perjantai 1. kesäkuuta 2012

Koppa-koppa-koppakuoriainen vai siideripissis?

Ei voi olla todellista: kuuntelen putkeen Jukka Pojan kesähileisiä biisejä, kuten Siideripissistä. Äh, tämä loppuva kevät (kesä alkaa huomenna loman kanssa yhdessä!) on tainnut tosiaan sekoittaa pääni!

Tänään ostin erosormuksen. Olin miettinyt sellaisen hankkimista jo kauan; välillä unohdin koko asian ja lopulta päädyin siihen, etten osta mitään vielä, koska luottokorttini ovat kärsineet ihan tarpeeksi muutosta ja siihen liittyneestä sisustuspakosta. Mutta lopulta sorruin kuitenkin, kun löysin sopivan – ja kun huomasin, että erosta on henkisesti niin kauan, että olen jo unohtanut, millaista on elää parisuhteessa. Sormus olkoon myös eräänlainen syntymäpäivälahja itselleni, koska todennäköisesti jäisin maanantaina muuten kokonaan lahjattomaksi tai lahjomattomaksi. ;)


En muista mitään tällä hetkellä kunnolla, ja se kyllä puhdistaakin, vaikka ajelehdin välillä epämääräisessä muistikatkoksien ja mössöyden välimaastossa. Muistan kuitenkin selkein väläyksin eron syyn, mikä pysäyttikin minut sormusostoksille – syytä ei varmaan voi koskaan unohtaa. Jotenkin tuntuu silti siltä, että olisin ikuisuuden asunut uudessa asunnossani, ikuisuuden elänyt elämääni yksin. Tietyt päivät, tunnetilat, hetken hajut entisestä saavat palaamaan ajatuksissa menneeseen parisuhteeseen; totean tasaisin väliajoin, että tasan kaksi kesää sitten itkin valtavia määriä, koska tajusin, kuinka onneton todella olin ja kuinka mahdotonta meidän olisi ollut jatkaa. Mutta en ilmeisesti enää muista tappeluita huonosti tiskatuista tiskeistä, lattialla pyörivistä vaatteista, siivoamisen ainaisuudesta, koska totesin työkaverille tänään, että me emme kyllä tainneet kinastella kotitöistä – ai emme vai?

Tällaista Ornerin sormusta ei muilla pitäisi tulla vastaan, sillä myytäviä hopea-valkoisia yksilöitä löytyi Lumin kaupasta tasan yksi (jonka lisäksi tosin kaksi kultaista punaisella kuorella), eikä Orneria kai ole Suomessa muualla myytävänä. Aika raskas sormus on, mutta niinhän erosormuksen pitääkin. Ja vähän täytyy olla häijyyttä mukana, vaikka mielestäni meidän eromme oli vain lähinnä surullinen ja murheellinen kaikin puolin. (Vai ovatko koppakuoriaiset häijyjä? Ehkä ne ovat vain pikkuisen sisäänpäinkääntyneitä?)


Kyllähän minä eroa vielä kauan tulen itkemään, yksinäisyyttä, pettymystä, rakkaan ihmisen menettämistä. Ei tästäkään jutusta pitänyt surukirjoitusta tulla, vaan toteamus kesän alkamisesta, uudenlaisen elämän ensi säkeistä, mutta ehkäpä juuri ne ensimmäiset melodiat ovat välillä vähän surumielisiä. Tänään niihin on kuitenkin sekoittunut vähän letkeyttä Jukka Pojan parhauden myötä:

Kesäterassi, kuuma aurinko - let's grow some more! Syksyn tullen yhä sen tunnen ja nyt haluan antaa sulle vispipuuronvärisen suukon, yli pyyhkivän sadekuuron. Paljon värei ja mieluiten pinkkii, kylmii väreit ja kylmempää drinkkii.


Kesäni alkakoon!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti