maanantai 10. syyskuuta 2012

Opetan, siis eriytän

Kahvikupin äärellä, ruotsin kirjoitelmat tarkistettu. Siis mikä parahin hetki pohtia opettajan arkea, etenkin kun kotihommatkin on pääsääntöisesti tehty, olen himassa yksinäni ja hieman rauhattomana pohdin, miten loppuiltani viettää. Vaan pianhan tässä täytyy unten maille...

Opettajan arki on mielestäni, oman vielä suhteellisen lyhyen kokemukseni mukaan, melko kiireistä, nopeatempoista ja paitsi monipuolista, myös toistavaa ja rutiininomaista. Mutta työn kuva on siinä mielessä kiehtova, että opettamiinsa sisältöihin pääsee itse vaikuttamaan, kukaan ei kurki olkasi yli tuntisuunnitelmiasi; välillä voit suunnitella hyvin luovia, toiminnantäyteisiä tunteja, välillä – ajanpuutteen ja väsymyksen takia todellisuudessa melko usein – noudattaa pelkkää oppikirjaa ja opettaa sen avulla. 

Tunnit täyttyvät oppikirjan sisällöistä yleensä useimmiten myös sen takia, että eihän sitä hyvää oppikirjaa turhaan hankittu. Nykyiset S2-kirjatkin ovat yksinkertaisesti hyviä, etenkin jos niitä hiukan eriyttää ja osaa valita oikeat sisällöt oikeaan tarpeeseen. Aina tämäkään toki ei ole mahdollista, mutta siihen yritän enenevässä määrin pyrkiä: tuttujen oppilaiden kanssa tietää jo aika intuitiivisesti, mikä on kellekin oppilaalle hyödyllistä ja sopivan haastavaa, muttei liian. 

Books
Päivän sana koulumaailmassa onkin pitkään ollut eriyttäminen: nopeille ja osaaville lisätehtäviä ja vaikeampia puuhia, hitaille ja heikommille muokattua materiaalia. Sisällöt voivat periaatteessa olla samoja, kunhan niiden ymmärtäminen ja työstäminen on tehty kaikille mahdolliseksi. Hieno ajatus, mutta täydellinen eriyttäminen on esimerkiksi nykyään melko tavallisissa 26 oppilaan luokissa mahdotonta ja tuskin edes tavoiteltavaa – yksilöllistävää opetusta koulumaailmassa ei suinkaan pidä eikä tarvitse tarjota.

Eriyttämiseksi lasketaankin useimmiten melko samasisältöisten, kertaavien lisätehtävien tarjoaminen nopeille, hitaiden tukeminen esim. tukiopetuksen tai avustajapalveluiden avulla. Tarvittaessa kokeita saa täydentää suullisesti, opettaja voi lukea koekysymykset ääneen ja selittää ne uusilla sanoilla, kokeissa tarjotaan hitaille lisäaikaa jne. Eriyttäminen on siis iso osa koulun arkea, ja moni opettaja tekee sitä tiedostamatta eriyttävänsä. Monelle opettajalle eriyttäminen on toisaalta eräänlainen kirosana, sillä siihen sisältyy vaatimus entistä harkituimmista, monipuolisemmista ja eri osiin tai ryhmiin jaetuista sisällöistä.

Minun hyvinkin pienissä ryhmissäni eriyttäminen taasen on vähemmän harmaita hiuksia nostattavaa. Jos pidän kirjan ulkopuolisia tekstinymmärtämisiä, teen usein heikommille hiukan helpommat versiot itse tekstistä, mutta tehtävämonisteen pidän samana. Kirjaa käytettäessä eriyttäminen vaikeutuu, mutta jos oppilaita on esimerkiksi neljä, mikä taitaa olla keskimääräinen ryhmäkokoni, istun heikompien vierellä ja autan. Monessa tavallisessa ryhmässäni eriyttäminen tarkoittaa sitä, että oppilas tekee tehtävistä vain tärkeimmät tai sitä, että lukutunnilla saa tauon, jolloin tehdä jotain ihan muuta, jos keskittyminen vain ei riitä, vaikka kaikki muut jatkaisivatkin lukemista.  Usein pidän ryhmilleni muutenkin minitaukoja, jolloin kaikki saavat käydä juomassa tai vessassa, etteivät he rupea tekemään sitä yksi toisensa jälkeen!

Eriyttäminen voi siis mielestäni olla myös sitä, että tehdään asiat eri tavalla kuin muut ehkä luokassa tekevät, ovathan monet oppilaani ns. normaalioppilaita heikompia vähintään kielitaidoltaan. S2-tunneilla on usein kiire sisältöjen ohella käydä läpi ihan perussanastoa, jotta pärjääminen koulussa ja elämässä helpottuisi. Sanoja suunnilleen juostaan läpi, joten intensiivisten varttien ja kaksikymmenminuuttisten jälkeen on vain pakko huokaista hetki, ihan kaikkien. Eriyttämiseen kuuluu myös se, että on mahdollisuus istua luokan ulkopuolella ns. pyöreiden pöytien ääressä aulassa, jos keskittyminen siellä olisi helpompaa.

Eriyttämiseen pyrin vähintään siten, että pikkuryhmän sisällä valitaan kaksi eritasoista luettavaa nuorten- tai lastenkirjaa, jotta kuitenkin saadaan lukukokemuksia purettua yhdessä. Tämän vuoden kuudensien kanssa kävi niin, että pojat valitsivat vaikeahkon skeittikirjan ja tytöt selkoversion Muumipeikosta. Ajattelin, että mitenköhän käy, pärjäävätkö pojat. Osalle ehkä ihan kivaa luettavaa, muttei taatusti kaikille. Tänään sitten yksi oppilas tulikin sanomaan, että saisiko hän vaihtaa tyttöjen muumikirjaan. Olin ihan mielissäni, että hän myönsi, että ei pysty lukemaan vaikeaa, vaikkakin aiheeltaan varmaan ihan kiinnostavaa kirjaa, ei väitä lukeneensa tai hypi yli sivujen, vaan haluaa oikeasti lukea jonkun kirjan. Ajattelin ensi lukutunnilla ottaakin esille sen, että eivät kaikki aikuisetkaan lue kaikkia kirjojansa loppuun. Jos ei vain lukeminen suju, niin saahan sen romaanin kesken jättää!

Book Drop: No Books, Please


Ehkä eriyttäminen on ennen kaikkea oppilaan kuuntelemista ja ymmärtämistä. Mitkä ovat hänen tarpeensa ja rajansa. Vaikea tehtävä, mutta etenkin pienryhmässä olennaisen tärkeää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti