tiistai 3. heinäkuuta 2012

Kenties

Kello on hyvin paljon, mutta tunnen väsymyksestä huolimatta pakottavaa tarvetta kirjoittaa. 

Olen viime päivinä käynyt mielessäni läpi menneitä vuosiani, nuoruuttani. Tänään katselin myös vanhoja valokuvia: iloisia muistoja, kohtaamisia, hervottomuutta, hellyyttä, yhteenkuuluvuutta, mutta myös niitä vähemmän antoisia ahdistuksen täyttämiä ilmeitä. Erään aikakauden päättyminen on herättänyt tarpeen nostalgisoitua, mutta myös kohdata vihdoin silmästä silmään tosiasioita. 

Ehkä kasvoimme erilleen jo kauan sitten, niin kuvatkin väittävät. Vai käykö kaikissa parisuhteissa niin, että jossain vaiheessa hellät yhteiskuvat ja toista palvovat herkät otokset häviävät ja tilalle tulee ympäristön yleistä ilmettä kuvaavia räpsäytyksiä, kaverikuvia, luontoa ylistäviä tunnelmallisia maisemakuvaelmia? Ehkä historian lukeminen kuvista on pelkkää jälkiviisautta tai omaa tiettyä merkitystä etsivää tulkintaani.

Etsin kuvia raskausajaltani. Olin silloin hyvin onnellinen, mutta jälleen jälkikäteen ajateltuna lähinnä itsekkään onnellinen siitä, että sisälläni kasvoi uusi elämän alku, oma lapseni. Kuviakaan ei löytynyt. Ehkä niitä ei otettu, muistelisin. Ehkä olin silloin jo toiselle vieras, uuden ajan alku väikkyi pelottavana edessämme.

En halua syytellä ketään, vikaa on ollut paljon itsessäni. Kaikkein päällimmäisenä ei ehkä nyt kellu ajatus siitä, että kuitenkin rakastin, mutta kaiken takana se oli. Otin vastaan elämän sellaisena kuin se tuli, eikä sitä pidä katua. Parhaani yritin, mutta olisin voinut toteuttaa monta yksityiskohtaa toisin.

Silmieni edessä välkkyvät nyt uuden aikakauteni sanat, Simone de Beauvoirin ajatus, jonka ilmestymistä elämääni en voi kuin hämmästyneenä ja raukeana yrittää ymmärtää. Miksi, olen kysynyt niin monta kertaa, nyt ehkä voin alkaa kysyä, milloin.

"On kenties liian aikaista, mutta huomenna on varmasti liian myöhäistä." (Simone de Beauvoir)

2011-09-24 Sofia Anders 0092

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti