torstai 3. tammikuuta 2013

Tunteiden ja tulevaisuuden nyansseissa

On ollut mukava loma, mitä parhainta seuraa ja hyviä ihmisiä. Eikä miellyttävästä tekemisestäkään ole ollut pulaa. Olen kuitenkin joutunut pohtimaan paljon ihmisyyteen liittyviä nyansseja, tuntenut surua ystävien menettämisestä, pettynyt ihmiseen näin epätäydellisenä olentona kuin se on. Todennut olen myös sen, että olen hankala ihminen itsekin. Ehkä me kaikki olemme, en tiedä.

Tänään siivosin, pesin lattian, ikään kuin alkaneen uuden vuoden kunniaksi. Tavoitellessani myös mielen puhtoisuutta jouduin minulle niin tyypilliseen ahdistuksen tilaan: huomasin, että olin modeemilleni raivotessani saanut aikaan lattiaan kaksi peukalonpäänkokoista jälkeä. Hyi, aikuinen ihminen! Netti on toiminut kieltämättä raivostuttavan huonosti, mihin löytyi lopulta vuoden lopulla syy taloyhtiön väärin (vuosi sitten) tehdyistä piuhoituksista. Pienin todellisen asiantuntijan kepulikonstein saatiin kuitenkin oma nettini kuntoon. 

Kun olen nyt vihdoin huomannut, kuinka raivopää ja miss draama osaan olla, olen päättänyt sentään hiukan rajoittaa ja lakata heittelemästä tai muutoin kaltoin kohtelemasta teknisiä laitteita. Eivät ne siitä parempaan kuntoon ajaudu. Mutta muuten ihmettelen sitä, miten ihminen ei saa tuntea, mitä tuntee ja ilmaista sitä, jos sen nyt kutakuinkin sivistyneesti osaa ilmaista. Ihmettelen, kuinka hyvät ystävät eivät välitä tai halua hyväksyä tuntemiani tunteita. Pitäisikö niitäkin tuntea niinkuin jokin ryhmän johtaja määrää?

Olen myös huomannut, kuinka hukassa tällä hetkellä elämässäni olen. Valmistuin unelmieni ammattiin ja viihdyn siinä. En kuitenkaan osaa oikein nähdä tulevaisuuttani: haluaisin töihin lähemmäs, uudehkoon ja hyväkuntoiseen koulurakennukseen, jossa olisi yhtä mukavat työkaverit kuin tälläkin hetkellä. En kuitenkaan pysty näkemään tällaisen vaihtoehdon toteutumista. Uskoni tulevaisuuden sujumiseen on ollut katkolla jo pitkään; on niin paljon isoja askelia, joita täytyy jaksaa ottaa, enkä tiedä, kuinka voimani riittävät. Toisaalta tunnen itseni ja tiedän venyväni usein mitä mahdottomimpiin tehtäviin. 

Olisi mukavaa, jos suuntaviivat olisivat selkeät. Ehkä ne kuitenkin ajan kanssa selkiytyvät. Niin kliseistä, mutta totta: aika parantaa haavat ja antaa perspektiiviä. Vuosi sitten olin mitä kummallisimmassa tilanteessa, nyt aivan toisen tason onnellisuuden ympäröimänä. 

Mutta kuinka kauan onni kestää? Onko minulla mitään mahdollisuutta selvitä sinne asti, missä eilen kumppanini kanssa kuvittelimme olevamme: vanhuksina köpöttelemässä (kuulemma köpötin mummon lailla, sillä oli liukasta) ja nahistelemassa siitä, että kun toinen ei kuule tai ymmärrä, mitä toinen ruotsiksi sanoo ja sitten tulee häiriö ja ärtymystä, johon tämä samainen henkilö reagoi ottamalla kielikortin esille: Nå, vi får väl snacka finska då istället, om det skulle passa dig bättre... Ja nauroimme, koska se tuntui niin todelliselta. Nauroimme, koska haluamme uskoa sen jonain päivänä olevan totta: vanhuksina yhdessä.  

 Aamiaisensa. Jotain suomalaista, jotain ruotsalaista. Huomioi iPad – omenakansaa olemme!

1 kommentti:

  1. Tiedätkö, olen miettinyt hyvin samanlaisia asioita viime vuosina. Toivonut, että suuntaviivat olisivat selkeämpiä, vaikka tiedän, etteivät ne minun luonteellani kovin selkeiksi koskaan tule. Kun elämä on liian selkeää, kyllästyn ja haluan jollain tasolla muuttaa sitä. Ei radikaalisti, mutta jotenkin. Sama työn kanssa: liika rutiini alkaa puuduttaa, haasteita on oltava sopivasti. Lohdullista on myös huomata, että syvästäkin suosta voi nousta kävelemään veden päälle. Huomata, että selviää, että voi tulla onnelliseksi.

    Olen myös pohtinut sitä, että olen itsekin aika hankala ihminen. Kipeintä ihmissuhdepettymyksissä (olivatpa ne ystävyys-, pari- tai sukulaisuussuhteita) on katsoa peiliin ja miettiä, että olikohan minussakin vikaa. Fiksu ihminen tekeekin niin. Toisinaan toteaa, että olihan minussa vikaa. Toisinaan taas voi pyyteettömästi todeta, että tein kaikkeni, vika ei ollut minussa. Toisaalta silloinkin tulkinta on subjektiivinen :) Mutta tärkeintä lienee tehdä omassa mielessään tilinpäätös asialle ja saada rauha jatkaa eteenpäin, jotain oppineena toivottavasti.

    Minusta oli ihana tuo teidän ajatuksenne, miten köpötätte vanhuksina yhdessä. Se ajatus itsessään on varmasti enemmän kuin monissa parisuhteissa on tänä päivänä. Omassakin liitossani on tietyt hankaluudet, mutta kun pysähdyn ajattelemaan, en oikein osaa kuvitella tulevaisuutta tai vanhuutta ilman, että tuo toinen siihen kuuluisi. Osaan hyvin kuvitella sanailumme, kun ohimot ovat jo harmaat. Ehkä se onkin merkki siitä, että vaikka nyt on hankalaa, niin tärkein on kunnossa ja se on henkinen sitoutuminen.

    Ihanaa alkanutta vuotta teille! <3

    VastaaPoista