sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Numerosymbolikko kohisee kakkosesta

Tykkään numeroajattelusta, vaikka mitä enemmän numeroita olen vuosien kuluessa mielessäni pyöritellyt, sitä selkeämmin olen huomannut, että ei niillä mitään symboliikkaa ole. Mutta yritetään nyt kuitenkin vääntää, koska se on niin hauskaa, vaikka aiheesta olen tainnut jo aiemminkin kirjoitella.

Minun onnenlukuni on 37. Ei kolmonen tai seiska erikseen, mutta näin päin yhdessä. Tuskin siis maltan odottaa, mitä tapahtuu vuonna 2015, kun täytän tämän kosmisen luvun verran vuosia. Lempivuoteni, toivon. (Ja näinhän se juuri maailmankaikkeudessa menee: sen saa, mitä toivoo.)

Number Two Cookies

Toinen elämäni luku on kakkonen. Minulla nimittäin on monesta asiasta kaksi kokemusta; eivät välttämättä toisiaan paremmat, mutta täydentävät. Kaksi parisuhdetta, kaksi tutkintoa, kaksi ammattiakin oikeastaan, kaksi maata, joissa olen vuosia asunut, kaksi kieltä, jotka osaan hyvin, kaksi parasta kaveria kerrallaan. (Vaikka oikeastaan heitä on nyt kolme.) Kaksi au pair -kokemusta, (tähän mennessä) kaksi pitkäaikaisempaa työpaikkaa, kaksi tärkeää esimiestä, (tällä hetkellä) kaksi opetettavaa ainetta... Mitä sitä vielä keksisi?

Ehkäpä jonain päivänä kaksi lastakin?

Tosin huomasin juuri, miten kaksi ja kolme muodostavat usein kokonaisuuksia: Jos minulla olisi kaksi lasta, olisi meitä kuitenkin kolme – isä mukaan laskettuna tietysti neljä, mutta en laske nyt tähän suhteeseen isää mukaan: kun parisuhteessa oleminen kerran on muuttunut hankalaksi, niin se on ehkä sitä ikuisesti, joten jätetään miehet varmuuden vuoksi laskuista pois. ;) Sitäpaitsi äiti-lapsi–suhteeseen ei taida isä kuulua, tosin eivät ehkä sisaruksetkaan...

Samoin voisi ajatella, että kun äidinkielen lisäksi osaa kahta kieltä, kieliä on kolme, mutta vain yhdellä niistä on erityisasema, ja ne kaksi muuta ovat jotenkin samanarvoisia ja irrallisen laskettavia. Kaksi, jotka olen ottanut haltuuni. Tosin omissa laskelmissani taisin ajatella, että osaan äidinkieleni lisäksi hyvin vain yhtä toista kieltä, asettaen taas nämä kaksi, äidinkieleni ja toisen kieleni, likelle toisiaan. 

Makuasioita siis. Ja niiden myötä viimeiset symboliikanmurutkin rupeavat häviämään. Eiköhän jokainen keksisi kahden verran kokemuksia, kun oikein rupeaisi miettimään?


Number two

Alleviivaan nyt kuitenkin sitä, että näiden tärkeiden kaksien: tutkintojen, maiden, kielien ja parisuhteiden määrää ajatellessa yritän toivoa, että pysyisinkin kahdessa. Että miehiä ei tulisi enää koskaan lisää eikä kieliä tarvitsisi pakolla ainakaan omaksua, että opiskelut olisivat pääsääntöisesti takana, eikä vieraita asuinmaita ilmestyisi suunnitelmiin. Ja että vielä saisin yhden lapsukaisen. 

Vaikka kai sitä pakko on myöntää, että elämä on oikein monipuolista näin, kun Lyyli viettää aikaansa myös muualla kuin luonani. Tänäänkin lähdin viikonloppureissumme jälkeen uimaan, kun palatessani kotona ei odottanut lapsikatraan ruokkimista tai kaupassa käyntiä, pyykinpesusta puhumattakaan. Jääkaappi toki on tyhjä, mutta yksin ollessa sillä ei päivän päälle ole juurikaan väliä.

Jotenkin tämä tyhjyys vain välillä rasittaa. Yksin ei ole sama kuin kaksin, elämä on jotenkin liian aukollista, eikä tätä tyhjyyttä täytä vapaus lähteä ja tulla tai juoda iltamyssyt Sinkkuelämää katsoen. Vaikka eihän näitä kullanarvoisia kirjoitushetkiäkään minulla olisi tämän vertaa, jos tuossa nyt se "toinen" olisi.

Two of Arts - 2000 Visual Mashups

Joten ollaanpas taas tyytyväisiä siihen, mitä on aidan tällä puolella, vaikkei niitä sitten olisikaan kokonaista kahta. Kaikki elämässäni kerran tapahtuneet kokemukset ovat kuitenkin aivan yhtä tärkeitä kuin ne kahdesti tapahtuneet. Sitäpaitsi Lyyli ja minä olemme kuitenkin kaksikko, jota ei voi erottaa. Ei ole toista äitiä, eikä välimatkan sitä pitäisi sumentaa. Lyylikin taitaa pitää äidistä enemmän, kun tällä on välillä aikaa tehdä iltaisin aivan mitä itse haluaa. 

Yksi olkoon uusi kaksi, ja sen kunniaksi juon illan ainokaisen viinilasini tyhjäksi ja katson vain yhden jakson Sinkkuelämää. Hyvää yötä!

tiistai 19. helmikuuta 2013

Minä olen.

Joskus tuntuu, että sanottavaa ei ole. Nyt minusta tuntuu taas siltä, että sanottavaa on, liikaakin, ja sellaista ikävänpuoleista. Jotenkin tämä itseni analysointi on jäänyt nyt päälle, mutta koska se on uutta ihmissuhdetta syventäessä hyvin tärkeää, en voi olla täällä jälleen eksymättä näihin eron jälkeen alkaneisiin ajatelmiini. (Lukekaa siis omalla vastuullanne!)

Uuden näkökulman kanssa lähdin tänään ajatuksia möyhimään, kun olin (taas kerran) saanut palautetta siitä, millainen olen. Toki tiesin itsekin, että olen hankala. Aika oivallista oli kutsua minua pelottavaksi ja spontaaniksi, jotka tulkitsin: pelottavan spontaani. Osuvaa. Mutta on ikävä huomata, että kaverit kuulemma pelkäävät reaktioitani. Sitä, miten reagoin asioihin: Suutun, alan itkeä tai sulkeudun kaiken kesken. Pohditaanpa näitä lähemmin.


1) Suutun. Se on totta. Suutun silmittömästi, kun todella suutun, ja kiihdyn aika useinkin nollasta sataan. Räjähtelen siis. Aina suuttumiselle on jokin syy, toki, mutta se voi olla hyvin pienienkin syiden summa, joka sitten vain jossain hetkessä kosahtaa. Tämä ominaisuus ei ole hyvä, ja tiedostan hyvin sen olemassaolon. Vielä, kun pystyisin purkamaan paremmin kiukkuni, ahdistukseni ja negatiiviset tunteeni räjähtämättä, niin ehkä uudesta ihmissuhteestakin tulisi jotain. En tiedä, miten tulee käymään. Vaikea tehtävä, mutta tätä suuttumisen hallintaa kyllä haluan oppia ihan itseni vuoksikin.

2) Itken. Totta sekin. Tiedän, että itkuiikoista ei kukaan pidä. Eihän niitä jaksa. Mutta itku on minulle tärkeä kanava purkaa tunteitani, joita tunnen ja joita minulla on oikeus tuntea. Olen hyvin herkkä reagoimaan asioihin, tuntemaan, ja siksi tätä itkuakin on niin paljon. Joskus voisi itkeä vähemmän, mutta joskus olisi hyvä itkeä kiukun sijaan, kun suuttumuksen tunteet rupeavat purkautumaan. Se nimittäin on ensimmäinen spontaani reaktioni negatiivisiin tunteisiin, mutta yleensä yritän voittaa itkuni vihan avulla. 

3) Sulkeudun. Mahdollista, mutta epätodennäköistä. Tätä ominaisuutta en itsestäni kauhean usein ainakaan negatiivisessa mielessä löydä. Toki hiljenen välillä miettimään asioita, mutta en niitä kovinkaan paljon märehdi tai lukkiudu viikoiksi mököttämään. Toisinaan ehkä häviän omiin maailmoihini kesken keskustelun, mutta en mielestäni mitenkään häiritsevässä määrin. Jos vuorokausitolkulla viettää aikaa jonkun kanssa, niin ehkä tällainen sulkeutuminen on ihan terve piirre. Ettei koko ajan ole jokin ajatus ilmassa. 

Näiden piirteiden lisäksi olen omasta mielestäni iloinen, nauran, olen läsnä ja yritän myös tasapainottaa, pitää ryhmän harmoniaa yllä. Ehkä sitten onnistumatta. Toki myös mielelläni puhun paljon, usein liikaa. Raskasta sellainenkin kavereille. 

Tämän palautteen jälkeen päädyin muutaman tunnin pohtimisen jälkeen siihen lopputulokseen, mitä olin jo aiemmin pyöritellyt: Suuttumisen hallintaa aion harjoitella ja toteuttaa, mutta muuten minun on kelvattava tällaisenaan. Jos ns. ystävät rupeavat pelkäämään reaktioitani, kysymyksessä on minulle vääränlainen ystäväporukka. Toki sitten voi miettiä sitä, joutuuko jäämään yksin, jos onkin vuosien saatossa muuttunut spontaanin pelottavaksi, jonka reaktioita toiset eivät voi lukea, vaan joutuvat pelkäämään, varomaan. Eihän se tietystikään ole mukavaa. 

Mutta olenko todellakin sellainen?

torstai 14. helmikuuta 2013

Paraskin puhuja

Kello kymmenen ja unta pukkaisi, vaan tuo kone tuolla vielä pyörii, joten ei kai auta kuin valvottaa itseään. Vaikkei se kannata, sen verran viime viikot ovat olleet päänsäryntäytteisiä. 

Nykyään kärsin pään jomottamisesta lähes jatkuvasti, ja olen taas ollut enemmän allapäin. Uusia töitä en ensi lukuvuodeksi hakenut, joten kestettävä on. Tämä hiipi tajuntaani tosissaan vasta tänään. Tosin varteenotettavia vaihtoehtoja oli tarjolla nolla, ja oma jaksaminen tuskin olisi nyt riittänyt töiden hakemiseen. Uskon silti kyllä, että se oikea paikka vielä löytyy, kunhan aika on kypsä.

Lyhyestä virsi kaunis; siellä se kone nyt linkoaa ja minä napsittuani basilikaa suoraan ruukusta suuntaan hampaita hoitamaan. Huonot tapani -listalta löytyy kohta: ei jaksa pestä hampaita joka ilta. Aiai.

Mutta omena päivässä...

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Vuosia välissä

Tyyris Marimekon paitulini on ollut harvoin käytössä. Muistan käyttökerroiksi kahden ja puolen vuoden aikana kertyneen kolme. Niistä viimeisin koitti lauantaina, kun kävimme Egilin kanssa ulkona syömässä pitkän kaavan mukaan. Ilta oli mitä ihanin, muttei siitä sen enempää – kuvien aiheena on nyt illan asu. Vertailun vuoksi kaivoin varastosta syksyllä 2010 otetun kuvan lähes samasta asukokonaisuudesta.

 Ennen...

 Nyt...

Sen, mitä itse kuvien eroiksi huomaan, on pyöristynyt vatsanseutu, jonka syynä ei ole jälkikasvu, vaan ikä ja herkkuhimo, sekä pidentyneet hiukset. Vaan taitaa sitä elämässä olla näiden kuvien välillä tapahtunut vähän muutakin! Paidasta tykkään edelleen, se on niin ihanan tuntuinenkin. Ja paljastettakoon teille nyt kasvojani taas vaihteeksi vähän. Olen niin turtunut tähän netin isoon maailmaan, etten pelkää oikeaa itseäni siellä paljastavani. Kun en itsekään aivan tiedä, kuka oikein olen. 

tiistai 12. helmikuuta 2013

Kihikihi, hehheh tai :D

Eräänä päivänä naapurin ovea koristi kehoitus: Vain alusvaatemainoksia. Kihittelin mielessäni päivänä jos muutamanakin tätä, kunnes lappu vaihtui tuikitavalliseen Ei mainoksia, kiitos -kylttiin. 

Hymyjä irtoaa usein myös kahviloissa ja kulkuneuvoissa, kun kuuntelee ihmisten tarinoita. Eilen eksyin juomaan cappuccinoa Hakaniemen Sokokselle, lempikahvilaani, jonka nimeä en koskaan muista. Siellä noin 18-vuotias perheenlisäystä saanut nuoripari istui kaverinsa kanssa ja keskusteli vauva-arjesta. En vain voinut olla hymyilemättä, kun kaverina mukana ollut nuori neiti oli sitä mieltä, että tyttövauvaa hän ei halua, koska se voi alkaa prinsessamaiseksi. Tämä fakta toistettiin kaiken ylivarmuuden varmistamiseksi usein sanakääntein.

Samaisessa kahvilassa hyvin kaukaisessa pöydässä istui myös toinen nuorten, tällä kertaa tosin pelkästään naisten seurue, joka kovaan ääneen puhui seurustelemisesta ja miehistä. Ihan asiallisia mielipiteitä, joskin harvinaisen intiimejä  – mietin siinä, miten nykyinen avoin fb/some-kulttuuri on tehnyt meistä henkisiä itsensäpaljastajia, sillä johan siinä naapuripöytien ilmeet olivat katsomisen arvoisia! Korvien punotusastetta en tarkistanut, kun luikin itse pikavauhtia pois, tosin ihan oikeassa kiireessä, matkalla oman elämäni sensuaalisuuteen eli tanssitunnille. 

Lisää hymyä elämään sain visiitillä Kallion kirjastossa. Nykyäänhän kotikirjastoni on Vallila, mutta nautin Kallion hengestä enemmän ja matkoillani Hakaniemessä käyn silloin tällöin Kallion kuulumisia haistelemassa. Tällä kertaa sähköinen lainaus- ja palautusjärjestelmä oli kaatunut, ja monien hymyt olivat harvassa, mutta minä sain kiksit siitä, kun löysin hauskat lukijoiden suosittelemat kirjat ja levyt -hyllykön, jossa kuka tahansa oli saanut suositella perusteluin omaa ihastustaan. Lainasinkin yhden tällaisen levyn ja yhden kirjan, tarkistaakseni josko suosituksissa olisi perää!


Niin, ja vastaus kysymykseesi kahvista on kyllä, juon kahvilacappuja muutaman kerran viikossa, mutta kotona ja töissä olen muuten lopettanut aivan kokonaan kahvin juonnin, eikä se ole tehnyt edes tiukkaa! Siitä on irronnut hymyä ja hyvää vointia elämään. Voihan veijari, kuinka hyvältä ne kahviloiden cappuccinot sitten oikein maistuvatkaan! Jokapäiväisiä retkeni eivät kuitenkaan ole, en ole cappukoukussa, sillä johan siinä menisi koko elämä risaiseksi. Noin 3,40 päivässä...


Niinpä olen nauttinut kotona ennen kaikkea vihreää sitruunateetä tai hyvin mietoa valkoista, enkä voi olla niitä suosittelematta! Hyvältäkin ne maistuvat. Tänään ennen paaston ajan alkamista söin myös oivan annoksen suklaapäällysteisiä pähkinöitä, joihin olen totaalisesti koukuttunut. Vähäsokerista arkea en vähään aikaan olekaan kokenut, mutta ehkä suklainen elämäni on tuonut lisää hyvinvointia ainakin hetkellisesti.

Kaikista näistä hymyistä päätellen elämäni on joko melkoisen haaleaa, kun täytyy varastaa toisten elämää blogikirjoitukseeni, tai sitten kaikin puolin tavallisissa asemissa. Vastatakseni jälleen itse itselleni esittämääni kysymykseen, totean, että kaikki on hyvin, ellei erittäinkin. Ei pelkkää kihitystä, lakonisiksikin tulkittavia hehheh-kommentteja tai suurisuisia ilohymiöitä, mutta onnellinen olen. Sekin pikkaisen hymyilyttää.


lauantai 9. helmikuuta 2013

Haaveilee

Teen tunnetusti listoja, ja materialistina yksi tärkeimmistä listoistani on hankittavien asioiden lista. Sinne keräilen himoamiani esineitä, joita ehkä jonain päivänä jopa ostankin. Tai sitten huomaan kuukausien tai vuosien odottamisen jälkeen menettäneeni halun tai tarpeen ostaa kyseinen tuote, ja kylmästi poistan sen listalta. 

Tämä on mitä järkevintä himon hallitsemista ja samalla haaveilua. Usein riittää, että käyn tuijottelemassa tuotetta netissä sen koommin todellisuudessa sitä himoamatta tai ostopäätöstä edes harkitsematta. Toinen tapa on kirjoittaa kalenteriin johonkin kohtaan, että tänään saat ostaa sen ja sen tuotteen, jos olet ollut siihen asti säästäväinen. Useimmiten en ole, mutta tämä voi myös motivoida hallitsemaan paremmin kukkaronnyörien availua. 

Tällä erää listoiltani löytyy seuraavia tuotteita, niin halpoja kuin kalliitakin, vaikka kai useimmiten tällä listalla on taipumus täyttyä niistä hintavimmista tuotteista.


Ihana laulu, Gå inte förbi. En yleensä osta cd:itä, mutta tämän haluan. Cdon.com



Lepakkokorvis, yksi kappale. Rokkityyliini. gTie



Fiducia -maljakko- ja kynttilänjalkasetti – osat, jotka eivät pysy pystyssä yksinään, mutta yhdessä muodostavat kauniin sarjan. Ja niitä on viisi! Finnish Design Shop.



 Swedesen Libri-hylly. Mahtuisiko eteiseeni, jota edelleen koristavat kenkälaatikot pinossa? Vai olisiko sittenkin kätevämpää hankkia pieneen tilaan kenkäkaappi? Laatukaluste.



 Rita-kaulake. Tämä vain on niin kaunis. gTie.



Sarpanevan valurautapata. Tällä kelpaisi tehdä pataruokia, joihin olen nyt hurmaantunut. Finnish Design Shop.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Olemattomien liinojen kokoelma

Ota käyttöön ihmeliina, pyykki pysyy kauniina! 


Mutta mitä sinä hyvä ihminen teet pesun jälkeen näille värjääntyneille sieppariliinoille? Minä päätin säästää ne, en tarkalleen ottaen tiedä miksi, mutta ajattelin, että josko näille syntyisi kierrätyskäyttöä. 


Keksikäähän te, paras saa täällä mainetta ja kunniaa, mutta muuta makiaa en nyt saata luvata. (Säästökuukausi, tämä kuukausista lyhyin.)

Jokin arvonta kuitenkin suoritettakoon keväämmällä, sen verran paljastan. :)

Vietävä ja syötävä viikonloppu

Saatiinhan se viikonloppu melkein päätökseen, vaikka kokeet eivät tulleet korjatuksi, eikä ystävää nähdyksi. Lyyli kuumeili, ja suunnitelmat muuttuivat vienosti, mutta eivät liian pahoin. Tosin rytmi näyttää jo kääntyneen; neiti on nukkunut puolet päivästä, ja vielä yhdeltätoista lopunkin lämmön laskettua uni kieltäytyi tulemasta silmään.

Huomenna ei mennä silti vielä tarhaan, sen verran hailakka päivä tämä oli, vaikka lämpö roikkui alle 38:ssa. Huono omatuntohan minulla heti tästä on, mutta pelaan nyt varman päälle. Päivä olisi kuitenkin neidille yhdeksäntuntinen, joten parempi olla ottamatta riskejä, eikös? Inhoan tällaista epävarmuutta; jos kuume olisi jatkunut 39:ssä, päätös olisi ollut helpompi tehdä. Nyt jo epäilen neidin tervehtyneen täysin, mutta muistan ohjeen: yksi kuumeeton päivä kotona. 

Huonoa omaatuntoa tuntuu olevan liikkellä muutenkin: tällä viikolla en pitkästä aikaa ehtinyt tai jaksanut urheilla tavoittelemaani neljää tuntia. Liikuin vain kahden tanssitunnin verran. Lisäksi täytin vatsani suklaalla ja runebergintortuilla päivänä jos muutamanakin niin, että aloin saada paitsi vatsanpistoksia liiasta rasvasta, myös omantunnon tuskia. Aika kauan ne sitten loppiaispyhän ovatkin pysyneet poissa! Tosin mistään sokerittomasta ruokavaliosta on turha puhua, siihen en pysty. Kenties kuitenkin entistä kurinalaisempi olen ollut: päivääni ei juurikaan kuulu edes hilloa tai muita minulle tyypillisiä makeuksia, mutta viikonloppuisin sorrun aina suklaaseen, suklaapähkinöihin tai leivoksiin. 

Viikonloput näyttäytyvät yhä useammin sellaisina, että nukun ja oleskelen. Välillä mietin, että onko tämä tervettä, että ihminen ei jaksa edes elokuvaa lauantai-iltana töllöttää, vaan ennemmin vetelee sikeitä kymmenen tunnin ajan. Tosin sunnuntaisin sitten lähes aina on kuin uudestisyntynyt olo.


Tänä viikonloppuna olen veivannut edestakaisin näitä iänikuisia ajatuksiani erosta, uuden perheen perustamisesta ja tulevaisuuden näkymistäni, ja epäilen tämän jatkuvan ajatteluprosessinikin väsyttävän. Toisaalta huomaan, että arkiset päätökset teen rutiinilla ja entistä nopeammin. Kaupassa on helppo käydä, kun ruokalista piirtyy mieleen nopeasti; keksin kyllä liian tyhjiksi osoittautuville päiville nopeastikin täytettä, haalin kaveripiiristä seuraa, jos sitä kaipaan, aikataulutan arkeeni tanssitunnit ja kodinhoidot, joskus vielä saman illan päälle jotain henkistä, kuten kirjoittelua tai niinkin suurta ponnistelua vaativaa kuin dvd-sarjaa. 

Olen tässä ohessa päättänyt myös sen, kun en näemmä virkahakuja tehnyt, että ensi vuonna olen edelleen samassa koulussa töissä. Aika ei tuntunut olevan kypsä muutokseen, kun vielä olen voinut suhteellisen hyvinkin viime ajat. Jospa sitä sittenkin yleiskunto olisi kohentunut! 

Mahdotonta sanoa, on tyypillinen tokaisuni. Se pätee varmaan tähänkin hetkeen: en tiedä, mitä edes hiihtoloma tuo tullessaan, kesälomasta puhumattakaan. On vapauttavaa olla kiinnittymätön, suunnittelematon, vaikka kyllähän se usein myös ahdistaa. Nyt tiedän kuitenkin, missä olen töissä ensi vuonna, pelkään jo etukäteen syksyä, kun se on aina se heikkohappinen, mutta sitä tiheämmin odotan kevättä. Tällä kertaa siksi, että nyt minulla on uudet juoksukengät. Niillä singotaan, energiaa on pakkautunut sisälleni niin paljon.


Ei tällainen täydeksi ahdettu mahakaan välttämättä ole niin paha. Harvoin olen tuntenut tällaista ähkyä kuin tänään. Se opettaa taas toviksi jotain kohtuullisuuden hyveestä, mutta antaa myös aiheen olla tyytyväinen siihen, että ruokaa on ollut, se on maistunut ja sitä on ollut myös ilo valmistaa. En voi olla vilauttamatta tyytyväisyyttäni itseäni kohtaan, sillä jaksoin tänään tehdä suureleisesti lihapullia ja makaronilaatikkoa sekä käydä kaupassa puolikuntoisen lapsen kanssa. Ei ehkä niitä suurimpia saavutuksia, mutta omalla kohdallani voitto sikäli, että myös nautin näistä toimenpiteistä. 

Viikonlopun lepo on siis tehnyt tehtävänsä.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Tapahtumattomuuden tilassa

Päivät ovat vierineet eteenpäin sellaisella arkisuudella, että tuntuu siltä, ettei ole mitään kummoisempaa kirjoitettavaa. Tanssimista, dvd-iltoja, silittämistä, ruoanlaittoa, vähän päänsärkyä ja heikosti nukuttuja öitä. Sellaista aivan peruselämää, jossa ei kuitenkaan ole juurikaan valitettavaa, varsinkin kun tiedän, että palaan varmasti hyvien öiden pariin ennen pitkää.


Eilen sain haettua postista tilaamani kirjan. Miten vaivalloista onkaan kiertää Sturenkadulla sijaitsevan Vallilan postin kautta kotiin; lykkään toimenpidettä aina niin pitkälle kuin suinkin pystyn. Tällä kertaa vaelsimme postille tarhasta ja matka kesti Lyylin tutkiessa maailmaa tunnin verran. Yksin olisin selvinnyt siitä noin 20 minuutissa, mutta sekään ei koskaan houkuttele. En taida pitää Sturenkadusta. Homman hoidettuaan sitä kuitenkin on aina tyytyväinen suureen suoritukseensa. ;)


Viikonlopun tekemisiin kuuluu myös kuvien leikkaamista lehdistä opetuskäyttöä varten. Ruotsinkokeetkin odottavat, mutta luulen, että vietän huomista mieluummin ystävän kanssa tulevaa Kööpenhaminan-matkaa suunnitellen. Tänään, pikapuolin lähdemme Egilin ja lasten luo illaksi. Ehkä siellä mielentila paranee, kun täällä haikeus niin helposti valtaa olemukseni.


Lyyli palasi eilen luokseni kahden viikon tauon jälkeen. Olemme ottaneet hyvin rauhallisesti, herkutelleet ja kuunnelleet äänikirjoja. Jotenkin sitä vain on työviikon, ihan millaisen jäljiltä tahansa, koko lailla poikki, ja tällaiset tyhjänpuoleiset viikonloput ovat parhautta. Ehkä tarvitsen nyt myös aikaa ajatella; olen tapahtumattomuuden tilassa, joka on yhtä tylsä kuin tällaiset märät ja harmaat talvipäivät, mutta niitäkin tarvitaan, jotta pystyy nauttimaan niistä hienoista aurinkoisista kevään ja kesän päivistä sitten joskus.