopLop

HopLop. Pelastit päivän. Ulkona satoi. Oltiin istuttu sisällä päiväkausia. Äidin lukuharrastus ei edistynyt siltikään. Lyyli katsoi tuntikaupalla televisiota. 


HopLop. Lyyli viiletti innoissaan viisi tuntia. Äiti luki siinä ohessa romaanin puoleenväliin. Isi sai tehtyä töitä. Oltiin kuitenkin yhdessä, nautittiin siitä, että ajan kulusta ei tarvinnut välittää.


HopLop. Lähdettiin kaikki tyytyväisinä pois, ja tullaan toistekin.

lauantai 7. tammikuuta 2012

Tontut piiloon

Tontut lähtivät tänään varastolleni, josta hain muutaman vaatekappaleen vaihdokeiksi. Näin se arki alkaa puskea päälle. Huoh ja jee, molempia kai.

Ollaan nukuttu loman vikalla viikolla joka aamu 11-12:een. Huomenna on minishokkiherätys yhdeksältä (treffit leikkipuistossa), karu todellisuus paljastuu maanantaiaamuna kellon soidessa kuudelta. Jostain oon lukenut, että herätyksen aikaistamisen pitäisi tapahtua etenkin lapsitalouksissa tunti kerrallaan. Mitä turhia! Meneehän se näinkin, vähän sitten maanantaina voi kyllä väsyttää. Mutta väsyttäis kai joka tapauksessa!


Granen står fortfarande på golvet, som är fyllt av grandbarr... Jag har varit och blivit lat. Vilka är mina ursäkter, då jag imorgon konstaterar att vi kunde väl ha granen kvar tills knutsdagen... 

Lyylin kommentti kuusen viemisestä antoi onneksi äidille armoa:

Äiti: Millos viedään kuusi pois?
Lyyli: No vaikka kesällä. 

Toinenkin "ehdotus" erilaisesta kuusen ruokkimisesta pitäisi kai ottaa harkintaan, jotta sen kuusen todella voisi pitää kesään asti:

Äiti: Kuusi ei enää ime, voi ei!
Lyyli: Mistä sinä sitä imetit?

– Onnea on oma lapsi. Kiitos, että olemme sellaisen saaneet.


keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Mennyt vuosi

Voipi sanoa, että ikävä ei tule! Sen verran haasteellinen, merkillinen ja ennen kaikkea murheellinen vuosi tuo viime vuosi oli. Ajattelin silti, kun en muutakaan postaamista nyt lomavelttoudessani keksi, että käyn hiukan läpi vuoden (kivoja) hetkiä kuvina. Jääpähän sitten tuleville sukupolville jotain positiivistakin merkintää vuodestani 2011. 


Uusi vuosi 2011 alkoi (tai tarkemmin sanottuna vanha vuosi 2010 päättyi) ravintola Lyonissa herkullisten ruokien parissa. Raketteja seurailimme Lyonin ikkunoista henkilökunnan kera. ;) Olihan se tunnelmallista. Päälläni oli lempijouluajanpaitani – ihana vaatekappale, jonka käyttökerrat vuodessa jäävät muutamaan hassuun.


Tammikuussa vietiin joulu pois, perinteitä noudattaen loppiaisena. Lyylin kanssa pakkasimme koristeet ullakolle odottamaan joulua seuraavaa. Piparitalo tuhottiin ja viimeiset suklaat syötiin kera ystävien. Herkkuja tuli rakennettua sitten vielä myöhemmin tammikuussa lumiukon muodossa – ei mitään tipatonta tammikuuta tai sokeritonta alkuvuotta vietetty, ei.


Helmikuussa kuntoilin, koteilin, kuolasin vaatteita ja muuta hyvin arkista. Lisäksi yritin tehdä lupauksia, jotka ilmeisesti ovat toteutuneet vaihtelevasti: bloggaamista vähensin rajusti alkusyksystä tilanteen pakosta, mutta samalla jäivät urheilutkin, joita taas oli lupaus lisätä! 

  

Maaliskuussa postailin laukkuhankinnoistani, pohdin ruoka-asioita ja aloin palautella hiukan ruoanlaiton saloja mieleeni. Aloin kirjoitella ylös myös Lyylin hauskoja juttuja, jotka muuten tuntuvat unohtuvan helposti.


Huhtikuu toi kevään: värejä, vaatteita, kynsilakkoja, ulkoilua auringossa, pääsiäisloman. Paasto loppui, ja sai hetken taas mässätä. Loppukeväällä olinkin sitten normaalia tiukempi ruokavaliossani, sillä keväisin olen taipuvainen syömään yli tarpeeni, enkä halunnut tänä vuonna yhtään ylimääräistä kiloa. Onnistuin tässä! 


Toukokuu oli hektinen. Yritin pitää bloggauslomaa, mutten onnistunut, koska oli näemmä tarve päästä purkamaan itseään tänne. Kipuilin nimittäin kovasti henkilökohtaisen elämäni kanssa, ja lopulta päädyimme Veikon kanssa elämän eri teille. :( 

Ilonaiheena oli uusi työhaaste, ruotsin kielen opettamisen aloittaminen syksyllä, mitä varten rupesin myös välillä postailemaan suomen ohella ruotsiksi.

 

Elämän harmaus ei kai liikaa näkynyt täällä muutenkaan, sillä toteutin mielestäni vuoden parhaan asuni juuri toukokuussa. Lisäksi taltioin Lyylin juttelut Angu-tädin masussa olevasta muumipeikosta tietämättä, että Angupa odotti jo silloin pientä poikaansa, joka syntyi marraskuussa. Lyylin ensimmäinen serkku!


Kesäkuussa alkoivat asuntomurheet. Onneksi alkoi myös loma ja oli monet synttärit: omat, blogin ja Lyylin. Maalla oleskelu teki ehdottomasti eniten terää: tarvitsin täysnollauksen omasta arkielämästäni! Itseni piristämiseksi hankin kenkiä, tein kirppislöytöjä ja – lakkasin kynsiä, josta muuten puhun täällä solkenaan, mutta jota teen oikeasti hirvittävän vähän! Pääsin myös elämäni ensimmäistä kertaa mukaan purjehtimaan! 

 
Heinäkuukin meni pääasisssa maalla ollessa. Jatseilla kävin vapaaehtoistyössä, pyöräilin ahkerasti ja puuhastelin kaikkea pientä. Joka yö tuli valvottua vähintään kahteen, monesti Mad Meniä katsellen. Loppukuusta odotin levottomana muuttoa, uuden alkua. 


Vaan kuinkas kävi? No, Lintulahden asunto oli hetken kaunis ja tuntui kodilta. Elokuu siis kipuiltiin, samoin syyskuu, jonka loppupuolella heitin sitten tavarani varastoon, jossa ne edelleen lepäävät. 


Lokakuussa alkoi toipuminen: jaksoin jo hiukan liikkua ja palata arkirutiineihin. Haaveilin kengistä ja hankin niitä, mikä tarkoittaa kohdallani normaaliutta, lakkasin taas vaihteeksi kynsiä (kerran, kaksi) ja tietysti etsin asuntoa. Siinä ohella ehdin harrastaa kulttuuria niin kirjamessujen, tanssiteatterin kuin luonnontieteellisen museon voimin! Jee. Kirjoja tuli luettua syksyn aikana kokonaiset yksi kunnollista, mutta kirja olikin sitä mieluisampi (Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus).


Marras-joulukuut olivat flunssien täyttämää aikaa: ensin pientä nuhaa, sitten lähti ääni, lopulta alkoi monen viikon köhä, joka loppui oikeastaan vasta lomaan. En jaksanut edes valmistella joulua kunnolla, mutta sieltähän se kuitenkin tuli. 

Joulukuun alussa aloin vaatteidenostopaaston, joka tuntui lähtevän liikkeelle melko onnistuneesti, johtuen varmaan siitä, että aikani meni asuntoasian murehtimiseen. Uutta kotia en siis jouluksi vielä saanut, mutta päätin lopettaa vuoden iloisesti ja aloittaa uuden positiivisen ajattelun voimin: kyllä se sieltä lopulta löytyy. Lisäksi uuden vuoden haasteisiin kuuluu liikuntaharrastusten elvyttäminen. Iloa lisää elämään, olkoon mottoni!