tiistai 23. lokakuuta 2012

Yksiksein

Tämän viikon vietän perjantaihin asti asunnossani ihan ittekseni. Oikeastaan olen ollut yksikseni jo lauantaiaamusta alkaen, töitä tietenkin lukuunottamatta. Hassu tunne, sillä olen kämpilläni melko harvoin näin pitkiä aikoja ilman seuraa. 

Välillä sitä tuntee oikein himoavansa puhdistavaa yksinoloa, rauhaa omille ajatuksille ja teoille. Itse olen kuitenkin yksinoloa nauttinut elämässäni kai kyllikseni tai ainakin tällä hetkellä mittari on täynnä, sillä en tunne tästä yksikseni yskiskelemisestä saavani irti mitään. Raivoan vain paljon herkemmin (toimimattomalle netille tai epäonnistuneille uunipaprikoille) tai tartun pikkuasioihin (miksi ihmeessä vessan kuviokaakelit on ladottu osin toisin, osin toisin päin). Välillä toisaalta melkein hymyilyttää, kuinka sitä jaksaa ihmetellä jotain peukalon tekemään reikää hupparissaan niin moneen otteeseen. Kaipa se on sitä, kun ei ole saanut asiaa kenellekään kertoa tai näyttää.

Olenkin vahvasti sitä mieltä, että ihminen on laumaeläin. En millään pysty ajattelemaan, että toisen aikuisen kaipuu, siis nimenomaan toisen vastuullisen henkilön kaipuu olisi kypsymättömyyttä tai epävarmuutta. Sitä vain haluaa jakaa huolensa ja mietteensä, jotta pystyy toimimaan arjessaan aikuisena ja ottamaan itsekin vastuuta. Turvaahan se lauma tuo eläimellekin, ja sitä myös ihminen etsii. Nykyajan yksilökulttuurissa turvaa tosin pyritään hakemaan monesta muustakin lähteestä, usein vain siksi, että se on nykymaailmassa järkevämpää ja helpompaa. Mutta tuovatko monet hienot turvalaitteet, viihdytysvempaimet tai seurankorvikkeet mitään sen isompaa iloa ja todellista mielenrauhaa kuitenkaan? 

Pienin poikkeuksin sanoisin, että eivät, mutta ei käy kieltäminen, että palovaroittimesta tai turvaketjusta saattaa olla (myös) yöunien takaajaksi, jos sattuu olemaan samanlainen luonne kuin itse olen. Tosin turvaketjuni on liian pitkä, ja näinpä sen saa kädellä ulkopuolelta auki. Koettu on, onneksi sisään tuli tuttu ihminen omilla avaimillaan. :D

Viihteestäkin toki voi olla seuralaiseksi, vaikka siitäkin kyllä mielestäni nauttii parhaiten yhdessä. Mietin äsken suihkussa murehtiessani, mitä tekisin, jos joutuisin taas masennuksen takia sairauslomalle. (Onpas ylevät mietteet – luulen kuitenkin, että tämä ajatelma ei ole todellinen uhka tällä hetkellä.) Mieleeni juolahti heti, että katsoisin jonkun todella hyvän dvd-sarjan putkeen, mistä olen monta kertaa unelmoinut, mutta on jäänyt jotenkin urakka puoliväliin tai vähintään liian pirstaleiseksi kokemukseksi. Mutta sitten tajusin, että jos olen sairauslomalla ja masentunut, en jaksa mitään näin järkevää. Onneksi olen siis nyt parempi, ja vaikka viime vuoden jälkilöylyt ahdistavatkin, olen jo voiton puolella.

Synkistelyt täällä blogin puolella näemmä kuitenkin jatkuvat. Tämä on hieno kanava myös itsensä hoitamiselle, vaikka pyrin kyllä ajattelemaan kovasti teitä lukijoitani. Kyllä minä unelmoin paitsi uusista häistä, perheestä, isommasta kodista ja asumisesta ulkomailla, myös siitä, että pääsisin näistä joskus blogissani, tässä tai jossain muussa osoitteessa, kertomaan. Blogini olkoon ilon ja surun tasapainoilua, kuten elämä seurassa olon ja yksin vaeltamisen. 

Noche de luna llena - Full moon night

Lopuksi mainittakoon, että opettajan työ on kyllä mitä parhainta terapiaa synkkyyteen taipuvalle ja yksinäisyydestä ahdistuvalle mielenlaadulle. Konkreettiset askareet, käytännön hankaluudet ja pienten tapahtumien värittämät päivät kuluvat niin nopeasti, että sen suurempia murheita ei ehdi liikaa edestä taakse kelailla eikä yksinoloa kärvistellä. Usein työpäivän aikana on melkein toisin päin, ja sitä huokaisee helpotuksesta, kun saa hetken istua luokassaan ilman, että joku on että opee.

Mutta nyt lopetan, koska etenkin murehtivan sielun täytyy välillä myös nukkua tarpeeksi. Eihän se ole ihme, että ahdistaa kaikki, jos yöunet jäävät järjestelmällisesti alle seitsemän tunnin. Huomenna sentään vasta 6.15 soi kello! 

Hyvää yötä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti