maanantai 6. elokuuta 2012

Ammatiltaan askartelija

Lyyli on hyvä askartelemaan: tarvitaan vain valkoista paperia, tusseja tai muita värikyniä, teippiä, joskus liimaa. Näistä tarveaineista syntyy useimmiten ihmishahmoja, mutta joskus myös muita mitä mielikuvituksellisempia keksintöjä. Myös ulkoa kantautuu mukaan askartelumateriaaliksi lehtiä tai keppejä, ja valitettavan usein äidin imuriin joutuu lehden päällä aikansa seisonut keitto tai karkit (kun äiti ei enää kestä ajatusta sadoista pienenpienistä paperinpaloista leviämässä sinne tänne). Kuivuneita lehtiä ja niistä tehtyjä teippiviritelmiä on myös jouduttu karsimaan roskikseen. Toisinaan taas kukkaviritelmät kaipaavat äidin teippaavaa apukättä tai hajuvettä lainaksi – pitäähän nyt kukan tuoksua joltain!

Kuvasin eräänä kauniina kesäloman aamupäivänä tyypillisimmästä tyypillisimpää askartelun jälkeistä leikkituokiota. Samalla sain ikuistettua teille mattoni, joka toimii paitsi oivana askartelualustana – ja on siten täynnä tussinviiruja – myös harmillisena pölynkerääjänä. (Tähän mattoon pitäisi siis ne lakanat saada sopimaan. Aika vaikeaa, jos haluaa nimenomaan kukkakuvioita.) 


Lyylin leikit ovat siitä hauskoja kuunneltavia, että hahmot neuvottelevat hyvinkin aikuismaisesti keskenään erilaisista asioista, joskus melkolailla tuimaan sävyyn. Tyttö tuntuu harjoittelevan sosiaalisia tilanteita askartelemiensa nukkien avulla ääneen puhuen. Mielestäni kypsää, hienoa toimintaa, varmaankin hyvin tyypillistä lapsille, jotka ovat verbaalisia, kuten Lyyli tuntuu olevan. 


Jottei nyt kuitenkaan menisi oman lapsen kehumiseksi, täytyy myöntää, että viime aikoina olen huomannut Lyylin tulleen hieman huonoksi leikkijäksi samanikäisten kanssa. Hän tietysti viettää niin kovasti aikaa itsekseen ja pelkästään aikuisten seurassa, että toisten samanikäisten kanssa leikkiminen tuntuu luonnollisesti hieman vaikealta ainakin alkuun, näin alkusyksyllä pitkän tarhatauon jälkeen. Lisäksi moni kaverini lapsi ehkä on hiukan erityyppinen leikkijä, ja omien lelujen jakaminen kotona tuntuu hankalalta, kun ei ole siihen tottunut. Äidille tullaankin nykyään jo kantelemaan, että tuo ei leiki minun kanssani. Tuntuu siltä, että Lyylistä on tullut iso tyttö! Ihan samoja pulmiahan me alakoulussa ratkaisemme!


Osaan myös kuvitella, että leikkiminen sisarusten välillä on juuri tällaista: harmitusta, itkua, kantelemista, mököttämistä, toki myös paljon ilon hetkiä, toveruutta. Lyyliä on kovasti tuntunut välillä surettavan se, ettei hänellä ole siskoa – on sitä jopa kyynelehditty ja puhuttu suruääneen. Itse en enää ole aikoihin edes oikeastaan ajatellut asiaa, harmitellut sitä, että olen vain yhden lapsen äiti. Eihän se ole mikään häpeä tai puute. Minulla sentään on yksi lapsi! Ja mitä ihanin. Voiko sen enempää pyytää? 

Muistan kerran, kun opetin alkeissuomea yksityisoppilaalle, oppilaani kysyneen, että miten sanotaan suomeksi "minulla on yksi lapsi". Käänsin englanninkielisen kysymyksen näillä sanoilla, mihin hän totesi, että tuo on kaunein lause, mitä hän on suomeksi kuullut. Olen monesti jälkikäteen ajatellut asiaa. Niinhän se voi olla! Minulla on yksi lapsi. Miten kaunista, miten positiivista, miten selkeää. 


Itse ajattelen, etten välttämättä voi aina sanoa noin, ehkä minulla on jonain päivänä useampi lapsi, mutta en ajattele niin tyytymättömyyttäni tai suruissani. Näen monilapsisissa perheissä mahdollisuuksia, joita pelkästään yhden vanhemman ja lapsen väliset suhteet eivät tarjoa, mutta myös sellaisia haasteita, joiden edessä oma jaksaminen todellakin punnitaan. Olisikohan minusta siihen, monen lapsen äidiksi, huomaan nykyisin yhä usemmin salaa miettiväni. Etenkin tilanteessa, jossa on minun, ehkä sinun, sitten mahdollisesti meidän lapsia. Elämää, joka varmasti on todella erilaista, mitä minä ja Lyyli nyt vietämme!


Mutta miksipä nyt pohtia sellaista, mikä on kaukana, ehkä tavoittamattomissa? Nyt on aika nauttia näistä tytön omista leikeistä, rauhallisista, pitkistä Hesarin täyttämistä aamuista, siitä, että kodinhoitoon menee hyvin vähän aikaa eikä juuri koskaan tule sellaista oloa, etten olisi ehtinyt omia tärkeitä asioitani. 

Aika nauttia siitä, että minulla todellakin on vain yksi rauhallinen lapsi, ammatiltaan askartelija. Tänä kesänä hän on askarrellut todella paljon, mutta todella paljon olemme viimeisen kahden yhteisen lomaviikon aikana ehtineet myös muuta: on uitu, pyöräilty, leikkipuistoiltu, nähty kavereita, kahviteltu, leffailtu, kokattu – yhdessä. Joka päivä vähintään yksi meno, usein kaksikin. Olen oikein tyytyväinen siihen, että lapseni on saanut tehdä asioita, joita lapsien kuuluu saada tehdä; olen tyytyväinen, että olen itsekin mielelläni ollut näissä mukana. Omat kirjani ovat pääosin jääneet lukematta, mutta viis siitä. Olkoon sitten vaikka se pimeä ja synkkä lokakuu lukukuuni.

Kiitos kesä, muistakaamme tämä kesä näistä iloisista ihmisfiguureista. Sillä niitä me olemme!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti