keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Lahden tuolle puolle, ei (vielä) pysyvästi

Änkyräkänkyrätekstien jälkeen jotain aurinkoista: kahden vuorokauden kuluttua löydän itseni nykytiedon mukaan laivasta matkalla kohti Tukholmaa. Päällisin puolin tiedossa on aivan tavallinen viikonloppuretki, mutta samalla kyseessä on pienen ihmisen mittakaavassa ainutlaatuinen tapaus: tapaan ensimmäistä kertaa sukua, uuden ihmiseni kaikki neljä sisarusta. 

Hassua, että lähinnä minua jännittää se, miten tulen pärjäämään ruotsillani, vaikka tiedän, että pärjään sillä aivan erinomaisesti. Jännittävissä tilanteissakaan sanani harvoin enää menevät solmuun, kenties lukuunottamatta esiintymistilanteita, joita en ole ruotsiksi juurikaan joutunut viime aikoina kohtaamaan. (Oppitunteja en laske, pitäisikö?)

Muistan elävästi, kun tapasin ensimmäistä kertaa Egilin, että käteni tärisivät kuin pahemmassakin horkassa ja kävelin vaappuen. Niin paljon jännitin, en tuntemattoman netti-ihastukseni tapaamista, vaan sitä, miten selviän kielelläni, joka ei ole omani. Hullua?

Stockholm. Rosenbad. Estocolmo.


Koulussa olen mainostanut retkeäni lähinnä ruotsinopiskelijoille (lupasin tuliaisia, o-ou), mutta myös joillekin omille pienryhmäläisilleni olen kertonut tulevan viikonlopun suunnitelmistani. Kommentit ovat olleet hauskaa kuultavaa, yleisimpänä lyhyt: Epistä! Eräs kolmannen luokan ryhmäni oli ihan hiljaa, kun kerroin reissustani. Syy selvisi, kun kysyin, että tiedättekö, mikä Tukholma on. Epäröivä vastaus kuului: Onko se maa? Kuitenkin osa väestä väitti Tukholmassa käyneensä, vailla kuitenkaan muistikuvia matkasta. Ei mitenkään erityisen yllättävää, ryhmäni kun tunnen, mutta hiukan hymyilyttävää. Mutta eihän kolmannella luokalla vielä pääkaupunkeja olekaan opetettu! 

Viime vuosina olen matkustanut naurettavan vähän, siksikin olen hyvin innoissani matkasta. Eri maa, tuttu, mutta silti vieras kieli, jota kuulen kyllä täälläkin, mutta yleisimmin vain yhden ihmisen suusta. Siis virkistävää ja samalla rentouttavaa, koska laivalla ei voi tehdä juurikaan mitään järkevää. Vain löhötä ja nautiskella. Sitä juuri nyt tarvitsen!

Friday evening - all quiet in Stockholm

Sellainen kutina minulla myös on, että joskus Tukholmassa tai sen liepeillä vielä asutaan! Tunsin jo luissani Ruotsista Suomeen kymmenen vuotta sitten palattuani, että jonain päivänä astun vielä kerran laivaan, omaisuus mukanani tai vähintään varastoituna muutamaksi vuodeksi. Muuton aika ei kuitenkaan ole aivan lähitulevaisuudessa, ja tällä hetkellä riemuitsenkin lähinnä siitä, että opin retki retkeltä tuntemaan Tukholmaa paremmin.

Helsinki on nyt niin nähty, että on aika uusien maantiedon ja kulttuurintuntemuksen mikrotason oppituntien. Jos lähimatkailu on tyyperryttävän tavallista ja osoittaa mielikuvituksen puutetta, olkoot. Minä en oikeastaan koskaan olekaan ollut kuinka monta eri maata olet reissannut -tyyppiä, vaikka olisin halunnut niin, vaan ennemminkin mulle kaikki siitä yhdestä kohteesta -henkinen matkustaja. Olen valmis palaamaan kymmeniä kertoja samaan kohteeseen, jotta voin kertoa siitä enemmän kuin moni. Rakastan Helsinkiäkin juuri tällä tavalla, tietäen ja kertoen. Ulkomaisiksi rakkaiksi kohteikseni ovat valikoituneet kuin sattuman kaupalta Ruotsi ja Islanti, enkä niitä enää muiksi muuttaisi.

Siis kuulkaa, oppilaat, jotka kyselette, miksi Suomi vihaa Ruotsia (S2-oppilaan viaton kysymys tänään), vastaan teille: Ei se vihaa, se on pelkkää kateuden sävyttämää ihailua, joka toisinaan ilmenee agressiivissävyisen kuvaston avulla. Se ihaileva puoli usein peittyy, mutta kyllä sen löytää, kun jaksaa vähän selailla. Tukholma-hehkua vähintään ovat blogitkin ajoittain täynnä.

Ja sinne päästään pian! Kuinka tavallista, mutta kuinka tärkeää!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti