tiistai 28. helmikuuta 2012

Tänään on eilen, ja kesä on pian?

Tiedetään, tiedetään. Lupasin. Eilen olin vain aivan rättipoikkiväsynyt tai oikeammin siitä johtuvassa ylikierrostilassa. 

Mutta niin se vain taitaa olla, että meikäläisellä on pian koti. Tai pian ja pian. Pian asunto, jossa tehdään pieni lattiaremontti ja sen jälkeen odotellaan pölyn laskeutumista ja huippuimurin uudelleen käynnistämistä, kunhan koko taloyhtiön putkisaneeraus valmistuu. 

Ja se koti on oma. Tai siis pian pankin oma. 

Pian näyttää olevan päivän sana. Kieltämättä kummallista, että loppukevät tai alkukesä kuulostavat olevan käsillä aivan – pian. Kun on etsinyt niin kauan, jaksaa kyllä vielä odottaa, kun tietää, mitä odottaa. Arvioisin siis, että kesän korvilla pääsisi vihdoin kantamaan tavaransa asuttavaan asuntoon. Toivotaan näin.


96 Maison de Fée
Kuva: I am not I


Kriittiset mitat ovat: 28,5; 1960; kolmas jääköön salaisuudeksi, mutta se oli paljon! (Liikaa, mutta tilanteessani en voinut riskeerata kilpailevan tarjouksen vuoksi.)

Sijainti Hermannissa, kunto muuten erinomainen, mutta keittiön lattiasta joudutaan rouhimaan vanhan jääkaapin valuveden tuhot pois. Kuten siis jo ennustin, mikrobitonta kämppää ei (niin) vain löydä! Mutta tämän pitäisi todellakin olla korjattavissa. 

Ensi viikolla tiedän enemmän, kun lattiaa ryhdytään avaamaan. Samalla ajattelin poistattaa tuikituoreen parketin alla olevan muovimaton, sillä en tiedä, olenko herkistynyt sellaisillekin. Ja kun kerran avataan, niin avataan sitten kunnolla. Eipä tarvitse enää toista kertaa remontoida (olettaen, että remontti tehdään kunnolla). 

Sellaisia. Täysin vapautunutta onnea en vielä tunne, hienoista helpotusta toki, mutta varmaan sitten kun remontti on tehty ja uskallan luottaa sen onnistumiseen, vaivun paitsi onneen, täyttymykseen ja kiitollisuuteen, myös väsymykseen ja voimattomuuteen. Mutta silloin saa voimattomuus tullakin, silloin on aika levähtää, huoahtaa hetkeksi.

Arvatkaapa vain, minne allekirjoittanut suuntaa pian joka iltapäivä katsomaan, miten maa makaa eli remontti etenee? Siellähän se mun seuraava projektini sitten joka tapauksessa on! Ja hyvä niin. Etsimiseen en löytänyt enää uutta näkökulmaa.


Nantes - Jardin des Plantes

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Loman loppu

Kerro, kerro kuvastin, kuinka loman kuvaisin?

Tiivistettynä: meillä oli hyvä hiihtoloma. Me tarkoittaa äitiä ja tytärtä. Hyvä tarkoittaa, että tapahtui paljon. Että tapahtui suuria. Että suuria tapahtui pään sisällä. Ja vielä suurempia tapahtuu toivottavasti pian sen ulkopuolella.

Pääpuuhani oli lepuuttaa hermojani ja tasaisin väliajoin taas lisätä paineita. Välillä olin läsnä, välillä pimee ja poissaoleva mutsi. 




Ikimuistoinen loma tämä kyllä oli. Kahviteltiin ihan joka ikinen päivä jossain. Elettiin sellaista mukahuoletonta lomaliihottelua. Kuviteltiin, että ollaan Pariisin hienoissa cafeterioissa, syötiin voisarvia ja juotiin cappuccinoa. Tai siis minä join. Lyyli veteli maitoa ja leipää, jonka välissä on suklaata. Siis keksiä, jota luuli leiväksi. 

Loma ei suinkaan loppunut lyhyeen. Se loppui kylpyyn ja siihen, että kiskon hiuksen minuutissa päänahastani, koska en ole pysyä nahoissani. Hyrrään kuin pieni pörriäinen ja pulputan puhetta vauhdilla viisi sanaa sekunnissa.

Hiiskahdan asiasta huomenna, kävi miten kävi. Mutta kuten jo kerroin, suuria voisi olla tapahtumassa, saisi tapahtua, vihdoinkin!


Kuka arvaa, kuka arvaa? 

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Piirtäminen on hauskaa puuhaa


Lyyli piirtelee jo eilen mainittujen muovimuottien avulla.


Lyyli: Tuliko tuosta nyt kaunis?
Äiti: Öö, miltäs näyttää?
Lyyli: (Näyttää äidille hahmoa.) Vähän pahannäköiseltä.
Äiti: (Naurua. Naurua, joka ei lakkaa...)


Aamuaurinko paistaa sisälle, äitin tunteet heittelevät laidasta laitaan. Mitäs elämä seuraavaksi heittäisi tielle? Millaisilla kuvioilla päiviäni koristelisin?

tiistai 21. helmikuuta 2012

Laskiaistiistaina

Ennen paaston alkamista syötiin tietysti laskiaispullia. Metrotunnelista Lyylin kanssa niitä haettiin, varoen jäämästä lumimassojen alle. Mikä sadesää!


Siihen nähden jännä ajatella, että olen tähän kellonaikaan mennessä käynyt jo kolme kertaa ulkona, kaksi kertaa neidin kanssa. Jokin on täytynyt minua olla ajamassa, en muuten kyllä olisi vaivautunut. 

No, ensin oli siivoaja, jonka jalkoihin ei viitsinyt aamupäivällä jäädä. 

Toinen syy oli käydä katsomassa asuntoa, josta sitten tein ehdollisen tarjouksenkin. Katsotaan, miten naisen tällä kertaa käy. En jaksa odottaa liikaa, mutta kieltämättä päätös yrittää ja uskoa parasta vaikuttaa tuuleeni erittäin positiivisesti. Jotain tapahtuu, se on plussaa. Voi tietysti olla, että a) asunto ostetaan nokkani edestä, sillä seuraavaksi sain koirat vasta maaliskuun puoleenväliin tai b) asunnosta löytyy niin paljon kaikkea, että en voi kuvitellakaan edes remontoivani sitä. Mutta uskotaan ja toivotaan nyt parasta!

Kolmannella kerralla herkkusuu halusi herkkunsa.


Päivän jo hämärtyessä Lyyli piirtelee tuossa isänsä kanssa kuvioita muovisilla muoteilla. Neiti vaikuttaa kriittiseltä: "Ei, siitä piti tulla t-paitahame." "Äitin jalat eivät oikeasti ole noin paksut." (Kiitos!) Jossain vaiheessa hän hiipii luokseni surumielenä: "Iskä ei tehnyt mun varaamalla kynällä rakkauden sydäntä. Se vähän vaivaa."

Lopulta kriittisyys vaihtuu iloiseksi pulputukseksi. Hahmoille syntyy nimiä ja yhteyksiä. Voi ihana lapsuus!

"Hei, mä puhelin Anguna. Nyt kun ei ollut Angua paikalla, niin mä otin sen hahmon." "Isi, voin ittekin piirtää ympyrän. Tuosta ei tullutkaan ihan pyöreetä, mut ei se haittaa..." "Isi, osaatko sä? – Osaat! Mutta emme voi sitten serkkuani piirtää, piirretään aikuinen!" Juttua riittää...

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Plussien ja miinuksien lista

Mikä viikko! Inhottava asuntouutinen jälleen kerran, hometta siis uusimmassa vuokra-asunnossani. Ihmissuhdeongelmia. Väsymys kaikesta. 

Samalla uuden voiman löytäminen: nyt mä vaan meen ja ostan sen kämpän ja remontoin homeet pois. Sitä kun on kaikkialla, näyttää siltä. 

Kevään tulon kuitenkin huomaan: tekee mieli ostella koruja, ne punaiset kengät, mennä teatteriin, elää edelleen täysillä. Vuoden 2012 missio: elää välittämättä hankaluuksista. 

Se on toteutunutkin hyvin. Jatkan samaan malliin, tosin sisällönuudistamista tarvitaan. Jos vaikka sitten seuraavaksi käyttäis aikaa asunnon etsimisen, kokeilemisen tai siivoamisen sijaan sellaisen sisustamiseen.

Ja koska nyt justiinsa tää muuttui tylsäksi, niin lopetan. Kyllä te nää asuntoasiat jo tiedätte varsin hyvin. 




Peeässänä kuitenkin tämänhetkinen plussien ja miinuksien listani, sillä otsikon mukaan se olisi koko jutun juuri. Mitään uutta ei varmaan ilmene, mutta saanpahan itse jäsenneltyä tilaani.

Miinukset:
- ei kotia - nukkuminen patjalla keittiön lattialla ärsyttää!
- omaisuus varastoituna, ei käsillä
- homeallergia -> vaikeaa löytää koti, rahaa palaa hulluna
- työpaikalla huono sisäilma -> koko ajan kipeänä, työpaikan vaihto tehtävä
- kaipaa liikaa parisuhdetta ja toivoo lisää lapsia
- eronnut, surullisesti, jää vaikuttamaan omaan identiteettiin pitkäksi aikaa 
- yksinäisyyden, pettymyksen, masennuksen tunteet; miksi minulle kävi näin? ei ole päässyt vielä irti menetyksestä.
- nyppii edelleen hiuksiaan, kynsinauhojaan, syö liikaa purkkaa ja herkkuja


Plussat:
- rakas lapsi
- paljon hyviä ystäviä
- kiva työn sisältö, oikea ammatinvalinta
- hyvä suhde ex-mieheen
- pitkät lomat
- tasapaino itsen kanssa; arvostaa itseään, tuntee itsensä
- hyvä/keskihyvä kunto
- tyytyväinen kehoonsa, sopivan painoinen
- melko terveelliset elämäntavat
- kivoja harrastuksia, löytänyt ne omansa
- pystyy haaveilemaan, tietää mitä haluaa, osaa rakastaa
- tuntee tunteita, pystyy heittäytymään, ei vielä pelkää liikaa

Loppujen lopuksi plussien lista oli vähintään pidempi. Miinuksissa tietysti melko isoja asioita. Mutta kun yksikin alkaa ratketa, moni muu miinus ratkeaa sen mukana. Näin uskon. Parempaa viikon loppua muille! Lähden tästä asuntonäytöille!



Kuvat Tallinnasta viime toukokuulta. Samaa ihanaa valoa päin! Odotan toukokuuta, se on lupaus paremmasta.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Punaiset unelmat

Shoppailulakon todellinen ilo: et enää tarkkaile ihmisten vaatteita, himoa lähimmäisesi kenkiä, takkia, laukkua, vaan seurailet metromatkasi ajan ihmisten olemuksia, käyttäytymistä. Paljon antoisampaa loppujen lopuksi kuin kanssamatkustajien pukeutumisen arvioiminen ja siitä inspiroituminen. Ja voihan siinä sivussa sitäkin kyllä tehdä, mutta jostain kumman syystä se ei tunnu ainakaan meikäläistä nyt kiinnostavan.

Jotain päätin kuitenkin rankkana keväänäni hankkivani. Tarvitsen punaiset ballerinat. Edellisille kävi nimittäin niin, että heti ne saatuani päätin ne myös palauttaa: värivika, olivat keskenään eri punaiset! Totesin tarvitsevani kirkuvanpunaiset kengät kevätjuhla-asuuni, tummansiniseen polka dot -mekkooni. Niin mätsäisivät, luulen.


Sitä kevään iloa pitää jo alkaa odottaa, sitä, joka ihan varmasti toteutuu. Kevätjuhla nimittäin, se tulee aina. Kesä, sekin koittaa ennen pitkää. Ja ehkä pikemmin kuin muut unelmani, toteutuvat punaiset kenkäuneni. Tervetuloa kotiin!

tiistai 14. helmikuuta 2012

Purkkaa ja päiväkirjamerkintöjä

Jos olisin alkanut joskus hamassa nuoruudessani röökata, olisin nykyään varmasti varsinainen ketjupolttaja. Jäystän nimittäin purkkaa sellaisessa tahdissa, että vatsanpurut sanovat pulp, plup ja plöp ihan turhan tiiviissä tahdissa. 

Olisipa akullinen kamera tässä vieressäni – tai vähintään se akunlataaja jossain löytyvillä – niin esittelisin teille mielelläni tyhjään ananastölkkiin tiputtamiani tunnin sisällä syötyjä purkkamöllöjä. Niitä löytyy tällä hetkellä purkista kolme. Suussani neljäs. Vielä pahemmaksi asian tekee se, että käytän tarkoitukseen tyttäreni Muumi-purkkaa. Paha äiti!

Not 365:36 - Bubble
 Kuva: hebedesign


Mutta tarvitsen purukumia, jotta en nyppisi hiuksiani tässä kirjoitusinspiraatiossani – tosin teen sitäkin huomaamattani. Kropassani jyllää jälleen flunssa, enkä voi suunnata tanssitunnille, joten käytän ajan mieluusti muulla tavoin hyödyksi ja iloksi. Eli kirjoitan; sitä teen kyllä muutenkin mieluummin kuin raahaudun kehoani ylläpitämään.

Tällä kertaa aloin purkaa tunteitani pitkästä aikaa ihan oikeaan päiväkirjaan, sähköisessä muodossa tosin, ja yllätyin, kuinka vapauttavaa oli kertoa tyhjälle ei-kenenkään-luettavissa-olevalle paperille moneen kertaan muuten työstämistään asioista: erosta, asuntoasian ytimestä, tämänhetkisistä mielentiloistaan ja tunteistaan, vähän myös rakkaudesta ja sen kokemisesta, onhan sentään ystävänpäivä. 

Tulin oikein onnelliseksi, kun tajusin kirjoittamisen avulla, kuinka paljon olen rakastanut, kuinka onnellinen olen ollut ja kuinka minulla on tähän vielä mahdollisuudet. Kuinka vahva ihminen oikeastaan olenkaan.

getting rid of all of my troubles
Kuva: anva


Olen muutenkin tänään yllättänyt itseni: löytänyt taas vaihteen taistella asunto itselleni, vaikka joudunkin aloittamaan kuin nollapisteestä. Enkä sittenkään. Olenhan monta kokemusta viisaampi nyt! Ja ehkä uskallan ottaa isompia riskejä, ehkä uskallan vihdoin ostaa sen oman huoneistoni ja vain remontoida sen homeet pois!

Ystävänpäivä palautti uskon itseeni. Kiitos siitä kuuluu myös ystävilleni. 

Ja kiitos Lyyli purkkien lainasta. Pussi on tyhjä nyt! Lupaan ostaa kaupasta lisää...

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Huoh. Onneksi lakujäätelö oli hyvää.

Sulatin vähintään neljäsosalitran lakritsijäätelöä mikrossa sopivan pehmeäksi klöntiksi. Oli pakko vähän helliä itseä rankan itkupäivän jälkeen. 

Olen kovasti yrittänyt tämän vuoden alusta asti tsempata. Olen onnistunutkin. Mutta joskus sitä romahtaa. Lähinnä silloin, kun huomaa, ettei tästä 75:nnestäkään asunnosta ole mulle kodiksi. Tai silloin, kun laskee, että 12 000 euroa on jo kulunut asunnonetsintään, eikä vieläkään ole tärpännyt. Tai silloin, kun tajuaa, että nyt ei päästä elämässä eteenpäin, vaan korkeintaan jämähdetään samaan pisteeseen vielä useaksi toviksi.

No, kaikki paha poistuu, kun menee ajoissa yöunille jäätelönsyönnin jälkeen. Tai vaikka kutoo tovin sukkaa. Lyyli viettää viikon mummulassa ja minusta tuntuu, että omaa aikaa on nyt tarjolla pieni ikuisuus. Mahtavaa, vaikka tänään ehti jo tulla ikävä. 

Ei mulla muuta. Näitä ikäviä toivottavasti ensi kerralla taas vähemmän! – Hyvää yötä!


:)

torstai 9. helmikuuta 2012

Miksi pitää asua Helsingissä?

Asuntomurheissani olen kuullut kerran jos toisenkin, että miksi asua Helsingissä, ja vielä väkisin itäisessä kantakaupungissa, jos asunnon löytyminen näyttää siellä noin kaamean vaikealta. Ihan hyvä pointti, mutta harmi vaan, etteivät ne asunnot muualla sen parempikuntoisia ole. Juurikaan.

Totta tietenkin on, että kantakaupunki muodostuu pitkälti viimeistään 30–40-luvuilla rakennetuista kivitaloista. Hyviä ja huonoja allergiselle: ilmaa on, koska on kuutioita, seinät hengittävät, mutta vanhat rakenteet ovat vuosien saatossa saattaneet kärsiä ja kärsineetkin yhdestä sun toisesta vesivahingosta.


Melkein viisi vuotta lähes satavuotiaassa rakennuksessa majailtuani olen siltikin vakuuttunut siitä, että vanhassa vara parempi. Näin ollen juuri kantakaupungin asunnoista voisi löytyä minulle se sopiva! Tässä yksi peruste jäädä tänne. 

Toinen, lähinnä ikuinen valittamisen aihe asumiseen liittyen on varmasti kaikilla näillä huudeilla asuvilla asuntojen hintataso. Jos maksat alle 50-neliöisestä toisen kerroksen kämpästä vuokraa yli tuhat euroa kuussa, olet varmaan monen mielestä seonnut. Tai jos pulitat 160 t alle 30-neliöisestä kerrostalohuoneistosta – putket tehty, näkymät kadulle, kerros kutonen. (Viimeisin Oikotieltä tsekkaamani.) Niin. Mutta ehkä se on hinta, joka tästä elämäntyylistä on maksettava.

Jos siis satut olemaan onnekas, ehdit vielä ostaa kämpän itäisestä kantakaupungista (ennen hintojen nousua mallia muu kantakaupunki) ja juhlit sitä 30 vuoden kuluttua: maksettu kämppä keskeisestä Helsingistä, aivan läheltä sitä parasta, mitä Suomen pääkaupunki voi tarjota. 


Ei kaikkien mielestä mitenkään erityistä, mutta minusta juuri jotain sellaista, mitä tavoitella. Olen cityihminen; nautin täällä asumisessa ehkä eniten juuri siitä, että tunnen koko ajan olevani keskellä jotain oikeaa, jotain todellista elämää. Ehkä se on illuusio, mutta mä en välitä. Vähintään oman elämäni tärkeät kiinnekohdat ovat alle vartin kävelymatkan päässä: kaupat, kaverit, tarha, tanssitunnit, baarit, jopa yöelämää löytyy. Ja silti hiljaisuuttakin täällä on: satavuotias tämänhetkinen olopaikkani ei paljon naapureita ilmianna. Eikä liikennettäkään kaukaista Itäväylän humua lukuunottamatta.

Nautin joka päivä siitä, että näen Kurvissa erilaisia ihmisiä: saatan hihitellä lähikaupan kassalla edellä olevalle rastahiuksiselle tytölle, jolla näyttää olevan ison hiusmassan päällä yhtä iso muovinen kierrerakenteinen "päähine", tykkään kun kukaan ei muka tunne, mutta sittenkin törmäät tuttuun ratikkapysäkillä tai metroa odotellessasi. Tykkään siitä, että ihmiset näyttävät erikoisilta, uskaltavat olla sitä (vaikka niille salaa hihiteltäisiin), pyyhältävät kiireissään ohitsesi, mutta tarpeen tullen kyllä nostavat pudonneet käsineesi tai avaavat sinulle ja kolmelle kauppakassillesi kaupan oven. Ei täällä ole mielestäni yhtään sen epäkohteliaampaa tai välinpitämättömämpää väkeä kuin muuallakaan. Ihmisillä tosin taitaa olla joskus pikkaisen kiire.


Nautin ihmisten virrasta, kaupungin valoista, autojen ikuisesta jatkumosta – ja tunteesta, että olen yksi, tuntematon, vapaa, mutta kuitenkin osa jotakin. Siksipä asua Helsingissä, nimenomaan kantakaupungissa. 

Enkä mä täältä mihinkään edes pääsisi, vaikka haluaisin. Aika julmaa olisi pakottaa toiset muuttamaan, kun niillä on juuret täällä vielä syvemmällä – lapseni, Sörkan Lyyli.


sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Omena nauraa, minä näen sinistä

Ei mukamas liity mitenkään mihinkään, sillä en edes syö omenoita, mutta pakko kait sitä on vanhat kuvansa julkaista, kun sattui niin sopivasti.


Totta puhuakseni halusin postata vain postaamisen vuoksi, perinteiden vuoksi, koska kaksi viikkoakin sitten vaali-iltana vain kirjoittelin blogia ja siksi, että löysin varastosta julkaisemattomia kuvia. 

Tykkään omenoiden ulkonäöstä. Tykkään punaisesta ja keltaisesta. Piristäviä värejä keskellä sinistä, valkoista Suomea.

– Se on sitten kokoomuslainen pressa meillä (pian). Pitkästä aikaa.


keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Rakas liikuntapäiväkirjani: Juoksukoulu ei alkanutkaan

Niin siinä sitten kävi. En saanut itseäni juoksemaan, koska 
a) on talvi: liian kylmää, lumista, liukasta ja liuta muita tekosyitä
b) tuli nuha, tuli flunssa, toinenkin
c) en jaksanut.

Niinpä päätin siirtää touhun keväämmäksi. Kyllähän sitä nyt sen puolimaratonin juoksee vaikka viikon harjoittelulla. Tai niinhän mä luulen. Kuuluisia viimeisiä sanoja.

Olen kuitenkin liikkunut heilauttelemalla jalkojani toisensa eteen hieman hitaammassa tahdissa: kävellyt olen paljon ja hartaasti. Se kun vaan on niin kivaa! (Kivaa olisi myös hiihtää kirkkailla hangilla, mutta en toistaiseksi omista suksia.)

2008-01-dogs-taiga01
 Kuva: sponng

Kuun urheiluja en jaksa täällä nyt listata, mutta todettakoon määristä sen verran, että neljän viikkotunnin perustavoitteessa on pysytty niukin naukin. Se riittää minulle. Se on iloksi!

Liikkukaa, koska se pitää myös pään virkeänä! Lisäksi selän. Keksisin muitakin liikuntaan liittyviä positiivisia puolia, mutta en kai nyt viitsi niitä ruveta liikaa täällä mainostamaan. Luulette pian, että musta on tullut toisten kuntoiluja kyttäävä. Vaikka totta siinäkin toinen puoli. 

Olen tunnetusti myös kuntoilukade: Voi että, kun toi ehti tänään lenkille ja mä en. Voihan laiskuus! Huomiseksi piristyn! 

Ja niin tapahtukoon. Sillä huomenna on uusi päivä. 


Doñada running in snow