torstai 9. helmikuuta 2012

Miksi pitää asua Helsingissä?

Asuntomurheissani olen kuullut kerran jos toisenkin, että miksi asua Helsingissä, ja vielä väkisin itäisessä kantakaupungissa, jos asunnon löytyminen näyttää siellä noin kaamean vaikealta. Ihan hyvä pointti, mutta harmi vaan, etteivät ne asunnot muualla sen parempikuntoisia ole. Juurikaan.

Totta tietenkin on, että kantakaupunki muodostuu pitkälti viimeistään 30–40-luvuilla rakennetuista kivitaloista. Hyviä ja huonoja allergiselle: ilmaa on, koska on kuutioita, seinät hengittävät, mutta vanhat rakenteet ovat vuosien saatossa saattaneet kärsiä ja kärsineetkin yhdestä sun toisesta vesivahingosta.


Melkein viisi vuotta lähes satavuotiaassa rakennuksessa majailtuani olen siltikin vakuuttunut siitä, että vanhassa vara parempi. Näin ollen juuri kantakaupungin asunnoista voisi löytyä minulle se sopiva! Tässä yksi peruste jäädä tänne. 

Toinen, lähinnä ikuinen valittamisen aihe asumiseen liittyen on varmasti kaikilla näillä huudeilla asuvilla asuntojen hintataso. Jos maksat alle 50-neliöisestä toisen kerroksen kämpästä vuokraa yli tuhat euroa kuussa, olet varmaan monen mielestä seonnut. Tai jos pulitat 160 t alle 30-neliöisestä kerrostalohuoneistosta – putket tehty, näkymät kadulle, kerros kutonen. (Viimeisin Oikotieltä tsekkaamani.) Niin. Mutta ehkä se on hinta, joka tästä elämäntyylistä on maksettava.

Jos siis satut olemaan onnekas, ehdit vielä ostaa kämpän itäisestä kantakaupungista (ennen hintojen nousua mallia muu kantakaupunki) ja juhlit sitä 30 vuoden kuluttua: maksettu kämppä keskeisestä Helsingistä, aivan läheltä sitä parasta, mitä Suomen pääkaupunki voi tarjota. 


Ei kaikkien mielestä mitenkään erityistä, mutta minusta juuri jotain sellaista, mitä tavoitella. Olen cityihminen; nautin täällä asumisessa ehkä eniten juuri siitä, että tunnen koko ajan olevani keskellä jotain oikeaa, jotain todellista elämää. Ehkä se on illuusio, mutta mä en välitä. Vähintään oman elämäni tärkeät kiinnekohdat ovat alle vartin kävelymatkan päässä: kaupat, kaverit, tarha, tanssitunnit, baarit, jopa yöelämää löytyy. Ja silti hiljaisuuttakin täällä on: satavuotias tämänhetkinen olopaikkani ei paljon naapureita ilmianna. Eikä liikennettäkään kaukaista Itäväylän humua lukuunottamatta.

Nautin joka päivä siitä, että näen Kurvissa erilaisia ihmisiä: saatan hihitellä lähikaupan kassalla edellä olevalle rastahiuksiselle tytölle, jolla näyttää olevan ison hiusmassan päällä yhtä iso muovinen kierrerakenteinen "päähine", tykkään kun kukaan ei muka tunne, mutta sittenkin törmäät tuttuun ratikkapysäkillä tai metroa odotellessasi. Tykkään siitä, että ihmiset näyttävät erikoisilta, uskaltavat olla sitä (vaikka niille salaa hihiteltäisiin), pyyhältävät kiireissään ohitsesi, mutta tarpeen tullen kyllä nostavat pudonneet käsineesi tai avaavat sinulle ja kolmelle kauppakassillesi kaupan oven. Ei täällä ole mielestäni yhtään sen epäkohteliaampaa tai välinpitämättömämpää väkeä kuin muuallakaan. Ihmisillä tosin taitaa olla joskus pikkaisen kiire.


Nautin ihmisten virrasta, kaupungin valoista, autojen ikuisesta jatkumosta – ja tunteesta, että olen yksi, tuntematon, vapaa, mutta kuitenkin osa jotakin. Siksipä asua Helsingissä, nimenomaan kantakaupungissa. 

Enkä mä täältä mihinkään edes pääsisi, vaikka haluaisin. Aika julmaa olisi pakottaa toiset muuttamaan, kun niillä on juuret täällä vielä syvemmällä – lapseni, Sörkan Lyyli.


1 kommentti: