sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Raikasta ilmaa

Huomenna neiti alkaa viikon kuumailmapallokuvioissa. Äiti jatkaa vähän vähemmän raikkaassa ilmassa. Tosin päätös työpaikan vaihtamisesta on viime viikkojen kuumeilujen ja niveloireiden myötä kypsynyt täyteen mittaansa: Minäkin aion lähteä uusiin tuuliin ensi vuonna. Tammikuussa ilmestyviä uusia virkoja siis odottelen ja kuukausia kesälomaan lasken. Harmikseni, sillä olin jo juurtua työn sisällön sopivuuden vuoksi.

Mutta raikkauden ajan on tultava. Jännittää ihan, mistä sitä sitten itsensä löytää, josko koulumaailmasta enää lainkaan? Niinhän kai kuumailmapalloillessakin pieni jännitys laskeutumispaikasta pysyy yllä koko matkan ajan. Vaikka päämäärätietoisesti ja kokemuksella palloa ohjailtaisiinkin. Onneksi on tälläkin matkalla joku viisaampi ohjaaja mukana. Kiitos siitä ja näkemiin!



Lyylin maanantain päivänasu: H&M:n huppari, Ej Sikke lej -teeppari, Lindexin housut ja jotkut sukat. Kaikki muuten hankittu Huuto.netistä.

torstai 27. syyskuuta 2012

Lastenvaatekivat

Taas minä höpötän lastenvaatteista! Ja hamuan lisää, lisää. Samanlainen ilmiö kuin karkkia syödessäni. Syön, kunnes pussi on tyhjä, teki pahaa tai ei. Nyt kun lompakon pohja näyttää kovin tyhjältä alias tilin kate alkaa uhkaavasti painua lähelle nollaa, alan rauhoittua.

Ehkä me siis tästä 110-kokoisten vaatteiden kaudesta selviämme jo olemassa olevilla kuteilla, ainakin talven yli. Tosin itse ulkovaatteet on vielä ostamatta, mutta niitä en himoa, koska ne ovat tylsää ostettavaa... Mekot ja värikkäät paidat ovat niin paljon kivempaa shoppailukamaa! 

Onneksi on tämä blogi ja voin virtuaalishoppailla! Tällä kertaa haluan mekkoja ja paitoja – kaikkea värikästä kuvioilla yhdistettäväksi perussukkiksiin ja -hameisiin tai -housuihin. Yhdet perusfarkut, sellaiset sopivan väljät ehkä jopa tarvittaisiin pehmoisten Lindexistä hankkimieni velourhousujen ohelle. Mutta nyt olen luvannut vain leikkiä ostavani, sillä säästän pennosiani lukuisten sukkahousujen shoppailuun toteuttaakseni sukkahousuvertailun! Sitä odotelkaatte tosin vielä tovi...

Näistä himoamistani vaateherkuista olen ottanut kustakin merkistä vain yhden vaatekappaleen, sen kaikkein eniten kuolaamani. Huomaatte, että lastenvaatepainotukseni sijaitsee sekin tuolla naapurimaan puolella: Polarn o Pyret, Duns, Småfolk, Mini Rodini, Nova Star: kaikki ruotsalaisia yrityksiä!






keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Äidin ehdotus ja muita vaatehömpötyksiä

Jos ei saa ostaa itselle vaatteita, ostaa niitä taatusti sitten jollekulle muulle. Kuten Lyylille. Neiti on saanut jo monen monta kesämekkoa henkareilleen odottamaan ensi vuoden lämmintä aikaa, kun äiti on innostunut nettialennusmyynneistä. 

Ja onpa äiti hullaantunut myös ihan täyshintaisista lastenvaatteista – niidenkin shoppailu kun on netissä niin helppoa. "Ja kun ne vain ovat niin ihkuja, ja kun mulla nyt on vain tämä yksi lapsi, niin enkö mä nyt kuitenkin sais ostaa tällaisia vähän kalliimpiakin vaatteita, kuten Småfolkia, Dunsia ja Polarn o Pyretä?" Antakaa äitille lupa tai jonkin sortin synninpäästö, jookos?


No, tietenkin jossain mielessä hullua ostella ihania sinisiä, punaisia, vihreitä kuteita, kun tietää, ettei neiti kuitenkaan niitä käytä. Pinkkiä sen pitää olla! Sen verran fiksu olin Småfolkin paitojen kanssa, että molemmat, ensin aivan liian iso koko ja sen jälkeen vähän pienempi koko, ovat vaaleanpunataustaisia. Ja musta-valkoiseen mekkoon on tarkoitus yhdistää pinkit sukkahousut.  Jouluna toivottavasti kelpaa punaisen yhdistely esimerkiksi luonnonvalkoiseen.

Olemassa oleva, itseväritetty lempihame vain ei satu olemaan millään tapaa punasävyinen. Niinpä eräänä päivänä tein vaate-ehdotuksen: jospa vaihteeksi yhdistettäisiin tähän hameeseen vihreä paita ja oranssit leggingsit? 

Arvatkaa, menikö läpi! Ei. Leggingsit hyllytettiin heti, paita sai yhden illan olla käytössä ja seuraavana päivänä palattiin normaaliin päiväjärjestykseen: pinkki paita ja pinkit Niiskuneiti-sukkahousut lempihameen pariksi. Argh. Äidin väri- ja tyylisilmää värisytti, mutta minkäs teit. Pieni puettava palleroinen on nykyään itsenäinen – tai -päinen – pikkuneiti. Ainakin vaatteiden suhteen. 


Ps. Eikä muuten ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen löytänyt neidin päältä tuplapikkuhousut. Kun ei ole kuulemma jaksanut ottaa likaisia pois. Vastauksena: "Kun minä tykkään tehdä näin." Jepsistä.

tiistai 25. syyskuuta 2012

Kiusaus

Muistan, että reilu vuosi sitten karppausinnostus valtasi suomalaiset – osin minutkin. Kaikkialla puhuttiin pahoista viljoista, perunasta, jopa omenat ja banaanit taisivat joutua monien mustille listoille. 

Leivän puputtaminen väheni omallakin kohdallani, minkä ansiosta keveninkin vähän, mutta ennenkaikkea tunsin itseni keveäksi. En voinut – enkä voi vieläkään – kuitenkaan täysin käsittää karppaamisen jujua: en voi uskoa kovien rasvojen hyvää tekevään vaikutukseen, enkä ennen kaikkea pysty ymmärtämään, miksi kaikki ns. huonot hiilihydraatit piti jättää pois. Eikö pelkkä vähentäminen olisi riittänyt? 

Kaikkein hulluinta mielestäni oli se, kun eräät, yleensä varsin ylipainoiset leidit, kovaan ääneen toitottivat pahan banaanin vaikutusta samalla kun soivat itselleen päivittäisen jäätelöherkkunsa. "Hetkinen, eikö jäätelössä olekaan vältettäviä hiilihydraatteja?" muistan silloin miettineeni. 

Päästin kuitenkin vasta nyt kiusaukseni ilmoille hymähtelemällä arvon leideille syömätottumuksistansa. Pahoitteluni. Kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät, että olen välillä julma suustani, enkä edes mikään syömisen esimerkki-ihminen.

Siirrytäänpä tästä siis seuraavaan kiusaukseen, nimittäin hiilihydraattipitoiseen possu-juustokiusaukseen, jonka ohjeen nappasin K-marketin ruokalehdestä. Tämä oli valloittavan hyvää, muttei mitään keventäjien saati karppaajien sapuskaa: ihan oikeaa perunaa ja kovia rasvoja kotikutoisessa muodossa kaiken lisäksi "vain" rypsipossua proteiininaan. 


Minähän en tietenkään alkuperäisohjeen mukaan käyttänyt kiusauksessani Pirkka-perunasuikaleita, joiden nimi oli kaiken lisäksi kirjoitettu ohjeeseen väärin, vaan pilkoin perunat itse. Lisäksi olin ostanut vahingossa mozzarellan sijaan parmesaania. Mielestäni kiusauksesta tuli näin aivan yhtä onnistunut, ellei jopa parempi.


Jos en nimittäin aivan usko karppaukseen, niin uskon vähintään siihen, että mitä enemmän alusta asti itse tehty, sitä parempi maultaan ja sitä terveellisempi. Ja uskon muuten siihenkin, että kiusaus on välillä pakko päästää valloilleen!

Possu-juustokiusaus
1 tunti, 200 astetta

1 rs (300g) rypsiporsasta
(1 rs (200g) herkkusieniä)
2 sipulia
1 kg perunoita
3/4 tl suolaa
1 tl timjamia tai jotain muuta yrttiä
1/2 tl mustapippuria
noin 2 tl ranskalaisia yrttejä
4 dl Valion maustettua 3 juuston ruokakermaa
100 g juustoraastetta, esim. emmentalia ja parmesaania


1. Ota liha huoneenlämpöön. Puhdista ja viipaloi sienet, jos haluat käyttää niitä. Kuori ja hienonna sipulit.
2. Kuori ja suikaloi perunat.
3. Ruskista liha omassa rasvassaan. Lisää pannulle sipuli ja anna kuullottua. Jatka paistamista pari minuuttia. Lisää sienet ja paista, kunnes neste on haihtunut. Mausta suolalla, timjamilla ja mustapippurilla.
4. Levitä perunasuikaleet ja lihaseos voideltuun uunivuokaan. Ripottele päälle ranskalaiset yrtit. 
5. Kaada ruokakerma vuokaan. Kypsennä 200 asteessa noin 40 minuuttia. Lisää vasta tämän jälkeen juustoraaste ja jatka kypsentämistä vielä 20 minuuttia.


Valmiista herkusta en sitten enää malttanutkaan nälkäisenä ottaa kuvia! Lopputulos jää siis mielikuvituksenne valtaan, mutta ehkä onkin parempi, että jokainen saa itse toteuttaa kiusauksensa ja ihastella siten omien kädenjälkiensä tulosta. Minä poistun nyt täältä sen enempiä kiusaukseen ketään saattamatta, kiusoittelematta tai kiusaamatta.

torstai 20. syyskuuta 2012

Ensimmäinen

Ihan noloa myöntää, että olen alkanut juoda pikakahvia. Pelkästään pikakahvia, sangoittain. 

Siinäkin mielessä vähän hassu homma, sillä minulla on tuliterä Moccamaster alla, muttei vedenkeitintä. Pikakahvihan on jauhetta tai murusia, jotka sekoitetaan keitettyyn veteen, ja siten vettä on tullut keitettyä levyllä harva se hetki. Onneksi liesi on uusi, joten kiehumisen nopeudessa ei ole mitään valittamista, mutta eihän se lieden käyttö kai kovin ekologista ole, ainakaan vedenkeittimeen verrattuna. Eikä ole kivaa istua bussissa miettien, että jäikö levy päälle vai käänsinkö sen rutiininomaisesti pois.

Nyttemmin ongelma on kuitenkin ratkaistu. Pikakahvin pehmeän aromin rakastaja sai arkisena lauantaina lahjaksi upean italialaisen muotovalion. Vedenkeitin sai heti arvoisensa paikan työtason etummaisena laitteena. 


Tämä siis oli ensimmäinen lahja mieheltä, joka arvostaa laatua. ;)


lauantai 15. syyskuuta 2012

Sekolat (kuvat, tarinat, puuhat)

Meillä oli lauantaityöpäivä. Otin tytön (luvalla) mukaan töihin, kun en saanut lastenvahtia. Samalla oli mukava saada näyttää työpaikkaansa lapselleen sekä lastaan oppilailleen. 

Ohjelmassa oli maataidetta, ja sääkin suosi meitä: viidensien luokkien oppilaat pääsivät kuin pääsivätkin yöllisten rankkasateiden jälkeen rakentamaan kosteasta rantahiekasta pyramideja ja tulvivaa Niiliä. Lyyli istui rannalla itsekseen, turvallisen välimatkan päässä pelottavista(?) isommista lapsista ja muovaili rantahiekasta kilpikonnan. Kun kysyin päivän päätyttyä, mikä retkellä oli hauskinta, vastaus oli: – Kun sain tehdä kilpikonnan. Taide siis voitti!

Minusta oli kivaa olla ulkona syksyisessä auringonpaisteessa leppoisissa puuhastelutunnelmissa, mutta kivointa maataidepäivässä on saada itsenäisyyspäivän jälkeinen perjantai vapaaksi. En nimittäin oikeastaan pidä lauantaisin työskentelystä: se vie voimat seuraavaltakin viikolta, kun ei ehdi viikonloppuna tarpeeksi levätä. Lisäksi koen itseni luokattomana opettajana jotenkin turhaksi ja laiskaksi, kun minulla ei ole omaa ryhmää vedettävänä, vaan auttelen vain jotain luokka-astetta ikään kuin vapaamatkustajana. Se tunne ei ole mukava, vaikka todellisuudessa voi tietysti olla mukavaakin päästä helpommalla koko päivästä. Täytyy myöntää, että mielelläni jonain vuonna vetäisin maataide-esittelyn jollekin ryhmälle. Ehkä pitää ehdottaa todellista yhteistyötä luokanopettajan kanssa! Nyt vain olin paikalla ja kuuntelin opettajan esittelyä aiheesta sekä tarkkailin erään oman ryhmäni oppilaiden olemista omassa luokassaan.


Mutta nyt, illansuussa olen ihan rauhoittuneella ja hyvällä mielellä. Olen mallaillut Lyylin syksyn uusia vaatteita, järjestellyt vanhoja, pieneksi jääneitä pois, pesen pyykkiä ja seurailen samalla Lyylin puuhasteluja. Hetken päästä suuntaan suihkuun, Lyyli saa katsoa YleAreenasta lastenohjelmia ja lopulta teemme palapelejä yhdessä. Illalla jos katsoisi syksyn lempisarjaani, Hubotteja, myöskin sieltä Areenasta, ruotsalaisessa seurassa tietenkin.


Eipä tänne siis muuta kuulu kuin tavallista. Tällä hetkellä sänkyjä peittää lastenvaatesetit, joita aion myös täällä blogissa jossain vaiheessa esitellä, Lyyli on levittänyt pienenpienet "ötökkänsä" tykötarpeineen lattialle ja askartelutkin ovat luovasti kesken siellä täällä. Myös pöytä on peittynyt, minun lehdistäni ja kirjoistani, mutta mitään allaolevan kuvan kaltaisia to do -listoja en kuitenkaan ole itseni ahdistukseksi nyt väsännyt. Kuva on elokuulta ennen koulun alkua – silloin oli energiaa saada kaikki jämptilleen tehtyä. Nyt onneksi riittää vähempi. 


Olen tainnut siis vähän taas kasvaa ihmisenä, tai sitten vain on sellainen fiilis, ettei kaiken aina tarvitse olla täydellistä. Riittää, kun saan parit kivat vaatekokonaisuudet tytölle syksyksi hankittua. Rahaahan tytön perusvaatteisiin olen kyllä saanut tässä syyskuussa ihan kivasti poltettua, mutta omistakoon nyt muutaman ihanan perussetin ennemmin kuin kymmeniä ihan kivoja. Vaikka kyllähän niitä arkivaatteitakin tarvitaan...

Vaatteista siis ilmeisesti jatkan seuraavaksi, huomaan nimittäin olevani taas aivan mielettömässä vaatekoukussa – kauniiden vaatteiden mätsääminen vain on niin mukavaa!

maanantai 10. syyskuuta 2012

Opetan, siis eriytän

Kahvikupin äärellä, ruotsin kirjoitelmat tarkistettu. Siis mikä parahin hetki pohtia opettajan arkea, etenkin kun kotihommatkin on pääsääntöisesti tehty, olen himassa yksinäni ja hieman rauhattomana pohdin, miten loppuiltani viettää. Vaan pianhan tässä täytyy unten maille...

Opettajan arki on mielestäni, oman vielä suhteellisen lyhyen kokemukseni mukaan, melko kiireistä, nopeatempoista ja paitsi monipuolista, myös toistavaa ja rutiininomaista. Mutta työn kuva on siinä mielessä kiehtova, että opettamiinsa sisältöihin pääsee itse vaikuttamaan, kukaan ei kurki olkasi yli tuntisuunnitelmiasi; välillä voit suunnitella hyvin luovia, toiminnantäyteisiä tunteja, välillä – ajanpuutteen ja väsymyksen takia todellisuudessa melko usein – noudattaa pelkkää oppikirjaa ja opettaa sen avulla. 

Tunnit täyttyvät oppikirjan sisällöistä yleensä useimmiten myös sen takia, että eihän sitä hyvää oppikirjaa turhaan hankittu. Nykyiset S2-kirjatkin ovat yksinkertaisesti hyviä, etenkin jos niitä hiukan eriyttää ja osaa valita oikeat sisällöt oikeaan tarpeeseen. Aina tämäkään toki ei ole mahdollista, mutta siihen yritän enenevässä määrin pyrkiä: tuttujen oppilaiden kanssa tietää jo aika intuitiivisesti, mikä on kellekin oppilaalle hyödyllistä ja sopivan haastavaa, muttei liian. 

Books
Päivän sana koulumaailmassa onkin pitkään ollut eriyttäminen: nopeille ja osaaville lisätehtäviä ja vaikeampia puuhia, hitaille ja heikommille muokattua materiaalia. Sisällöt voivat periaatteessa olla samoja, kunhan niiden ymmärtäminen ja työstäminen on tehty kaikille mahdolliseksi. Hieno ajatus, mutta täydellinen eriyttäminen on esimerkiksi nykyään melko tavallisissa 26 oppilaan luokissa mahdotonta ja tuskin edes tavoiteltavaa – yksilöllistävää opetusta koulumaailmassa ei suinkaan pidä eikä tarvitse tarjota.

Eriyttämiseksi lasketaankin useimmiten melko samasisältöisten, kertaavien lisätehtävien tarjoaminen nopeille, hitaiden tukeminen esim. tukiopetuksen tai avustajapalveluiden avulla. Tarvittaessa kokeita saa täydentää suullisesti, opettaja voi lukea koekysymykset ääneen ja selittää ne uusilla sanoilla, kokeissa tarjotaan hitaille lisäaikaa jne. Eriyttäminen on siis iso osa koulun arkea, ja moni opettaja tekee sitä tiedostamatta eriyttävänsä. Monelle opettajalle eriyttäminen on toisaalta eräänlainen kirosana, sillä siihen sisältyy vaatimus entistä harkituimmista, monipuolisemmista ja eri osiin tai ryhmiin jaetuista sisällöistä.

Minun hyvinkin pienissä ryhmissäni eriyttäminen taasen on vähemmän harmaita hiuksia nostattavaa. Jos pidän kirjan ulkopuolisia tekstinymmärtämisiä, teen usein heikommille hiukan helpommat versiot itse tekstistä, mutta tehtävämonisteen pidän samana. Kirjaa käytettäessä eriyttäminen vaikeutuu, mutta jos oppilaita on esimerkiksi neljä, mikä taitaa olla keskimääräinen ryhmäkokoni, istun heikompien vierellä ja autan. Monessa tavallisessa ryhmässäni eriyttäminen tarkoittaa sitä, että oppilas tekee tehtävistä vain tärkeimmät tai sitä, että lukutunnilla saa tauon, jolloin tehdä jotain ihan muuta, jos keskittyminen vain ei riitä, vaikka kaikki muut jatkaisivatkin lukemista.  Usein pidän ryhmilleni muutenkin minitaukoja, jolloin kaikki saavat käydä juomassa tai vessassa, etteivät he rupea tekemään sitä yksi toisensa jälkeen!

Eriyttäminen voi siis mielestäni olla myös sitä, että tehdään asiat eri tavalla kuin muut ehkä luokassa tekevät, ovathan monet oppilaani ns. normaalioppilaita heikompia vähintään kielitaidoltaan. S2-tunneilla on usein kiire sisältöjen ohella käydä läpi ihan perussanastoa, jotta pärjääminen koulussa ja elämässä helpottuisi. Sanoja suunnilleen juostaan läpi, joten intensiivisten varttien ja kaksikymmenminuuttisten jälkeen on vain pakko huokaista hetki, ihan kaikkien. Eriyttämiseen kuuluu myös se, että on mahdollisuus istua luokan ulkopuolella ns. pyöreiden pöytien ääressä aulassa, jos keskittyminen siellä olisi helpompaa.

Eriyttämiseen pyrin vähintään siten, että pikkuryhmän sisällä valitaan kaksi eritasoista luettavaa nuorten- tai lastenkirjaa, jotta kuitenkin saadaan lukukokemuksia purettua yhdessä. Tämän vuoden kuudensien kanssa kävi niin, että pojat valitsivat vaikeahkon skeittikirjan ja tytöt selkoversion Muumipeikosta. Ajattelin, että mitenköhän käy, pärjäävätkö pojat. Osalle ehkä ihan kivaa luettavaa, muttei taatusti kaikille. Tänään sitten yksi oppilas tulikin sanomaan, että saisiko hän vaihtaa tyttöjen muumikirjaan. Olin ihan mielissäni, että hän myönsi, että ei pysty lukemaan vaikeaa, vaikkakin aiheeltaan varmaan ihan kiinnostavaa kirjaa, ei väitä lukeneensa tai hypi yli sivujen, vaan haluaa oikeasti lukea jonkun kirjan. Ajattelin ensi lukutunnilla ottaakin esille sen, että eivät kaikki aikuisetkaan lue kaikkia kirjojansa loppuun. Jos ei vain lukeminen suju, niin saahan sen romaanin kesken jättää!

Book Drop: No Books, Please


Ehkä eriyttäminen on ennen kaikkea oppilaan kuuntelemista ja ymmärtämistä. Mitkä ovat hänen tarpeensa ja rajansa. Vaikea tehtävä, mutta etenkin pienryhmässä olennaisen tärkeää.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Pieni Teema

Sain muutama vuosi sitten joululahjaksi uudelta tuttavalta pienen mukin. Sittemmin tuttavasta tuli ystävä, ja muki on jäänyt merkitsemään minulle sitä, että aikuisenakin voi löytää hyvän ystävän, jonka kanssa jakaa elämää – kahvikupposen äärellä usein tietenkin.

Hyvin pienelle mukille taasen voi olla vaikeaa löytää käyttöä. Mutta sekin päivä koitti, jolloin mukin käyttötarkoitus valkeni kuin itsestään. Lyylin poimima maailman suloisin pikkukimppu loisti hänen kädessään eräällä arkisella kauppamatkalla. Neito ja kimppu olisivat olleet mitä suloisin kuvauskohde, mutta en harmikseni kanna kameraa mukanani.


Tyttö sai kuitenkin – minunkin onnekseni – tahtonsa läpi, toi kimpun kotiin, ja taioin sille mitä sopivimman maljakon hetken pähkäiltyäni. Tavalliseen mukiin kukat olisivat hukkuneet, mutta tässäpä niille oiva paikka. Mikä arjen piristäjä: tässä on jotain niin suloista, että en voi kuin sulaa kimpun edessä.


Pieni on kaunista, sille ei voi mitään. (Tosin isokin voi olla!) Eikä Teema suotta ole Suomen suosituin muki.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Vietit vievät, järkeä kuuntelen

Jotain taas haluan. Haluan hankkia uutta, koska haluan esitellä täällä uutta, koska haluan piristää itseäni, koska haluan ostaa. Halu ostaa on alkukantainen halu haalia, selviytymisvietti, jota en voi vastustaa.

Mutta en osta, koska olen sivistynyt. Koska en tarvitse, koska omistan tarpeeksi. Eikä juuri nyt ole hyvä aika ostaa.

Mutta ostaisin, jos saisin, yhden hienon laukun, kas tämän:



Ja hankkisin pikkupöydän (valkoisena), kas tässä:

Kuva: Hay


Ja vieläkin yhden, nimittäin hansikkaat, ohlalaa: 



Mutta ei, mitään en tarvitse. Enkä osta.


sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Viikonlopun jäljiltä

Kyllä täytyy sanoa, että ei minusta olisi lukion äidinkielen opettajaksi, kun en saa muutamaa hassua kuudennen luokan tekstinymmärrystehtävääkään millään luettua läpi. Sen sentään olen tehnyt, että vaikeat sanat olen tekstistä alleviivannut (muistaakseni jonkun oppitunnin aikana, jolloin oppilaat tekivät omia tehtäviään). Taidanpa siis käyttää huomisen työmatkan vastauksien tarkistamiseen, sillä hetken päästä pitää olla visusti nukkumassa ja kuutosten tunti on heti huomenaamulla.

Kolme viikkoa koulua käyty. Olen ollut hyvin paljon väsyneempi kuin yleensä syksyisin, kohtalaisen apea ja jopa hieman masentunut, veikkaisin. Siispä autoin olotilaani syömällä kaapin keksivarastot äskettäin lähes tyhjiksi. Auttoi kyllä! Joskus tällaisesta tyhjästä syömisestä tulee vain huono olo ja sitä huonompi omatunto, mutta tällä kertaa piristyin. Ehkä siksi, että annoin itselleni luvan olla epäterveellinen ja kaikin puolin outo. Tyttö sängyssään katseli, kun äiti nautiskeli kekseillä ja teellä oman sänkynsä päällä röhnöttäen, päivän Hesariin vihdoin kunnolla tarttuen. En ehtinyt edes ottaa puheeksi, miksi hän ei saa herkkuja, kun rauhan saanut olotilani rauhoitti myös unta jo tovin odotelleen tytön ja hän nukahti lähes samantien äidin saavuttua lähistölle. Mörköunia pelkäävä pieni ihminen, joka ei enää millään tahtoisi nukkua yksinään, vaikka äidin sänky sijaitsee alle puolen metrin päässä hänestä!

Milk and Cookies

Viikonloppuna olimme maalla, minä Pori Jazz -karonkassa, tyttö mummin ja papan hoidossa. Parasta arjen unohtamista minulle oli kuitenkin päästä metsään lenkille, hengittämään raikasta ilmaa, nukkumaan pitkään ja hartaasti sekä istumaan junassa, vaikka täysi leikkivaunu ja perheen pienimmät tapaukset kyllä jossain määrin paluumatkalla rasittivatkin tärykalvojani. Aina eivät leikkivaunut ole meluisia, vaikka saattaisi olettaa hälyn olevan niiden perusolemus, ja olin jo ehtinyt tottua suhteellisen miellyttäviin leikkivaunuhetkiin. 

Ideaali tilannehan on sellainen, että Lyyli on löytänyt leikkivaunusta itselleen seuraa ja viihtyy näin ainakin puolen matkaa leikkiosastolla itseni istuessa kirjan kimpussa paikallani muutamaa penkkiriviä leikkipaikkaa taaempana. Ihanteelliseen matkustamiseen kuuluu myös äidin rauhallisella, läsnäolevalla äänellä lukemat muutamat leikkivaunusta lainatut kirjat ja yhteinen eväshetki. Kaikki nämä toteutuivat kyllä tänäänkin, mutta kohtalaisen riehaamisen säestäminä. 

Vieressämme istui esimerkiksi kouluikäinen tyttö, joka ei kyllä hetken piirua pysynyt paikallaan, vaan lähinnä kiipeili penkissään, lähes roikkui hattuhyllyllä kurkottaessaan sieltä vähän väliä naposteltavaa, rummutti pöytää ja muuta pientä mukavaa. Kyllä siinä piti todeta, että voihan adhd, miksi vainoat minua sunnuntaisinkin. Onneksemme yksinmatkustanut tyttö jäi pois jo Riihimäellä; tytön junaan tulo ja lähtö olivat tosin esimerkillisiä reippauden osoituksia: kamat kasaan nopeasti, reppu vaan viuh selkään ja sitten menoksi. Ei minkään sortin aikuisen kaipuuta, nyyhkyitkua saattajan poistuessa tai ihmettelyä, että missäs ollaan. 

Kyllähän siinä vähän katsoi tytön perään, että annapa minulle osa reippauttasi, niin minä sujautan sinulle hiukan mielenrauhaa. Vaikka eipä sitäkään meikäläiseltä tunnu turhan paljon löytyvän, mutta ehkä kuitenkin onnistuneen viikonlopun jäljiltä vähän enemmän. Sitä paitsi luen mahdottoman rauhoittavaa ja helppoa kirjaa, joka kuitenkin herättää ajatuksia. Mainiota kirjallisuutta on sellainen, eikös? (Linn Ullmann: Nåd)

Vaan nyt pötköttäen kohti uutta ja virkistävää viikkoa. Ehtii tässä vielä reilut kuusi tuntia nukkua, se riittäköön. Tärkeää oli päästä käymään myös täällä. Hyviä viikonalkuja kaikille!

Dried Cranberry Shortbread Cookies