maanantai 4. helmikuuta 2013

Vietävä ja syötävä viikonloppu

Saatiinhan se viikonloppu melkein päätökseen, vaikka kokeet eivät tulleet korjatuksi, eikä ystävää nähdyksi. Lyyli kuumeili, ja suunnitelmat muuttuivat vienosti, mutta eivät liian pahoin. Tosin rytmi näyttää jo kääntyneen; neiti on nukkunut puolet päivästä, ja vielä yhdeltätoista lopunkin lämmön laskettua uni kieltäytyi tulemasta silmään.

Huomenna ei mennä silti vielä tarhaan, sen verran hailakka päivä tämä oli, vaikka lämpö roikkui alle 38:ssa. Huono omatuntohan minulla heti tästä on, mutta pelaan nyt varman päälle. Päivä olisi kuitenkin neidille yhdeksäntuntinen, joten parempi olla ottamatta riskejä, eikös? Inhoan tällaista epävarmuutta; jos kuume olisi jatkunut 39:ssä, päätös olisi ollut helpompi tehdä. Nyt jo epäilen neidin tervehtyneen täysin, mutta muistan ohjeen: yksi kuumeeton päivä kotona. 

Huonoa omaatuntoa tuntuu olevan liikkellä muutenkin: tällä viikolla en pitkästä aikaa ehtinyt tai jaksanut urheilla tavoittelemaani neljää tuntia. Liikuin vain kahden tanssitunnin verran. Lisäksi täytin vatsani suklaalla ja runebergintortuilla päivänä jos muutamanakin niin, että aloin saada paitsi vatsanpistoksia liiasta rasvasta, myös omantunnon tuskia. Aika kauan ne sitten loppiaispyhän ovatkin pysyneet poissa! Tosin mistään sokerittomasta ruokavaliosta on turha puhua, siihen en pysty. Kenties kuitenkin entistä kurinalaisempi olen ollut: päivääni ei juurikaan kuulu edes hilloa tai muita minulle tyypillisiä makeuksia, mutta viikonloppuisin sorrun aina suklaaseen, suklaapähkinöihin tai leivoksiin. 

Viikonloput näyttäytyvät yhä useammin sellaisina, että nukun ja oleskelen. Välillä mietin, että onko tämä tervettä, että ihminen ei jaksa edes elokuvaa lauantai-iltana töllöttää, vaan ennemmin vetelee sikeitä kymmenen tunnin ajan. Tosin sunnuntaisin sitten lähes aina on kuin uudestisyntynyt olo.


Tänä viikonloppuna olen veivannut edestakaisin näitä iänikuisia ajatuksiani erosta, uuden perheen perustamisesta ja tulevaisuuden näkymistäni, ja epäilen tämän jatkuvan ajatteluprosessinikin väsyttävän. Toisaalta huomaan, että arkiset päätökset teen rutiinilla ja entistä nopeammin. Kaupassa on helppo käydä, kun ruokalista piirtyy mieleen nopeasti; keksin kyllä liian tyhjiksi osoittautuville päiville nopeastikin täytettä, haalin kaveripiiristä seuraa, jos sitä kaipaan, aikataulutan arkeeni tanssitunnit ja kodinhoidot, joskus vielä saman illan päälle jotain henkistä, kuten kirjoittelua tai niinkin suurta ponnistelua vaativaa kuin dvd-sarjaa. 

Olen tässä ohessa päättänyt myös sen, kun en näemmä virkahakuja tehnyt, että ensi vuonna olen edelleen samassa koulussa töissä. Aika ei tuntunut olevan kypsä muutokseen, kun vielä olen voinut suhteellisen hyvinkin viime ajat. Jospa sitä sittenkin yleiskunto olisi kohentunut! 

Mahdotonta sanoa, on tyypillinen tokaisuni. Se pätee varmaan tähänkin hetkeen: en tiedä, mitä edes hiihtoloma tuo tullessaan, kesälomasta puhumattakaan. On vapauttavaa olla kiinnittymätön, suunnittelematon, vaikka kyllähän se usein myös ahdistaa. Nyt tiedän kuitenkin, missä olen töissä ensi vuonna, pelkään jo etukäteen syksyä, kun se on aina se heikkohappinen, mutta sitä tiheämmin odotan kevättä. Tällä kertaa siksi, että nyt minulla on uudet juoksukengät. Niillä singotaan, energiaa on pakkautunut sisälleni niin paljon.


Ei tällainen täydeksi ahdettu mahakaan välttämättä ole niin paha. Harvoin olen tuntenut tällaista ähkyä kuin tänään. Se opettaa taas toviksi jotain kohtuullisuuden hyveestä, mutta antaa myös aiheen olla tyytyväinen siihen, että ruokaa on ollut, se on maistunut ja sitä on ollut myös ilo valmistaa. En voi olla vilauttamatta tyytyväisyyttäni itseäni kohtaan, sillä jaksoin tänään tehdä suureleisesti lihapullia ja makaronilaatikkoa sekä käydä kaupassa puolikuntoisen lapsen kanssa. Ei ehkä niitä suurimpia saavutuksia, mutta omalla kohdallani voitto sikäli, että myös nautin näistä toimenpiteistä. 

Viikonlopun lepo on siis tehnyt tehtävänsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti