sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Numerosymbolikko kohisee kakkosesta

Tykkään numeroajattelusta, vaikka mitä enemmän numeroita olen vuosien kuluessa mielessäni pyöritellyt, sitä selkeämmin olen huomannut, että ei niillä mitään symboliikkaa ole. Mutta yritetään nyt kuitenkin vääntää, koska se on niin hauskaa, vaikka aiheesta olen tainnut jo aiemminkin kirjoitella.

Minun onnenlukuni on 37. Ei kolmonen tai seiska erikseen, mutta näin päin yhdessä. Tuskin siis maltan odottaa, mitä tapahtuu vuonna 2015, kun täytän tämän kosmisen luvun verran vuosia. Lempivuoteni, toivon. (Ja näinhän se juuri maailmankaikkeudessa menee: sen saa, mitä toivoo.)

Number Two Cookies

Toinen elämäni luku on kakkonen. Minulla nimittäin on monesta asiasta kaksi kokemusta; eivät välttämättä toisiaan paremmat, mutta täydentävät. Kaksi parisuhdetta, kaksi tutkintoa, kaksi ammattiakin oikeastaan, kaksi maata, joissa olen vuosia asunut, kaksi kieltä, jotka osaan hyvin, kaksi parasta kaveria kerrallaan. (Vaikka oikeastaan heitä on nyt kolme.) Kaksi au pair -kokemusta, (tähän mennessä) kaksi pitkäaikaisempaa työpaikkaa, kaksi tärkeää esimiestä, (tällä hetkellä) kaksi opetettavaa ainetta... Mitä sitä vielä keksisi?

Ehkäpä jonain päivänä kaksi lastakin?

Tosin huomasin juuri, miten kaksi ja kolme muodostavat usein kokonaisuuksia: Jos minulla olisi kaksi lasta, olisi meitä kuitenkin kolme – isä mukaan laskettuna tietysti neljä, mutta en laske nyt tähän suhteeseen isää mukaan: kun parisuhteessa oleminen kerran on muuttunut hankalaksi, niin se on ehkä sitä ikuisesti, joten jätetään miehet varmuuden vuoksi laskuista pois. ;) Sitäpaitsi äiti-lapsi–suhteeseen ei taida isä kuulua, tosin eivät ehkä sisaruksetkaan...

Samoin voisi ajatella, että kun äidinkielen lisäksi osaa kahta kieltä, kieliä on kolme, mutta vain yhdellä niistä on erityisasema, ja ne kaksi muuta ovat jotenkin samanarvoisia ja irrallisen laskettavia. Kaksi, jotka olen ottanut haltuuni. Tosin omissa laskelmissani taisin ajatella, että osaan äidinkieleni lisäksi hyvin vain yhtä toista kieltä, asettaen taas nämä kaksi, äidinkieleni ja toisen kieleni, likelle toisiaan. 

Makuasioita siis. Ja niiden myötä viimeiset symboliikanmurutkin rupeavat häviämään. Eiköhän jokainen keksisi kahden verran kokemuksia, kun oikein rupeaisi miettimään?


Number two

Alleviivaan nyt kuitenkin sitä, että näiden tärkeiden kaksien: tutkintojen, maiden, kielien ja parisuhteiden määrää ajatellessa yritän toivoa, että pysyisinkin kahdessa. Että miehiä ei tulisi enää koskaan lisää eikä kieliä tarvitsisi pakolla ainakaan omaksua, että opiskelut olisivat pääsääntöisesti takana, eikä vieraita asuinmaita ilmestyisi suunnitelmiin. Ja että vielä saisin yhden lapsukaisen. 

Vaikka kai sitä pakko on myöntää, että elämä on oikein monipuolista näin, kun Lyyli viettää aikaansa myös muualla kuin luonani. Tänäänkin lähdin viikonloppureissumme jälkeen uimaan, kun palatessani kotona ei odottanut lapsikatraan ruokkimista tai kaupassa käyntiä, pyykinpesusta puhumattakaan. Jääkaappi toki on tyhjä, mutta yksin ollessa sillä ei päivän päälle ole juurikaan väliä.

Jotenkin tämä tyhjyys vain välillä rasittaa. Yksin ei ole sama kuin kaksin, elämä on jotenkin liian aukollista, eikä tätä tyhjyyttä täytä vapaus lähteä ja tulla tai juoda iltamyssyt Sinkkuelämää katsoen. Vaikka eihän näitä kullanarvoisia kirjoitushetkiäkään minulla olisi tämän vertaa, jos tuossa nyt se "toinen" olisi.

Two of Arts - 2000 Visual Mashups

Joten ollaanpas taas tyytyväisiä siihen, mitä on aidan tällä puolella, vaikkei niitä sitten olisikaan kokonaista kahta. Kaikki elämässäni kerran tapahtuneet kokemukset ovat kuitenkin aivan yhtä tärkeitä kuin ne kahdesti tapahtuneet. Sitäpaitsi Lyyli ja minä olemme kuitenkin kaksikko, jota ei voi erottaa. Ei ole toista äitiä, eikä välimatkan sitä pitäisi sumentaa. Lyylikin taitaa pitää äidistä enemmän, kun tällä on välillä aikaa tehdä iltaisin aivan mitä itse haluaa. 

Yksi olkoon uusi kaksi, ja sen kunniaksi juon illan ainokaisen viinilasini tyhjäksi ja katson vain yhden jakson Sinkkuelämää. Hyvää yötä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti