tiistai 19. helmikuuta 2013

Minä olen.

Joskus tuntuu, että sanottavaa ei ole. Nyt minusta tuntuu taas siltä, että sanottavaa on, liikaakin, ja sellaista ikävänpuoleista. Jotenkin tämä itseni analysointi on jäänyt nyt päälle, mutta koska se on uutta ihmissuhdetta syventäessä hyvin tärkeää, en voi olla täällä jälleen eksymättä näihin eron jälkeen alkaneisiin ajatelmiini. (Lukekaa siis omalla vastuullanne!)

Uuden näkökulman kanssa lähdin tänään ajatuksia möyhimään, kun olin (taas kerran) saanut palautetta siitä, millainen olen. Toki tiesin itsekin, että olen hankala. Aika oivallista oli kutsua minua pelottavaksi ja spontaaniksi, jotka tulkitsin: pelottavan spontaani. Osuvaa. Mutta on ikävä huomata, että kaverit kuulemma pelkäävät reaktioitani. Sitä, miten reagoin asioihin: Suutun, alan itkeä tai sulkeudun kaiken kesken. Pohditaanpa näitä lähemmin.


1) Suutun. Se on totta. Suutun silmittömästi, kun todella suutun, ja kiihdyn aika useinkin nollasta sataan. Räjähtelen siis. Aina suuttumiselle on jokin syy, toki, mutta se voi olla hyvin pienienkin syiden summa, joka sitten vain jossain hetkessä kosahtaa. Tämä ominaisuus ei ole hyvä, ja tiedostan hyvin sen olemassaolon. Vielä, kun pystyisin purkamaan paremmin kiukkuni, ahdistukseni ja negatiiviset tunteeni räjähtämättä, niin ehkä uudesta ihmissuhteestakin tulisi jotain. En tiedä, miten tulee käymään. Vaikea tehtävä, mutta tätä suuttumisen hallintaa kyllä haluan oppia ihan itseni vuoksikin.

2) Itken. Totta sekin. Tiedän, että itkuiikoista ei kukaan pidä. Eihän niitä jaksa. Mutta itku on minulle tärkeä kanava purkaa tunteitani, joita tunnen ja joita minulla on oikeus tuntea. Olen hyvin herkkä reagoimaan asioihin, tuntemaan, ja siksi tätä itkuakin on niin paljon. Joskus voisi itkeä vähemmän, mutta joskus olisi hyvä itkeä kiukun sijaan, kun suuttumuksen tunteet rupeavat purkautumaan. Se nimittäin on ensimmäinen spontaani reaktioni negatiivisiin tunteisiin, mutta yleensä yritän voittaa itkuni vihan avulla. 

3) Sulkeudun. Mahdollista, mutta epätodennäköistä. Tätä ominaisuutta en itsestäni kauhean usein ainakaan negatiivisessa mielessä löydä. Toki hiljenen välillä miettimään asioita, mutta en niitä kovinkaan paljon märehdi tai lukkiudu viikoiksi mököttämään. Toisinaan ehkä häviän omiin maailmoihini kesken keskustelun, mutta en mielestäni mitenkään häiritsevässä määrin. Jos vuorokausitolkulla viettää aikaa jonkun kanssa, niin ehkä tällainen sulkeutuminen on ihan terve piirre. Ettei koko ajan ole jokin ajatus ilmassa. 

Näiden piirteiden lisäksi olen omasta mielestäni iloinen, nauran, olen läsnä ja yritän myös tasapainottaa, pitää ryhmän harmoniaa yllä. Ehkä sitten onnistumatta. Toki myös mielelläni puhun paljon, usein liikaa. Raskasta sellainenkin kavereille. 

Tämän palautteen jälkeen päädyin muutaman tunnin pohtimisen jälkeen siihen lopputulokseen, mitä olin jo aiemmin pyöritellyt: Suuttumisen hallintaa aion harjoitella ja toteuttaa, mutta muuten minun on kelvattava tällaisenaan. Jos ns. ystävät rupeavat pelkäämään reaktioitani, kysymyksessä on minulle vääränlainen ystäväporukka. Toki sitten voi miettiä sitä, joutuuko jäämään yksin, jos onkin vuosien saatossa muuttunut spontaanin pelottavaksi, jonka reaktioita toiset eivät voi lukea, vaan joutuvat pelkäämään, varomaan. Eihän se tietystikään ole mukavaa. 

Mutta olenko todellakin sellainen?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti