sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Tämän lastenkirjan haluaisin omaksi

Keinulaudan toinen pää oli tyhjä... Näillä sanoilla alkaa Timo Parvelan Finlandia Junior -palkinnon 2006 saanut lastenkirja Keinulauta, josta on kuoriutunut minun ja mahdollisesti Lyylinkin lempiäänikirja. Erityisesti nuo aloitussanat pyörivät edelleen usein päässäni, vaikka kirja onkin jo palautettu kirjastoon ja vaikka siinä oli monia kokonaisempia hienoja ajatuksia ja mieleenpainuvia kohtia.

Lainasin kirjan muutama kuukausi sitten äänitettynä versiona, ja koukkuunnuimme siihen täysin kenties Kari Ketosen upean kertojanäänen taikka sitten vain hienon, humaanin tarinan takia. Kirja on kuunneltu meillä kolmesti, ja töissä olen eräässä valvontatilanteessa saanut viisitoistapäisen vilkkaan ryhmän rauhoittumaan kuuntelemaan Keinulaudan kokonaiskestoltaan 45-minuuttisen tarinan kohtaamisten kauneudesta ja vaikeudesta. 

Toisia yhtä mieleenpainuvia (kotimaisia) lastenkirjoja ei viime aikoina ole tietoisuuteeni sukeltanut, mutta äänikirjojen maailma on avautunut talouteemme aivan uudella volyymilla: neiti jaksaa kuunnella, ja minä pääsen silloin paremmalla omallatunnolla kotitöiden pariin. Silti iltaisin luetaan perinteinen paperikirjasatu. 


Keinulauta on kirja, jonka kuulen mielessäni, en näe, ja otaksun, että joskus hankin sen nimenomaan ääniversiona kotiimme. Tarina kantaa, sillä se on ajaton kuvaus erilaisista olennoista ja siitä, kuinka haastavia heidän suhteensa ovat, vaikka olennot kohtaavatkin toisensa jotenkin hyvin kevyesti, ensimmäisiä kertoja. Kirja kuvaa myös päähenkilön, Pii-karhun yksinäisyyden tuntoja ja sitä, miten hän käsittelee ajatuksiaan kirjoittamalla niitä ylös. Myös aikuisen on helppo samaistua Piihin. Lisäksi aikuiskuulijaa hymyilyttävät hahmojen hauskat nimet: on haitaroita, unneja ja Pii. Mikä hieno ytimekäs nimi!

Jos haluat tietää enemmän kirjan sisällöstä, lue vaikkapa Järjellä ja tunteella -kirjallisuusblogin arvio tai Leppislampun alla -lastenkirjablogin Timo Parvelan toistakin lastenkirjaa käsittelevä postaus. Hyviä kirjablogeja muutenkin!

perjantai 28. joulukuuta 2012

Tukka tykkäis?

Ei uudenvuoden lupauksia, mutta pyrkimys parantaa tukan tilannetta. Kampaaja kertoi viime käynnillä, että olisi hyvä pitää hiuksia muutoinkin kuin ponnarilla: ponnarilenkki syö hiuksia yhdestä kohtaa ja ahkera ponnarityttönä eläminen näkyy minussa jo. Muutenkin hiukseni ovat iän myötä jo ohentuneet, joten olisi syytä miettiä niiden kuntoa.


Käytän ahkerasti hiushoitoja, joskus teen öljyhoitoja, enkä juurikaan käytä hiuslakkaa. Suoristan hiukseni suoristusraudalla hienompia tilanteita varten, mutta arjessa ne saavat kuivua omaa tahtiaan: en föönää, en kiharra. 

Nyt hiusten pidennyttyä on ihan hauskaakin ajatella, että niistä saisi tehtyä myös arkeen kampauksia. Olen omistanut todella vähän mitään hiushärpäkkeitä, mutta alennusmyynneissä eilen innostuin ostamaan muutamia uusia klipsejä ja pantoja. Näiden avulla pitäisi siis taikoa nopeita arkiviritelmiä. 



Harjoittelu on jo käynnissä: totuttelen nyt lomalla kotosalla pitämään hiuksia kangaspannalla ponnarin sijaan. Vähän tuntuvat olevan tiellä ja pannan tuntu on hassu, mutta kaikkeen kai tottuu. Tosin miten kauan jaksaa kymmeniä vuosia pelkällä ponnarilla tai letillä elänyt väkertää jotain haastavampaa? Kysymys selkeämmin: Oppiiko vanha uusia temppuja ja oppiiko vanhasta helposta hiuselämästä eroon? 

torstai 27. joulukuuta 2012

Kauden kirjat

Sain kuin sainkin joululahjaksi, tällä kertaa äidin sijaan vanhimmalta pikkusisareltani, toivomani Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitun Jään alkukielisen version. Seuraavana lukuvuorossa on kuitenkin julma tarina: Joyce Carol Oates:n Kosto: rakkaustarina. Samainen sisareni sai tämän lahjaksi mieheltäni Egililtä, mutta ehti jo lukea teoksen, joten ajattelin tarttua siihen ensin kirjan lyhyyden vuoksi. 

Olen kenties jo kerennyt jossain välissä kertoa, että en ole mikään himolukija. ;) Tavoitteenani on lukea kirja kuukaudessa. Yleensä luen vuodessa noin viisitoista teosta, mutta tänä vuonna olen selvittänyt vasta yksitoista kaunokirjaa, vaikka minulla onkin ollut omaa aikaa enemmän kuin moneen viime vuoteen. Kenties olen käyttänyt nukkumiseen enemmän aikaa, kenties dvd:t ovat vieneet kirjoilta tuhdin siivun tai sitten on syynä se, että uusi ihmissuhde on aikaa vievää puuhaa. :D

Kolmas talvikauden teokseni voisi olla vaihteeksi äänikirja: sain Michael Cunninghamin reilun kymmenen vuoden takaisen hittikirjan lahjaksi pari joulua sitten. Muuton yhteydessä löysin kirjan hautautuneena jonnekin cd-levyjen maailmaan. Koko syksyn kirja on odottanut minua stereoiden vierellä, mutta vihdoin nyt ajattelin tarttua myös kauan sitten kesken jääneisiin käsitöihin, joita tehdessä äänikirjallisuus on mitä parhainta sisällöntuojaa muuten vähän kuivaan käsillä puuhailuun. 


Ihana pino, kun kaikki kirjat ovat niin freesinnäköisiä ja sopivat väritykseltään yhteen. Ainoa hassu juttu on, että Michael Cunninghamin nimi on kirjoitettu äänikirjan selkään väärin! Livahti mieleeni, että jospa niteeni onkin piraattikopio! Vaan taitaa tällaisia mokia sattua näissä isommissakin ympyröissä, sillä tuntuisi sangen oudolta, että varsinkaan äänikirjoista tehtäisiin laittomia kopioita, kun ei taideta oikein cd-levyistäkään enää.

Lomaa on jäljellä vielä kymmenen päivää, joten jos nyt ei tule luetuksi kirjoja, niin koska sitten? Etenkin kun tiedossa on runsaasti aikaa myös ihan itsekseen. Vaan kylläpä sitä nytkin hiipii mieleeni, että Mad Menin viitoskausi jäi aika jännittävästi viime viikolla minulta kesken...

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Naimisiinmenevää joulua!

Kaikesta huolimatta ja kaiken ansiosta tulossa on hyvä joulu, ainakin toivon niin. Tämä teksti on ajastettu – kirjoittelen vielä kotoa Helsingistä ennen lauantain jännittävää ajomatkaa kohti Poria ja perhejoulua. 

Vietämme joulua ensi kertaa vanhempieni luona uuden kokoonpanoni kanssa: puoliskoni Egil ja hänen kaksi lastaan, minä ja lapseni Lyyli. Tuntuu sekä pelottavan aikuiselta että juuri sopivan rennolta ja helpolta. 


Teille toivotan jouluja erään oppilaani kirjoittamien joulukorttisanojen kautta. Tällaisen viestin jälkeen ei kurjista kurjin torstaini voinut saada kuin onnenkyyneleet silmiin:

"Kiitos ahkera opetaja! Kiitos että opetit meitä Suomea. Toivotavasti pidät lomstasi. Toivoo -- ogilaat Marry Christmat and Happy New Year 2013!"

– Paljon onnellisia hetkiä kaikille!

perjantai 14. joulukuuta 2012

Svenskaa veispuukin veivattavana

Olen uponnut naamakirjan syövereihin. Löysin nimittäin aivan oivallisen ruotsin sanoja testaavan pelin: Ordjaktin. Kokeilkaapa ja koukuttukaa! 

Viime päivinä olen muutenkin hurjastellut netissä. Tarkoituksenani on ollut etsiä ruotsin materiaalia oppilaita varten. Ei vain ole tullut vastaan nimenomaan lapsille suunnattua materiaalia läheskään niin helposti kuin aikuisille tehtyjä linkkejä. Vinkkejä saa siis lähettää, jos on sattumalta tai tarkoituksella törmännyt lapsenmielisiin ja helppoihin ruotsia treenaaviin tai opettaviin materiaaleihin. 

Pitkällä opinnoissaan oleville nuorille sen sijaan löytyy vallan mainioita harjoituksia, kuten Ylen Abitreenien tehtävät. Osa niistä on hyvinkin visaisia, sain todeta, kun tulokseni lähenteli nollaa. Voi minä, joka luulin osaavani!

I♥SVENSKA

Ruotsin kieli tuntuu kuitenkin nyt soljuvan, elän kuherruskuukautta sen kanssa, ja nautin siitä, että osaan, mutta että opittavaa löytyy kuitenkin vielä runsaasti, etenkin sanastopuolella. Facebookista yritinkin etsiä itselleni mukavaa sivustoa, joka toisi päivittäiseen uutisvirtaani ruotsia hauskalla tavalla kohentavia pikkupostauksia. En aivan sellaista tuotetta kuitenkaan löytänyt, mutta Victor treenaa svenskaa on se mukava pikku lisä tilapäivitysteni sekaan. 

Englannin kielen suhteen hauskoista ja opettavaisista tarinoista pitää kohdallani huolen Krista opettaa sinulle englantia -sivusto, mutta suuren suosion saanutta Senja opettaa sinulle ruotsia -sivustoa en lainkaan ymmärrä: miksi kielet pitää sotkea tällä tavoin, eiväthän nämä ruotsin sanat pääse lainkaan edukseen tällaisessa kieliympäristössä, missä ne on irrotettu omasta luonnollisesta ruotsinkielisestä tekstiympäristöstään! En ymmärrä, tai sitten en vain jaksanut keskittyä. Ehkä annan Senjalle uuden mahdollisuuden. 

Ja jos tulee oikein ikävä ruotsalaista kulttuuria, ei muuta kuin Kram Sverige uutistuuttiin myös! Vai meneekö jo överiksi? – No, en jää sitä miettimään tänne. Aivan varmasti kuherruskuukausi kuitenkin loppuu aikanaan ja sitten on muiden tuulien aika puhaltaa. Mutta nyt siirryn takaisin naamakirjaan, ruotsin sanojen pariin. Mitä rentouttavinta pelata välillä pelkkien sanojen kanssa, ilman sitä kuuluisaa kotekstia

lauantai 8. joulukuuta 2012

Mitä eroa?

Minkä eroavaisuuden allaolevista kuvista löydät?

Lyylin päivänasu:
Paita: Lindex
Hame: H&M
Sukkahousut: DPam (sukkahousuvertailussa!)
Käsilaukku: isovanhempien tuliainen Pariisista
Villasukat: mummin kutomat
Sisäkengät: second-hand/huuto.net, merkki ei tiedossa

Tietenkin se "virheellinen" kuva on sattuman kaupalla valoittunut tasaisemmin, voi tekniikka sentään!

perjantai 7. joulukuuta 2012

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Jännitystä syntyy, kun on kysymys piparipuuhista. ;)




Jo viime viikolla nelivuotias ja kolmekymmentäneljävuotias päättivät rakentaa pitkinä pyhinä eli itsenäisyysvapailla piparitalon. Taikina osoittautui kuitenkin liian pehmeäksi, osista tuli aivan liian paksuja ja lopulta kaupasta ei löytynyt enää valkoista valmiskuorrutetta ja tomusokeri unohdettiin ostaa.

Sen sijaan kaupasta tarttui mukaan sinertävää sokerigeeliä ja kirkkaanvihreää sokerikuorrutetta. Myös ranskalaiset pastillit olivat käyneet liian hyvin kaupaksi, ja tarinamme leipurit joutuivat tyytymään ranskalaisten amerikkalaisiin serkkuihin, jotka kyllä maistuvat samoilta, mutta ovat väriskaalassaan hieman erikoisia. Myös brittiläistä sokeria haalittiin mukaan Lontoon rakeitten muodossa; aikalailla ei-jouluisissa väreissä viihtyvät nämä engelsmannitkin.


Piparitalon osista tuli näin ollen jännittäviä retrovärisiä ilmestyksiä, joita koristeltiin niin modernein kuvioin kuin perinteikkäästi. Pienen leipuri-talonrakentajan ilo oli suurta, päivää oli odotettu ja leipomisesta nautiskeltiin, varsinkin kun palkkioksi oli luvattu aimo annos taikinaa, sitä vuoden parasta herkkua. Isompi leipurikin sai hyvän mielen siitä, että jaksoi puuhata joulua, vaikka monta kertaa mielessään ja ääneenkin hoki, että vielä teen uuden paremman taikinan ja että tätä pitäisi harjoitella! 



Vauhdikkuudessaan talon elementtien leipomisesta ja koristelusta selvittiin muutamassa vaivaisessa tunnissa. Vaarallisia tilanteita taasen on vielä tiedossa, kun (huomenna?) alkaa pystytysvaihe. Se tehdään tässä taloudessa ilman muuta sulatetulla sokerilla, sillä sen tehokkuus on taattu. Ei kai kukaan jaksa tomusokerimassan kanssa pelaamista ja odottelua, vaikka tiedossa on, että sulanut sokeri on todella kuumaa kamaa? Eivät ainakaan todelliset tekijät...

Retrojännittävyyksien jähmettymistä odotellessa leipuri-rakennusmestari-yksiköstä toinen vetelee nyt hirsiä ihan muulla tavalla kuin talon kimpussa ja toinen päätti justiinsa lähteä suihkuun pesemään jauhoisia käsiään. Näistä jauhoista onkin syytä pestä kädet kunnolla, ja unohtaa mainita joulunajan vieraille, kuka talon on rakentanut. Kun ei se nyt mennyt ihan piirustusten mukaan.

Jännitys kuitenkin hetkeksi ohi, nämä ammattilaiset ovat nyt ansaitulla tauolla. 


torstai 6. joulukuuta 2012

Herkkä Myy

Myy-valaisimet ovat saaneet pintaansa kaksi uutta, hempeää väriä: vaalean roosan ja mintunvihreän. Ihania, sanon, mutta aavistuksen epämyymäisiä, vai mitäs tykkäätte?




Minulle nämä kyllä kelpaisivat, vaikka molemmat, mutta harmi vaan onneksi ei ole kattopinta-alaa. Neidin huoneeseen sitten joskus, jos ja kun sellainen hänelle järjestyy. Tosin jäämme odottelemaan kirkkaan pinkin väristä Myytä, sehän sopisi oivallisesti sekä Myyn olemukseen että Lyylin toiveisiin.

Tämän joulun lahjat on jo ostettu, ja niiden joukosta löytyy se pakollinen Muumi-tuote. Tosin ei tytön toiveesta, vaan äidin ihastuksesta johtuen.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Silityspäivitys

Päivitinpä päivänä eräänä naamakirjaan seuraavasti:

28,5 neliötä ja henkilöitä useimmiten kaksi, joko aikuinen ja lapsi tai kaksi aikuista. Otan silitysvehkeet esille ajatuksenani silittää illan aikana. Jätän silitysvehkeet esille, kun en jaksakaan, mutta ajattelen silittäväni seuraavana päivänä. Sama toistuu muutaman kerran, ja koko ajan pienissä neliöissä on tiellä iso silityslauta, jonka päälle alkaa kerääntyä tavaraa. Hyppelen tytön sängyn yli saadakseni esille hänen vaatteensa tai heittääkseni pyykkipussiin pestävää. Neljäntenä päivänä hermostun, laskostan silittämättömät vaatteet kaappiin piiloon, nostan pinon puolikäytettyjä vaatteita tuolille ja taittelen silityslaudan pois tieltä. Jepjep. Tämän olisi voinut tehdä päivänä numero yksi. Ensi viikolla sama toistuu, koska en opi.

Iron - door stop
Aina silloin tällöin sattuu, että naamakirjassa saa liudan kommentteja. Kokemukseni perusteella arkielämään liittyvät pienet havainnot keräävät näitä eniten. Silityspäivityksestäni syntyi omalla kohdallani harvinaista juttelua, kun sain myös miesnäkökulman esille. Päivitän teille tätä keskustelua anonyymisti, muunnelluin vastauksin – huomaa, että nimi aina muutettu. ;)

Aleksi: Mitä pitää silittää joka viikko? Minä joskus pakosta silitän juhlavaatteita, mutten kyllä useammin kuin pari kertaa vuodessa. 

Minä: Ensi viikolla pitää yrittää silittää ne tällä viikolla silittämättä jääneet vaatteet. (Mutta myönnän, että olen silityshullu: mm. tytön paidat pitää olla silitetyt, alusvaatteita sentään en jaksa.)

Siiri: Mun yks työkaveri haastoi vuosia sitten kokeilemaan, mitä tapahtuu, jos nukkuu yönsä silittämättömässä yöpaidassa. Pelkäsin, että koko elämä lähtee käsistä, mutta päätin kokeilla. Ensimmäistä kertaa yöpaitaa päälle pukiessa sen huomaa, että onko paita silitetty vai ei. Sittemmin asiaa ei enää noteeraa. - Rennoin fiiliksin Sylvi!

Minä: Mä teen jopa sitä, että silitän käytössä ryppääntyneitä uudelleen... Joskus poikkeustilanteissa siis. Mutta on mulla aika usein sellainen olo, että aikani suuntautuu vääränlaiseen toimintaan. Onneksi en omista telkkaa, osa turhuudesta on siis tällä tavalla poistettu iltaohjelmistosta. (Netti korvaa tosin tämän aikasyöpön tarvittaessa, mutta ei aivan yhtä helposti.)

Annukka: Täällä hei toinen silitysmaanikko! :D

Aleksi: Pitää ilmeisesti kokeilla silitettyä yöpaitaa. 

Hanna: Kuulostaa harvinaisen tutulta tuo touhu...

Siiri: Aleksi, oikein odotan sun kommenttia silitetystä yöpaidasta. :D Aloittelijalle vinkiksi, että sellaisessa silkkisessä näkyy se silitys eniten, pitkässä puuvillaisessa taas tuntuu.

Elviira: Kuka kumma silittää, kysyn mä.........

Jotenkin aivan mahtavaa, että netissä keskustelua voi syntyä keskenään tuiki tuntemattomien, muttei kuitenkaan anonyymien ihmisten välille, sillä eivät tämänkään keskustelun ihmiset ole kavereita keskenään, ollen vieläpä kaikki aivan eri maailmoista ja vuosiluvuilta minulle tuttuja (tai vähän vähemmän tuttuja) tyyppejä. Facebook, joka kotoisammin saisi saada suomenkielisen nimen, on juuri siitä niin mukava väline, että se mahdollistaa aivan uudentyyppistä kommunikaatiota, joka minulle (muiden muasssa) tuntuu olevan kovin elintärkeää.

Tänne blogiinkin olen usein kaivannut enemmän kommentteja, mutta nyt olen oppinut pitämään tätä yksinäisen tilittämisen ja haaveilun paikkana. Sellainenkin on tärkeä omistaa, päiväkirjan kirjoittajaksi minusta kun ei oikein koskaan ole ollut. Kaipaan siis aina jollain tavalla lukijakuntaa, eikä lainkaan hullumpaa, jos tänne löytää tiensä hiljaisia lukijoita. Onhan minulla tuo tilastotyökalu käytössäni. :D

Mukavaa on myös joskus jakaa täällä sisältöä sieltä sosiaalisen kirjoittamisen kanavasta. Mutta mitä pitävät ystävät ja tuttavat siitä, että heidän sanojaan lainataan ja muutellaan luvatta? En nimittäin alkanut selvittää nettiin kirjoitetun kielen oikeuksia tai oikeudenhaltijoita. Sen tein, että nimet muutin ja tekstit mukailin. Mutta tarinan juoni sai säilyä. Ja omaltahan seinältäni tämän kaappasin. Älkääpä siis enää sinne kirjoitelko, jos ette halua julkisuutta, sillä teitä saatetaan lainata! ;D

Sananne ovat kultaa, ja jälleen tärkeintä on ollut löytää se hyvä tarina, sillä sitähän me kaipaamme. Kenenkään hassuutta, tapoja, kokemuksia tai arvostuksia ei ole tarkoitus vähätellä tai edes arvioida. Toivonkin, että punainen lanka on löydetty, ei mietitty ihmisten erilaisuutta tai erikoisuuksia negatiivisessa valossa.

Nyt kuitenkin iltasadun aika on ohi ja silittämiset edelleen silittämättä, mutta tällä kertaa visusti kaapin piiloissa. Hyvää yötä – huomisen tarinoita kohti!