sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Kevätuutta ja villitsevää

Polarn o. Pyret teki sen taas: värikkäitä lasten perusvaatteita, jotka herättivät kevätvaatevarastojen täyttämishimoni. Asiaa edesauttaa se onnellinen seikka, että Lyyli kasvaa koko ajan. :D Lisäksi olen todennut, että lähes kaksi vuotta siten ostamani PoPin farkkukankainen puolihame on ollut meillä aikalaisella kulutuksella kulumatta kuitenkaan itse. Ja vielä se vaan mahtuu, 98-senttinen. Vaikka hameella taisi olla hintaa rapeat 30 euroa, eivät pennoset ole menneet hukkaan.



Paha vaan, kun tällä kertaa tiedän, että täällä uppoaisivat pääsääntöisesti vain pinkit, vaaleanpunaiset ja punaiset vaatteet. Minua itseäni himottaisi kyllä tuo vaaleanpunainenkin, mutta välillä saisi olla muutakin väriä. Sitäpaitsi viime hankinnat ovat olleet juuri niitä hempeitä ja toivottuja värejä. Miten magea olisikaan tipunkeltaisen kevättakin ja sinisten farkkujen yhdistelmä? Tai viherraitaisten sukkahousujen liitto farkkuhameen ja iloisenoranssin paitulin kanssa? 

Jatkan kuolaamista.



Kuvat Polarn o. Pyretin uutuuskorista.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Pohdintojen sarja jatkuu...

En vieläkään ole päässyt yli viime vuosien tapahtumista, ja suru on kiinni minussa. Välillä useammin ja tiukemmin, välillä jo hetkeksi irti päästäen. 

Suren eroa, vaikka hyvin tiedän, että nyt moni asia on yllättävän hyvin. Tällä hetkellä varmuutta tuo myös työ: olen alkanut viihtyä ja voida koulussamme paremmin. Tuntuu siltä, että ehkä vielä pariksi vuodeksi sinne jään! Toki katsastelen koko ajan tarjolla olevia töitä, jospa jossain vaiheessa tärppäisi hyväkuntoinen koulu läheltä ja mielellään vähän vanhempien oppilaidenkin parissa.

Whispers. [+1 in comments]


Viime viikkoina olen pohtinut sitä, mitä elämältä oikeastaan haluan. Täytän tänä vuonna 35, en siis ole aivan nuori enää. Erityisesti lapsiasia on pohdituttanut; haluaisin lisää lapsia, mutta toisaalta sovin hyvin tällaiseen elämään, jossa minulla on vain yksi lapsi ja paljon aikaa toteuttaa itseäni. Kukapa ei nauttisi siitä, että ehtii harrastaa. Ja jos pohdin asiaa mieheni ja minun yhteisestä näkökulmastamme, meillä on jo kolme lasta. Olisimme suurperhe ainakin joka toinen viikko, jos vielä hankkisimme yhden tai kaksi lisää, sikäli mikäli se onnistuisi. Sitäkään en pidä itsestäänselvyytenä.

Koen myös oman hyvinvointini erittäin tärkeäksi asiaksi. Jotta jaksan tehdä töitä eläväisten lasten parissa, tarvitsen omaa hiljaista aikaa. Aikaa kirjoittaa ajatuksiani ylös, tavata ystäviäni, liikkua, niin että myös fyysisesti voin hyvin. Jotenkin tuntuu siltä, että näistä tarpeista en olisi tällä hetkellä lainkaan valmis joustamaan.

Wishing You A Happy and Joyful 2009!


Lisäksi arvostan vuosi vuodelta unta yhä enenevässä määrin, kun olen saanut nähdä, kuinka paljon se vaikuttaa mielentiloihini ja jaksamiseeni. Nykyään menenkin lähes joka arki-ilta kymmeneen mennessä nukkumaan. Arjesta ei siis isoja paloja lohkenisi kenellekään lisää, kun ilta-aika riittää viidestä kymmeneen ja siinä välissä pitää hoitaa lapsen tarpeet, kodin tarpeet ja omansa – sekä myös sille toiselle puoliskolle jättää tovinsa. Kovin kiemuraista, etenkin kun työmatkani syö yli kaksi tuntia päivässä, ja töissä ahkeroin keskimäärin seitsemän ja puoli tuntia päivässä viime syksyn lukujen mukaan. – Vaan tutultahan tämä niin monesta muustakin kuulostaa.

Siispä unet aamuvalmisteluineen 9 tuntia, työ matkoineen 10 ja loput viisi kaikelle muulle. Aika tiukkaa tekee etenkin kun olen vielä kaiken lisäksi siivousneurootikko. Kodin on oltava kunnossa, muuten en viihdy, vaan ahdistun.

Mutta joustanhan minä jostain: ei ole niin nuukan päälle katsella telkkaria tai edes dvd:itä. Nytkin on kaikessa tässä noin kolmen viikon tauko takana. En välttämättä kaipaa kulttuuririentoja ja iltakekkereiden sijaan viihdyn mieluusti kotona. Toisaalta tiedän, kuinka tärkeää on tavata ystäviä, vaikka juuri sille ei aina aikaa löytyisikään. Luen kirjoja satunnaisesti, mutta kuitenkin säännöllisesti, lehtiä senkin edestä. Näitä toimintoja voin tiivistää.

Myöhemmin lasten kasvaessa monia toimintoja voi myös yhdistää: urheilla voi yhdessä, jakaa siivoustehtäviä, ruoanlaittokin sujuvoituu, jos lapset tai joku heistä innostuu auttamaan ja myöhemmin ottamaan toisinaan myös päävastuun. Ja tulevaisuudessa varmasti riittää, jos kotona päähuoneet ovat siistejä... Ja ehkä siellä se toinenkin puolisko siivoaa ja laittaa ruokaa, ainakin tämä yksilö. :)

Itseäni rauhoittaakseni olenkin nyt vuoden alkuviikkoina todennut, että hätähousu saa odottaa kesään 2014, ennen kuin tekee yhtään mitään päätöksiä. Ei sitoutumista, ei muuttoa, ei minkään lukkoon lyömistä. Töitä vaihdan, jos tilaisuus tulee, mutta siinäkin maltti on valttia. Nyt on hyvä asua näin, ja panostaa niiden ihmisten läsnäoloon, jotka elämääni tällä hetkellä kuuluvat. Puolentoista vuoden päästä moni asia on varmasti selkeytynyt, kun uudet kuviot ovat rutinoituneet ja erosta alkaa olla tarpeeksi aikaa. Sitäpaitsi minulla on sellainen kutina, että kesällä 14 tapahtuu hyviä asioita. Mikäs tässä hyvää odotellessa siis, tosin ensin tämä ihana kevätkausi, ensi kesä ja näiden vuodenaikojen ihanuudet, mahdollisuudet ja kuviot sellaisinaan. 

Tartutaan hetkeen!

The Worn Picket Fence

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Oho, sehän on laadukas!

H&M:n vaatteita meillä ei paljon käytetä, mutta muutamia sentään on eksynyt kaappeihin kirpputorien tai huuto.netin kautta. 

Yksi näistä on Lyylin Hello Kitty -aluspaita, jonka ostin viime kesänä. Sitä on käytetty kohtalaisen ahkerasti, ja yllätyksekseni paidan kissaprintti on kestänyt jopa lukuisat 60-asteiset pesut muuttumatta miksikään. Printti on kaiken lisäksi sellainen kova, kelmumainen, jotka yleensä tuppaavat murenemaan jo muutaman pesun jäljiltä. 

Muistaakseni toinenkin Lyylin Hello Kitty -aluspaita on kestänyt yhtä vahingoittumana jo yli vuoden käyttöä. Kyynikkona mietin, että mitähän myrkkyjä näihin sitten käytetään... Hinta–laatusuhde on paidassa kuitenkin loistava: viitisen euroa tästä muistaakseni postikuluineen huuto.netin myyjälle pulitin. Tuskin hinta liikkeessäkään päätä huimasi.

Tällaisia sunnuntai-ihmettelyjä.


lauantai 19. tammikuuta 2013

Lahjakas, rikas, onnellinen

Vuosi 2012 oli hyvä ja onnellinen: se alkoi positiivisilla tapahtumilla, sen aikana koin monia ylettömän hyviä hetkiä ja kaiken lisäksi vuosi oli materiaalisessa mielessäkin laadukas ja runsas. Vuoden 2013 taasen olen ristinyt kehittymisen ja kasvamisen sekä pohtimisen vuodeksi, mutta siitä enemmän ensi pohdinnoissa.

Nyt paljastan teille vähän jälkijunassa joululahjani – kovin runsaita ja mieleisiä nekin nimittäin. 

Lahjoja sain siskoilta, vanhemmilta, Lyyliltä, kavereilta ja tietenkin mieheltä. Kävimme yhdessä joululahjaostoksilla pariinkin otteeseen, joten vinkkejä oli annettu, otettu vastaan – ja painettu tuloksellisesti mieleen. Ahkerassa käytössä ovat olleet niin antamansa keittiöpyyhkeet kuin pannunalunen. Hieman laiskemmin olen kylpytakkia käytellyt, sillä täällä on niin kylmä, että tarvitsee heti herättyään sisähousut. Muttei epäilystäkään, etteikö viininpunainen ja paksu kylpytakki pääsisi keväämmällä tositoimiin!


Paras lahja oli se, mitä vähän odotinkin, sillä niin monta kertaa olen käynyt Stockmannin Thomas Sabon korukojulla norkumassa: Charm Clubin rannekoru mieleisillä, miehen itsensä valitsemilla korusilla. 



Sukulaisilta sain odotetusti Vihreitä kuulia (Lyyli ja Lyylin isä kyllä tietävät paheeni...), kirjallisuutta, sukat, lapaset, shampoita, ässäarvan, muistipelin ja yllättäen myös rahaa, jolla aion pitkästä aikaa matkustaa. Pääsiäisenä lähden hyvän ystävän kanssa Kööpenhaminaan, ensi kertaa elämässäni. Tuntuu ihan aukolta sivistyksessä, kun en ole Tanskanmaalla koskaan lentokenttää pidemmällä käynyt! (Enkä muuten Norjassakaan...) 

Joululahjoista on iloa muutenkin kevääseen: uusia reseptejä, käsityöohjeita ja lukemista. Sekä listojen täyttämistä! Hyvä ystäväni Raili oli löytänyt minulle mitä hauskimman muistikirjan: listoja ties mistä. Minähän tunnetusti rakastan listojen tekemistä, ja teen niitä myös täällä blogissa aika ajoin. Kirjanen inspiroi minua miettimään muun muassa sitä, mitä ominaisuuksia itsessäni haluaisin kehittää, keitä haluaisin tavata, mitä harrastuksia, reseptejä kokeilla, missä matkustaa, mitä kirjoja, tv-sarjoja tai leffoja nähdä. Se kehottaa minua myös listaamaan ylös tärkeät elämäni tapahtumat, yksityiskohtia perheestäni ja henkilöt, jotka haluan nähdän kuoleman jälkeen. :) 


Onpas minua siis lahjottu! Nyt nautiskelen lahjoista, etenkin kun aurinko paistaa sisään asti mitä kauneimpana talvisena lauantaipäivänä, eikä minulla ole kiire minnekään. Kelpaa tässä ryhtyä vaikka kokkailemaan tai kutomaan – tai kehystämään Lyylin taidetta. Allaolevassa kuvassa vuoden teokseksi ristimäni iloinen sydänkortti. – Onnellista viikonloppua kaikille!


maanantai 7. tammikuuta 2013

Linssilude

Lyyli syö mieluiten valmista ruokaa. Lyyli ei tykkää äitin pöperöistä. Mutta kerran on maistunut linssimuhennos. Haa, mikä linssilude! 


















Linssimuhennos

1 rkl öljyä
1 iso sipuli
2 valkosipulin kynttä
2 keskikokoista porkkanaa
2,5 dl punaisia tai vihreitä linssejä
1 prk tomaattimurskaa
6 dl vettä
(2 tl sokeria tai hunajaa)
1 tl sitruunan mehua
chiliä tai garam masalaa
1 tl suolaa

1. Kuumenna öljy kattilassa, lisää sipuli. Kypsytä 5 min.
2. Lisää valkosipuli, pilkotut porkkanat ja linssit. Sekoittele n. 5 min.
3. Lisää tomaattimurska ja vesi.
4. Kiehauta ja anna kypsyä hiljalleen noin 20 min.
5. Mausta.

Simppeli ruokalaji, joka sopii joulunjälkeiseen ähkyyn ja kylmiin talvipäiviin. Makua voi vaihdella maustamalla toisin tai lisäämällä vihanneksia. Voisin kuvitella kokeilevani ainakin parsakaalin kera. Vaan silloin ei ainakaan maistuisi Lyylille... Täytyy opetella tekemään tästä takuuvarma lapsiversio!

Terveellisiä talvipäiviä toivotellen!

























  Lyylin kuva: Täti

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Pieniä, tärkeitä seikkoja

Hetki elämästä: olen fyysisesti raukeassa, oikeastaan aivan väsyneessä tilassa ja luen sohvalla maaten Carol Shieldsin Pikkuseikkojen yksityiskohtaista analyysia ihmisistä, heidän välisistään hailuvista suhteista ja viehättävän hitaasta elämästä. 70-luvun mestariteos, sanoisin, joka upposi minuun perjantaina akupunktion jälkeen kuin veitsi voihin – olettaen, että voi on pehmennyt huoneenlämmössä tovin. 


Tämän mieleni lokeroihin painuneen onnellisen hetken myötä oli pakko päästä henkäisemään tänne vielä ajatus siitä, että asiani ovat kuitenkin oikeastaan aivan hyvin. Lyyli nukkuu nyt vieressäni, olen omassa kodissani rauhoittuneessa mielentilassa valmiina alkamaan uuden työvuoden. Se tuntuu tältä istumalta aivan miellyttävältä ajatukselta. Mieleistä on myös painua pehkuihin hyvin pian, sillä aamusta tulee eittämättä kurttuinen. 

Kolme vihreää kuulaa odottaa laatikossaan pahaa päivää. Ehkä syön ne jo huomenna, alun kunniaksi. Olen kuitenkin ylpeä siitä, että olen pystynyt säästämään jouluherkuistani tänne asti, vaikka myönnettävähän se on, että herkkuja oli niin paljon, että fyysinen kapasiteettini ei olisi riittänyt niiden syömiseksi joululoman aikana! Myös suklaata lepää varastossa vielä aimo annos – siis vieraat, olette aina tervetulleita, mutta kerrankin minulla on vierasvaraa.

Nyt silmät painuvat lurpalle, joten on aika todeta: olen jälleen raukea ja onnellinen. Tiedän saavani unen päästä kiinni heti ja nukkuvani aamuun asti. Sekin on suurta onnea.

Olen aivan väsynyt – tee auttaa!

Jotenkin tuntuu erityisen ikävältä, että heti kun pääsee ylistämästä jotakuta, todellisuus osoittautuu hänenkin osaltaan toisenlaiseksi. Tosin ilmeisesti minulla on taipumus vaeltaa tuntemuksissani äärilaidasta toiseen, joten niinkuin Tarja viisaasti kirjoitti viime pohdintojeni kommenttiboksissa, on hyvä pysähtyä toisinaan miettimään, olisikohan vikaa omassakin peiliin tuijottavassa kuvassa ja tehdä jonkin sortin tilinpäätös – saada mielenrauha jatkaa elämäänsä.

Nyt on siis loppiaisen myötä aika antaa menneiden painua taakse, jatkaa sinnikkäästi matkaa eteenpäin, vaikka se sattuukin, ja tuntuu melkein siltä, ettei jaksaisi nyt mitään. Mietin jo hetkisen, olisiko nyt aika sairausloman, mutta en usko. Usein työ auttaa eteenpäin, eikä nyt oikeastaan ole tapahtunut mitään niin suurta, ettenkö jaksaisi raataa. Oma tietynlainen pitkäaikainen uupumustila vain huolestuttaa; lähes jokapäiväiset iltapäiväpäänsäryt ja jatkuva pinnistystila, älkää tulko uudenvuodenvieraikseni!

Juon tänään viimeistä päivää kahvia. En ole pitkään aikaan nauttinut koko litkusta kuin satunnaisesti, olen vain ollut koukussa. Parin viime kuukauden aikana olen pikkuhiljaa valmistautunut teen täyttämään elämään: olen ostanut teepannun, haudutellut siinä vihreitä ja valkoisia lehtiä, ja viime viikolla ostin Théhuoneelta Assam-teetä, jossa on paljon kofeiinia. Aamuheräämisten siis pitäisi sujua aivan samoin kuin ennen! Vähän vain mietityttää, josko vatsani sietää mustaa teetä sen enempää kuin kahvia. Mutta onhan sitten noita valkoisia ja vihreitä runsaskofeiinisiakin olemassa, luulen.

cup of tea

Eikä teetäkään saa nauttia liikaa. Onneksi oma kittaamiseni pysyy usein muutamassa kupissa kerrallaan, enkä päivän aikana pysähdy teepannun äärellä kuin kaksi–kolme kertaa. Kahvin jättämisen jälkeen määrät ehkä lisääntyvät viiteen–kuuteen, mutta se ei liene vielä paljon. Pari litraa teetä päivässä kuulostaa sopivalta, eikös? ;)

Lienee aika päättää loppiaisen myötä myös nämä liian synkiksi ja itseääntoistaviksi syöpyneet kirjoitelmat. Valon aikakausi koittaa pian, siirryn raportoimaan teille sen myötä enemmän elämän ilon puolia ja ehkä niitä konkreettisia hyviä seuraavaksi. Akupunktiokäynnistä, uuden vuoden liikunnoista, mahdollisista vaatehankinnoista, kirpputorikäynneistä, vähäsokerisesta elämästä, uusista resepteistä, kirjahankinnoista ja Lyylin kanssa vietettävästä arjesta on tarkoitus uuden vuoden postauksissa antaa pilkahduksia, vähemmän toivottavasti syntyy ihmissuhdeanalyysia. Toivon minä, vaikka sehän se on loputon lähde. 

Vaan nyt on valkoisen teen vuoro – Pai Mu Tan: vaalean keltainen, pehmeä, erityisen hieno ja aromaattinen tee, jossa on alhainen kofeiinipitoisuus.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Viime vuoden huiput

Viime vuosi, niin lähellä, niin kaukana. Koska nyt haluan olla positiivinen, kirjoitan vain vuoden parhaista jutuista, jotka voivat olla niin materiaa kuin kokemuksia tai henkilöitä.


1) Ensimmäisen sijan saa tietenkin ihminen: Egil. Elämäni ihminen. Kuten legendaarisiksi muuttuneissa uudenvuoden hippaloissa tuttavalle totesin: olen saanut elämässäni elää parisuhteessa kahden eri miehen kanssa, ja molemmilla kerroilla minulla on ollut fantastinen tuuri miehen suhteen. Vain elämä on pettänyt, ei mies. Nyt elän siinä toivossa, että elämä pettää seuraavaksi vasta vanhusvuoteella. ;)


2) Kokemus: Pakko tähän väliin on sitten kertoa, että uudenvuoden hippalot päätyivät kohdallani ylenjuontiin ja kaameaan "tää on pahempaa kuin synnytys" -kokemukseen, vaikka varmaan pientä liioittelun makua oli mukana. Kyllä minulta yön synkkinä tunteina tosin vakavalla naamalla kysyttiin, että "soitanko mä ambulanssin". Sanoin, ettei tarvitse, lievä alkoholimyrkytys tämä vain on. Jutun parhautta oli vierelle jäänyt ymmärtäjä. (Enkä juonut paljoa, noin kahdeksan annosta seitsemään tuntiin! Minusta on vain tullut vanha.)

3) Vuoden tavara ei ole turhake: nenäkannu. En voisi päivääkään elää ilman. Flunssien määrän vähentymisestä en tiedä, mutta fiilis puhdistautumisen jälkeen on mahtava. 


4) Lukemistani kirjoista sattui Haruki Murakamin Norwegian Wood parhaaseen saumaan. Niin puhdistava. (Aina ei siis tarvita nenäkannua.)

5) Viidennelle sijalle hiipii niinkin vähäpätöinen toimi kuin ensimmäisen asunnon ostaminen. Sitä nimittäin sanotaan, että ennen asuntokauppoja ihminen nukkuu huonosti. Mitä vielä. Minä nukuin kuin tukki, koska olin vihdoin löytänyt asuttavan kämpän. Huonommin nukuin sitten, kun piti sitä asuntoa yötä päivää sisustaa ja asentaa ne hyllyt suoraan. Siinä meni parikin yötä heikosti leväten. 


6) Facebookia ei voi olla mainitsematta, jos siitä on totaalisen riippuvainen. Eihän se koskaan häviä, eihän?

7) Ei voi ohittaa myöskään aurinkoa, etenkin kun sitä näkyi vuoden aikana kohtalaisen vähän. Kesästä minulla on tosin lähestulkoon pelkästään aurinkoisia muistoja: Pori Jatsit, vapaapäiväni mummulan pihamaalla makoillen silloin vielä kovin puolitutun miehen vierellä. Ei sitä saata unohtaa, toivottavasti ei koskaan. (Eikä kyllä sitä kohtalaisen kylmää yötä, kun pyöräilimme jatseilta kotiin. Voisin väittää, että pakkasta oli. Ja me tapeltiin, oikein pysähdyttiin raivoamaan sinne pakkaseen, mutta siitä ei sen enempää enää nyt eikä myöhemminkään näillä foorumeilla. Tosin jo hymynhäive ilmestyy, kun sitä hupsuutta nyt ajattelee...)


8) Parasta ajankulua elämän perustarpeiden täyttämisen lisäksi ovat olleet dvd-illat: olen rakastanut katsella Solsidania, Tre Kärlekaria, Mad Meniä ja jopa Sinkkuelämien toisintojen toisintoja. Kaikki omilta dvd:iltä tietenkin. 

9) Uusi sisustukseni. Minä vain pidän. Mietin, milloin joku sisustuslehti tulisi tekemään tästä juttua, mutta eivät ole jonoksi saakka vielä ryhtyneet. Ehkä sitten seuraavassa, rikkaassa elämässäni. ;)


10) Rakas mussukka on paras: oman tytön ihanuutta ei voi sanoin kuvailla. Olen saanut ihmeen maan päälle, ja viime vuonna myös tytön ja äidin suhde on kohentunut. Jostain olen saanut voimaa ja iloa kasvattaa omaa pienokaista. Iloitsen siitä, että minulla on vierelläni lapsi, joka on fiksu, ajattelevainen, sydämellinen, luova ja joustava. Monesti tuntuu siltä, kuin jakaisin elämääni kämppäkaverin kanssa: en ole joutunut viihdyttäjän enkä leikittäjän epämieluisaan rooliin. Olen kuitenkin äiti, aikuinen ja turvallinen. Juuri se, mitä haluan olla. 


Nyt hyvää yötä Jeesus myötä, kiitos viime vuodesta, se oli kiva!

torstai 3. tammikuuta 2013

Tunteiden ja tulevaisuuden nyansseissa

On ollut mukava loma, mitä parhainta seuraa ja hyviä ihmisiä. Eikä miellyttävästä tekemisestäkään ole ollut pulaa. Olen kuitenkin joutunut pohtimaan paljon ihmisyyteen liittyviä nyansseja, tuntenut surua ystävien menettämisestä, pettynyt ihmiseen näin epätäydellisenä olentona kuin se on. Todennut olen myös sen, että olen hankala ihminen itsekin. Ehkä me kaikki olemme, en tiedä.

Tänään siivosin, pesin lattian, ikään kuin alkaneen uuden vuoden kunniaksi. Tavoitellessani myös mielen puhtoisuutta jouduin minulle niin tyypilliseen ahdistuksen tilaan: huomasin, että olin modeemilleni raivotessani saanut aikaan lattiaan kaksi peukalonpäänkokoista jälkeä. Hyi, aikuinen ihminen! Netti on toiminut kieltämättä raivostuttavan huonosti, mihin löytyi lopulta vuoden lopulla syy taloyhtiön väärin (vuosi sitten) tehdyistä piuhoituksista. Pienin todellisen asiantuntijan kepulikonstein saatiin kuitenkin oma nettini kuntoon. 

Kun olen nyt vihdoin huomannut, kuinka raivopää ja miss draama osaan olla, olen päättänyt sentään hiukan rajoittaa ja lakata heittelemästä tai muutoin kaltoin kohtelemasta teknisiä laitteita. Eivät ne siitä parempaan kuntoon ajaudu. Mutta muuten ihmettelen sitä, miten ihminen ei saa tuntea, mitä tuntee ja ilmaista sitä, jos sen nyt kutakuinkin sivistyneesti osaa ilmaista. Ihmettelen, kuinka hyvät ystävät eivät välitä tai halua hyväksyä tuntemiani tunteita. Pitäisikö niitäkin tuntea niinkuin jokin ryhmän johtaja määrää?

Olen myös huomannut, kuinka hukassa tällä hetkellä elämässäni olen. Valmistuin unelmieni ammattiin ja viihdyn siinä. En kuitenkaan osaa oikein nähdä tulevaisuuttani: haluaisin töihin lähemmäs, uudehkoon ja hyväkuntoiseen koulurakennukseen, jossa olisi yhtä mukavat työkaverit kuin tälläkin hetkellä. En kuitenkaan pysty näkemään tällaisen vaihtoehdon toteutumista. Uskoni tulevaisuuden sujumiseen on ollut katkolla jo pitkään; on niin paljon isoja askelia, joita täytyy jaksaa ottaa, enkä tiedä, kuinka voimani riittävät. Toisaalta tunnen itseni ja tiedän venyväni usein mitä mahdottomimpiin tehtäviin. 

Olisi mukavaa, jos suuntaviivat olisivat selkeät. Ehkä ne kuitenkin ajan kanssa selkiytyvät. Niin kliseistä, mutta totta: aika parantaa haavat ja antaa perspektiiviä. Vuosi sitten olin mitä kummallisimmassa tilanteessa, nyt aivan toisen tason onnellisuuden ympäröimänä. 

Mutta kuinka kauan onni kestää? Onko minulla mitään mahdollisuutta selvitä sinne asti, missä eilen kumppanini kanssa kuvittelimme olevamme: vanhuksina köpöttelemässä (kuulemma köpötin mummon lailla, sillä oli liukasta) ja nahistelemassa siitä, että kun toinen ei kuule tai ymmärrä, mitä toinen ruotsiksi sanoo ja sitten tulee häiriö ja ärtymystä, johon tämä samainen henkilö reagoi ottamalla kielikortin esille: Nå, vi får väl snacka finska då istället, om det skulle passa dig bättre... Ja nauroimme, koska se tuntui niin todelliselta. Nauroimme, koska haluamme uskoa sen jonain päivänä olevan totta: vanhuksina yhdessä.  

 Aamiaisensa. Jotain suomalaista, jotain ruotsalaista. Huomioi iPad – omenakansaa olemme!