lauantai 18. elokuuta 2012

Keltainen kalenteri, keltainen elämä

Niin se uusi lukuvuosi alkoi: sininen kalenteri vaihtui pirteän keltaiseen, yhtä iloiseen kuin itsekin nyt olen, jos ei lasketa mukaan naapurin jatkuvaa röökaamista niin, että täällä ihanassa raikkaudessa leijuukin nyt tupakan käry... (Siitä sitten enemmän, kun saan taloyhtiöltä ja terveysviranomaiselta vastauksia, sillä täällä tosiaan on käryt sisällä, vaikka kaikki uudet ikkunat ovat mitä tiukimmin kiinni. Ilmanvaihdon kautta hajut tulevat sisälle, vaikka uudet ilmanvaihtohormitkin on säädetty pienimmilleen. Voi rähmät!)


Syksy alkoi kuitenkin juuri niissä tunnelmissa kuin salaa toivoin, ääneen toivoin ja pelkäsin ääneen lausutun toiveeni tuhoavan: mieleisen ihmisen palaaminen kainaloon ei voisi tuntua sen paremmalta. 

Ja iloinen olen tietysti siitä, että ihana Lyyli saapui taas ilokseni tänne Helmeen, omaan himaan, jota hän usein kutsuu vahingossa simaksi. Tänään tosin hän sanoi tätä äidin kodiksi – varmaan kymmenen päivää isän luona on ollut pitkä aika lapsen olla, niin että pientä vieroittumista oli tapahtunut. Hiukan oli myös tarhassa itketty, kun äiti tuli niin myöhään. Ja tosiaan, täytyy myöntää, että päivät ovat venyneet. Perjantaina illansuussa olin myös niin väsynyt, että olin syödä puolet ruokakaapistani (mille lie lastulevy maistuisi?) ja nukahtaa tietokoneen äärelle. Silloin tajusin mennä ihan ilman huonoa omaatuntoa päiväunille, ja kappas, ne auttoivat. Lyyli katsoi sillä välin Pikku Kakkosen, ja äiti heräsi pian sen jälkeen uusin voimin nauttimaan illasta tietokoneen äärellä.  – Tämäkin teksti on kirjoitettu ajastetusti perjantain ja lauantain välisenä yönä väliunien antamalla uudella energialla. 


On se kirjoittaminen vaan niin ihanaa. Ihan paras harrastus! Vaan nyt toivottelen teille viikonloppuja, ja palaan kirjoittamaan muitakin juttuja. On nimittäin tarvetta kirjoittaa taas päiväkirjaa, tai kenties viestejä uudelle ihmiselleni. Ihanaa, ihanan kamalaa ja kamalan aikaavievää. Uusi ihmissuhde siis. Mutta voitteko uskoa, etten ole aina huomata, että se tapahtuu kaiken lisäksi vieraalla kielellä? Aivan erityisen kummallista minulle, joka aina olen ollut sitä mieltä, että toisella kielellä puhuminen on niin hankalaa ja epäluonnollista. 

Taidan olla ihan muuttunut, tai sitten tähän on tultu vain pitkällisen matkan ja valmistautumisen tuloksena. Sain siis luvan yllättää entisen itsenikin toteamalla, että uusi, toinen kotikieleni on ruotsi. Ohhoh.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti