tiistai 26. maaliskuuta 2013

Ihan hölmö pöytäjuttu

En tajua. Olen myymässä Lyylin pöytää, koska se on lähinnä romunkeruupaikka ja jäämässä pieneksi. Huuto.netissä on jo parikin huutajaa kiinnostunut siitä. Siis pelkkiä positiivisia uutisia, vaikka eihän tuosta kulahtaneesta paljon rahaa saa, kun olen liian tujuilla puhdistusmetodeilla (lue: kynsilakanpoistoaineella) onnistunut tuhoamaan pöytälevystä yhden kohdan. 


Mutta silti surettaa jotenkin yllättävästi: tässäkö tämä nyt on, pikkulapsiaika alkaa olla takana, lapseni on iso tyttö, pian viskari, sitten eskari, koulussa kohta. Haikeus, ei sille voi nyt mitään. Mutta kaipa se kohtaa kaikki vanhemmaksi tulleet jossain vaiheessa, vaikka lapsia olisi kymmenen. Jokin elämänvaihe on itselläkin kenties lopullisesti takana, ja sen hyväksymiseen menee aikansa. 

Ilmeisesti tiettyyn ikävaiheeseen päästyään ihminen alkaa hyvästelyt myös monella muulla elämänalueella. Itse toivon, että saisin nyt pari vuotta huokaista ennen seuraavia suuria hyvästejä, vaikka ne sitten olisivatkin positiivisia, kuten asunnolle heippojen sanomisia. Mutta pieniä kai jaksan paremmin: esimerkiksi tietyistä vaatteista luopuminen (uusien hyväksi!) tuottaa aina iloa, erityisesti keväisin, kun uudistumisen tarve on suuri!

Kevättä ja pääsiäisiloa teille! Palailen pyhien jälkeen Kööpenhamina-kuulumisten kera!

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Illalla, kirkasvalolampun keilassa

Äiti, oli pakko laittaa tällanen yöpuku... kiiri kerran huuto. Ei aivan äidin mieleen, mutta hymyn huulille toi.


Näin meillä alkaa uusi viikko, kiireinen jälleen, veikkaan: Lyyli lähtee huomenna mökkilomalle isänsä kanssa, minä suuntaan pääsiäiseksi Kööpenhaminaan. Sitä ennen tarpeellisen yksinäinen alkuviikko terveysintoillen, matkaa valmistellen, tanssien ja toivottavasti kirjaa lukien. Terveysintoilusta lisää myöhemmin, olen jälleen keväthurahtanut!

Ja hurahtanut olen myös vaatteisiin: neidille metsästän tarjousvaatteita, kivoja uusia kevätpaitoja. Huuto.netti on sukellettu läpi ja kaikkien nettiputiikkien alelaarit. Löytyi. Nyt mietin, pärjääkö vuoroviikoin kanssani elävä pian viisivuotias viidellä t-paidalla? Eikös kuulosta siltä, että pärjää, kun lisäksi löytyy t-paita- ja narutoppimekkoja muutama? Koska Suomen kesä on useimmiten kylmä, hankin sen sijaan runsaammin pitkähihaisia paitoja. 

Mutta kertokaapa, mistä löytyisi lapselle laadukkaita täysvalkoisia aluspaitoja! En meinaa tavoittaa millään, ja kaipaisin ohuiden pitkähihaisten alle sellaista vaatekappaletta, joka ei huuda kuvaansa läpi. Edes Polarn o. Pyretillä ei tunnu olevan koossa 110 tai 116, mikä on outoa, sillä pienemmille ja isommille heiltä sellaisia aina varastoihin kurkistaessani löytyy. Olen metsästänyt nimittäin jo kauan.

Mini Rodinin kevättä: flamingo-teeppari, 28 €. Punavuoren peikolta.

 Mini Rodinin kevättä: shortsipuku lintuprintillä, 49 . Punavuoren peikolta.

Kevään houkuttelevimmat kuosit taisivat löytyä Mini Rodinilta, mutten taaskaan ostanut kyseiseltä merkiltä mitään. Hinnat hipovat pilviä. Tosin jonkun edelliskauden koobrapaitoja saisi nyt edullisesti, eikä kai mikään ihme. Jopa minä melkolailla liberaali kammoksun koobraa lapseni päällä. Vaan olisiko tällainen pelkästään vinkeä tuulahdus koko lailla perinteisen kuvaston: kissojen, koirien, lintujen, pupujen ja bambien sijaan? Ainakin väritys olisi neidin mieleen.

Mini Rodinin vanhaa mallistoa: koobrapaita, 18 €. Punavuoren peikolta.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Ostaisitko Ruokaa?

Me ostimme. Mutta käyttämättä jäi.


 Käyttäisitkö sinä?

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Viihteen virrassa

Meikäläinen on eniten sitten naismuistiin eli viimeiseen viiteen vuoteen nautiskellut niin tv-sarjojen kuin elokuvien viehätysvoimasta käymällä jopa useamman kerran kuussa elokuvissa tai katsomalla monena iltana viikossa dvd:ltä joko Mad Meniä, Tre Kärlekaria tai Sinkkuelämää. 

Kaipa se sitten myöntää täytyy, että vapaa-aikaa on. 

Tällä hetkellä tuntuu uskomattomalta, että olen edelleen niin koukussa Mad Meniin, että jaksan tapittaa sitä kolmatta kertaa. Nyt motivoi myös kimpassa katsominen, sillä haluan jakaa lempisarjani lempi-ihmiseni kanssa. 

Tre Kärlekar on hyvä, mutta hidastempoinen. Sitä jaksaa silloin tällöin ja sen tähden sen katsominen kestää. Mutta kun sen jaksaa valita illan sarjaksi, ei kyllä tarvitse katua.

Sinkkuelämää olen toki nähnyt sekalaisin osin, silloin kun television vielä omistin. Nyt katselen pian kolmatta vuotta verkkaisessa tahdissa sarjaa vihdoin ja viimein järjestyksessä alusta loppuun, ja nauran ja nautin joka kerta. Käsikirjoitus kantaa ja asuja on edelleen hauska ihailla. Ikäänkuin muoti ei olisi ajanut niiden ohi; kaipa ne ovat vain niin erikoisia ja erityisiä, katumuodista irrallisia, että ajan kuluminen ei tee niille niin kovasti hallaa kuin muodille muuten.

Elokuvaelämyksiä viime ajoilta on yksi yli muiden: Koskemattomat. Käsikirjoitukseltaan melko tavanomainen, elämän pieniin hassuuksiin ja kliseisiinkin tarrautuva ote ei ehkä tee elokuvasta mestariteosta, mutta näyttelijöiden, varsinkin Omar Syn valloittava olemus saa minut kananlihalle. Ilontuojaelokuva, sanoisin, jossa kuitenkin nähdään elämää sellaisena kuin se voi olla todellisuudessakin olla. Elämänmakuista komediaa. 

Toinen viime aikoina näkemäni ranskalainen elokuva Rakkaus on tarinaltaan ja kertomistavaltaan varsin hieno, vaikkakin se jätti minut jollain tasolla tyhjäksi. Tarina oli niin aito, ollen myös hiukan tylsä, mitä oikea elämä usein on, että en pysty nostamaan tätä suosikkeihini. Usein ranskalaisissa elokuvissa onkin jokin sellainen arkisuuden pohjavire, joka väsyttää ja kyllästyttää minua. En ole muutenkaan ranskalaisuuden ystävä, vaikka ranskan kieli toki on korvissa yksi maailman kauneimmista kielistä, ruotsin ja espanjan jälkeen listoillani kolmas. 

Ang Leen uusin ohjaus, Piin elämä, on pyörinyt monen huulilla. Elokuva, joka on täytynyt nähdä. Ang Leen ohjaukseksi leffa oli mielestäni selkeä rimanalitus, mutta en kyllä siltä juuri mitään odottanutkaan. Yllätyin oikeastaan päinvastoin, sillä alun laahaava kerronta, pirstaleisuus vaihtui mielettömiksi kuvasarjoiksi haaksirikon jälkeen. Visuaalisesti elokuva oli helmi, vaikka 3D-leffoista en oikein pidäkään niiden epämukavuuden takia: yrittäkääpä tunkea lasien päälle toiset ja nauttikaa siinä sitten elävästä kuvasta!

Näiden elokuvien ja sarjojen henkilöt, tapahtumat ja tunnelmat sekoittuvat nykyisin kovin usein arkeeni, joka sekin itsessään on meneväistä, eläväistä koulumaailman ja perhekuvioiden tiimellyksessä. Tämän lisäksi luen nyt tiheää kirjaa (Siri Hustvedtin Amerikkalaista elegiaa), joten ei kai ihme, jos joskus yksinkertaisesti vain en jaksa enempää sisältöä elämääni. 

Mutta hyvä kai näin: saan molempia, elävää elämää ja viihteen vuolautta, sopivissa pätkissä. Olen kylläinen.

Action

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Myös etsimätön löytää

Nykyihmisen elämä on siinäkin mielessä hienoa, että harva se päivä on mahdollisuus löytää jotain pientä uutta arkea piristämään – tai mikä jottei isompaakin, mutta välttämättä sitä aikaa ei löydy uudelle harrastukselle tai ruokapöydän kunnostusprojektille, jollei sitten kuoppaa jotain vanhaa harrastustaan tai pyhitä viikonloppua uudenkarhealle, tuntemattomallekin elämänalueelle. Ehkä näitä isompiakin vaihtoehtoja pitää aika ajoin kokeilla.

Olen kuitenkin viime aikoina pitäytynyt pienissä uutuuksissa: uudenmakuinen tee tai suklaa mahtuu aina kalenteriin ja ruokakaappiinkin toistaiseksi eikä jätä pitkäksi aikaa pahaa makua suuhun, vaikka pahaa olisikin. Tällä kertaa tein sattumalta herkkulöydön, sillä en ole suklaata pitkiin aikoihin ostellut kotiin: Lindtin Créme brûlée -suklaa! Miten taivaallisen makeaa ja suklaista. Toinen melko tuore löytö on Liptonin sitruunainen vihreä tee. Kaupanhyllyjen teevalikoimien kärkikastia.


Minullahan on kuitenkin se tuntematon paha tauti syödä kaikki herkut kuleksimasta sillä yhdellä ainoalla istumalla, kun olen suklaalevyni tai karkkipussini kauppakassista purkanut. Luolanainen sisälläni... Joku ehkä muistaa, että tarkoituksenani on ollut myös vähentää hiilihydraatteja ruokavaliosta. Tuo painopaholainen kun pyrkii vuosi vuodelta kohoamaan. Olen kuitenkin tullut vuosien myötä yhä useammin lukuisien terveyspohdintojen myötä siihen lopputulokseen, että kohtuus on avainsana. Enhän minä malta herkkuja hyljätä, mutta voin vähentää niiden kulutusta. Niin kerroissa kuin määrässä. 

Tällä erää siis pidän oikein tahallani kaapissa suklaalevyjä, ja yritän säästeliäästi syöden saada ne kestämään kauan. Sallin itselleni herkuttelua, mutten tapani mukaan yhtä levyä tai karkkipussia kerralla noin kerran viikossa, vaan rivin tai kaksi suklaata silloin tällöin. Ei siis tiedossa jokapäiväistä sokeria, muttei herkkuövereitäkään. Tuntuu suorastaan kummalliselta, sillä minä olen tottunut vetämään näitä ääripäitä kelkassani koko elämäni; välillä on käyty myös painon kanssa alilukemissa, välillä siellä pulskemmassa päässä. Kiitos kuitenkin liikkuvan elintapani ja hyvien geenieni en ole varsinaisesta ylipainosta koskaan kärsinyt. 

Nyt elämäni tuntuu muutenkin entistä tasapainoisemmalta viime kuukausien röhkimisen jälkeen, ja se heijastuu myös syömisiini. Jotenkin huomaan, että varsinaisesti etsimättä oikeaa tapaa syödä olen löytämässä sen intuitiooni ja terveystietoisuuteeni luottaen sekä itseäni kuunnellen. Toki nykymaailman herkkuhyllyjen äärellä itsekuri joutuu usein koville, joten sen verran tietoista taistelua aionkin harrastaa, että joitain sääntöjä itselleni luon.

Alkoholi ja juustot kuuluvat pääsääntöisesti vain viikonloppuihini, herkkuja harrastan mieluummin yhdessä kuin yksin, sillä silloin kohtuullisuutta on helpompi noudattaa, ja muutamiin ruoka-aineisiin olen asettanut rajoituksia: pähkinöitä päivässä kourallinen, viikunoita korkeintaan kolme. Puuroa ja rahkaa syön joka arkipäivä ja iltapalat yritän jättää väliin aina kun mahdollista. Leipää käytän lähinnä vain viikonloppuisin. Lämpimiä aterioita korvaan välillä salaatilla, mutta en leivällä tai millä tahansa muulla helpolla. Pidän ruokarytmeistä kiinni. Ja jos syötyäni lautasellisen tunnen itseni edelleen nälkäiseksi, odotan 20 minuuttia. Nälän tunteeni kun usein häviää vasta hetken aterian jälkeen.

Ja jos sitten siltä tuntuu, että haluaa mässätä, niin popcorneja pari litraa ja aterian korvaaminen niillä. Olen todennut tämän hyväksi tavaksi saada tunteen siitä, että saa syödä ison astian tyhjäksi, mikä tuottaa minulle suurta mielihyvää, mutta varsinaisesti en silloin tule kuitenkaan syöneeksi itseäni "halki".

Säännöittä en siis pärjää, mutta liiallinen orjallisuus ei minulle sovi. Nyt toivon jääneeni iäksi tänne hyvän syömisen alueelle, etsimättä liikaa äärivaihtoehtoja tai vaipumatta vaistojeni varaan. Ja kaipa sekin iän myötä täytyy hyväksyä, että paino tuskin laskemaan päin on. Tässäpä henkisesti ehkäpä se suurin löydön mahdollisuus: hyväksyä kehon muuttuminen epätäydellisempään suuntaan, etsimättä ikuista nuoruutta liian kovasti. Muuten elämän mahdollisuudet valuvat osin hukkaan, jos käyttää suuren osan vapaa-ajastaan vain ruumilleen ja sen ylläpidolle.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Perjantaini

Tyhjä naula. Orkidean kuivuminen. Pölyä kirjoilla. Oho, mitäs oikein on tapahtunut? Minä, joka siivoan ja sisustan, olen tainnut kyllästyä. Tai sitten vain on kiire.

Tämä viikko: kaikki illat jossain. Väsynyt, koska unet ovat jääneet lyhyiksi, sillä tarvitsen menoillankin jälkeen sen tunnin-kaksi ennen kuin pystyn rauhoittumaan sänkyyn. Puuhastelen, värjään hiuksia, lakkaan kynsiä, kun pienikin aika löytyy. Ja sitten käy näin: perun teatterikäynnin, vaikka lippukin oli jo ostettu. En jaksakaan, kun perjantai koittaa. 

Mutta tiedän tehneeni oikean ratkaisun: Tanssin hulluna lempimusiikkini parissa, käyn Ylen abitreeneissä harjoittelemassa ruotsia, luen Facebookkini huolella, suunnittelen lukevani romaania tai vähintään ehdin tänne bloggaamaan. Tietysti teen myös kotipuuhia, hitaasti, hermoilematta. Ja kävin uimassa. Aalloilla haaveilemassa. Juuri nyt on hyvä olla yksin.

Taustalla soi nyt kotimaisia klassikkoja, juon Cassista ja nautin siitä, mikä ei monelle 34-vuotiaalle perheenäidille ole lainkaan näin helppoa: oma aika, se kirottu sanayhdistelmä, se, joka sisältää aina joko pientä haikeutta tai vähintään syyllisyydentuntoa, mutta joka on niin tavattoman tärkeää. Pää tyhjäksi velvollisuuksista ja raikkaita tuulahduksia tilalle. 

Näin alkaa viikonloppuni, tulkoon siitä hyvä!

Viikko sitten perjantaina kävin kääntymässä pitkästä aikaa kirpparilla, Hämeentien Fidassa ja löysin tietysti jotain, tällä kertaa Karen Millenin pitsiboleron. Käytyään pesulassa se odottaa rekissäni ilmojen lämpenemistä. Tästä tulee ihan arkivaate, päätin, mustan päälle!

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Surullista, mutta arkipäivää

Ihmiset eroavat. Ilmiötä esiintyy omassa lähipiirissä, kauempaa; siitä voi lukea lehdistä. Arkipäivää, voisi todeta. Ja silti se aina mietityttää, surettaa. Kysymme: miksi? 

Miksi minulle kävi näin? on arvoitus, jota olen itsekin vuosia pyöritellyt. Yhtä hyvin voisi kuitenkin kysyä, miksi näin käy myös miljoonille muille. Mikä saa meidät etsimään jotain uutta, pettymään vanhaan, kasvamaan erilleen tai huomaamaan ratkaisevat eroavaisuutemme? Miksi emme jaksa selvitä vanhan, tutun, kuluneen kanssa, vaan haluamme päivitystä? Miksi petymme, miksi emme selviä edes terapeuttien avulla? Haluammeko selvitä? Valitsemmeko helpoimman tien? Emmekö löydä muita vaikeita vaihtoehtoja, väliaikaratkaisuja, erilaisia asumiskokeiluja? Tai miksi emme tyydy hetkeksi huonoon yrittäen kääntää sen paremmaksi vuosien kuluessa?

Tuhat ja yksi miksi-kysymystä, joihin ei löydy vastauksia.

Rest From this Mad World.

Eniten surettavat tarinanpätkät, joita kuulee tutuilta. Tuttujen tutut ovat lähteinä niille pienille elämäntarinoille, joista korviimme kantautuu vain pieni pala, se vääjäämätön loppuratkaisu. "42 vuotta naimisissa, tänään erosimme" voivat kuulua tarinan surullisimmat sanat. Entä se onnellinen juttu, jossa kaksi rakkauteen pettynyttä löytävät toisensa, rakastuvat, menevät naimisiin, saavat yhteisiä lapsia ja tarina kestää sen aikaa, kun lapset ovat lapsia. Sitten se nuupahtaa. Tuntemattomasta syystä ajautunut eroon. 

En syytä ketään, sillä ero ei taatusti ole kenellekään helppo ratkaisu, mutta ihmettelen, miksi maailmamme on tällainen. Miksi valitsemme väärin, miksi emme jaksa, miksi loppu on aina yhtä väsähtänyt pettymys? Vai ovatko ne onnelliset tarinat liian säväyttämättömiä jääden piiloon suljettujen ovien taakse?

Joskus lehdistä kuolinilmoiksia vilaistessaan näkee pariskuntien yhteisiä ilmoituksia, joissa kerrotaan puolisoiden kuolleen muutaman vuoden, toisinaan vain muutaman kuukauden välein. Silloin jossain sykähtää. Ehkä se sittenkin on mahdollista, elää yhdessä loppuun asti. 

Kyyninen minäni kuitenkin miettii: Ehkä se oli silloin ennen. Maailma on muuttunut, enkä usko ikuisen onnen olevan mahdollista. Ihmisen luonne on sellainen. Me vaadimme muutosta, sillä me kyllästymme. Me kasvamme, emmekä me enää ole pakotettuja taloudellisista syistä asumaan keskenämme, vaikka kaikki olisi jo väliltämme kuollut. 

Niin kuolevat kasvit aikanaan, niin myös rakkaus. Se, mikä oli kerran, ei aina kestä, mutta jossain vielä kasvaa se vanha puu, joka ei kaatunutkaan muiden puiden lailla myrskyssä. Kuka sitten on vahvempi, onnekkaampi, se kestäköön, mutta emme voi odottaa kestävyyttä kaikilta.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Äiti vierailulla

Jotain aivojeni kehittymättömyydestä kertoo nimien sotkeminen. Kun joku puhuu minulle elokuvasta Piin elämä, kerron seuraavassa lauseessa sisarenpojastani kyseisellä nimellä. Kun olen yhtäkkiä enemmän tekemisissä jonkun sisareni kanssa, joka muistuttaa jotakuta toista sisartani – minullahan on kokonaiset neljä siskoa – saatan esimerkiksi viikonlopun vierailun ajan kutsua sisartani kaiken aikaa väärällä nimellä. Joskus huomaan erheeni, joskus siitä muistuttaa minulle vallan toista kieltä äidinkielenään puhuva siippani.

Tällä viikolla olen ollut kertakaikkisen riemastunut kevään tulosta, valosta, mutta sekoilu, mikä mielestäni on joskus aivan suloista höperyyttä, ei ole suinkaan vähentynyt. Kun sain sähköpostiviestin nimellä Mamma på besök, ihmettelin kovasti, mitenkä se puolison äiti nyt lähtee sieltä Ruotsinmaalta tänne, etenkään kun kysymys ei ole Tukholmassa asuvasta nuoresta eläkeläisestä, vaan kaukana lännessä asuvasta jo vanhemman puoleisesta rouvasta. Näinkö kovasti odotan tai pelkään uuden anopin näkemistä?

Kysymys oli kuitenkin siitä, että oma äitini on tällä hetkellä vierailulla, ja ruotsalaiseni halusi kysellä, miten on mennyt. Että kuorsaako äiti, niinkuin olin sattunut kertomaan. Mielestäni kovin suloista, suloisen epäsuomalaista aloittaa viikon ensimmäinen (ja todennäköisesti ainoa) sähköpostiviesti maanantaina kyselemällä äidistä. En jotenkin millään pystyisi näkemään, kuinka suomalainen mies tuon kysyisi. Ehkä sähköpostin lopussa, muttei sillä nyt ainakaan viestiä otsikoitaisi! 

Kyllähän minulle on kerrottukin, kuinka perhekeskeisiä ruotsalaiset miehet ovat, joten ehkäpä tämä on merkki siitä. Sen enempää ylianalysoimatta tilannetta totean kuitenkin sen olevan minulle hiukan vieras ja vähintään hymyilyttävä herttaisuudessaan. Mitenkään suomalaista miestä aliarvostamatta, heissä on omat puolensa. ;) 

Ja varmaan sangen universaali ilmiö on se, kuinka viestejä saa, jos on ollut kiva viikonloppu, ja sitten ne taas hetkeksi hiljenevät. Oma taktiikkani tosin on päinvastainen: jos mieltä murehduttaa, kirjoitan alkukantaisesti pitkän s-postiviestin, mutta jos minusta ei (juurikaan) kuulu ja Facebookissa jaksan jakaa artikkeleja ja hauskoja juttuja, niin kaikki on tavallisen hyvin.

Mutta tänään ollaan harvinaisen iloisella päällä, onhan äiti vierailulla täällä!

joy!

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Solkenaan

Pääni on ollut kuin pyörremyrskyn jäljiltä viime ajat. Elämä on viime syksyä epävarmempaa, mikään ei oikein tunnu miltään tai vaihtoehtoisesti olen täynnä tunteita, kyyneliä ja ahdistusta. Epäilen, että olen jälleen masentunut. Asiaa ei yhtään auta, että mikään ei tunnu loksahtavan paikoilleen: ei parisuhde, ei työasiat, ei oikein arkikaan – tai ehkä juuri siksi ei loksahda, että minulta ei löydy voimavaroja eikä kypsyyttä loksauttaa osasia koloihinsa. Kenties ensimmäistä kertaa minulta tuntuvat puuttuvan avaimet oman elämäni selvittämiseen. 

Yleensä vaikeuksien tullen olen syöksynyt tulta päin, raivoten, itkien, ahdistuneenakin kenties, mutta ainakin olen lähtenyt matkaan taistellen. Nyt minulla ei ole taisteluun mitään voimaa eikä kiinnostusta. Enkä oikein tiedä, missä päin taistelukentät edes ovat. Sohin sinne tänne, yhtenä päivänä yhtä, toisena toista, eikä se tunnu kuin mutkistavan asiaa. 

Toipumiseni erosta on siis edelleen kesken. Tuntui jo kauan aikaa siltä, että tässä tämä eropaketti nyt on: kaikkine vaiheineen käyty läpi. Mutta olin väärässä. Jotenkin en vieläkään voi enkä pysty antamaan anteeksi sitä, miten elämä on minua kohdellut, vaikka se onkin kohdellut minua monessa suhteessa hyvin ja tiedän, että monen elämä on paljon ankeampaa ja tuskallisempaa. Mutta silti tuntuu väärältä ja epäoikeudenmukaiselta, enkä voi tälle tunteelleni mitään. Minä joka odotin niin kauan, sain silti pettyä pahan kerran. 


Tuntuu kohtalaisen tyhmältä ja tylsältä vuodattaa tänne samaa laulua kerta toisensa jälkeen, mutta en oikein tälle tarpeellenikaan mitään mahda. Tuntuu kuitenkin hiukan paremmalta sen jälkeen, kun olen samoja vanhoja asioita asettanut kirjoittamalla uudenlaisiin muodostelmiin. Jokin pieni osa päässäni niksahtaa, tajuan ehkä himpun verran enemmän itseäni ja elämää. Ja hetki hetkeltä kuljen eteenpäin kohti valoisampaa tulevaisuutta, sillä sentään näen valoa tunnelin päässä. 

Jollain kummallisella tavalla tuntuu, että vaikka kipuilen ehkä kaikkein eniten uuden ihmissuhteeni kanssa, myös tästä suhteesta saan eniten voimaa selvittää pääni ajatusten virtaa. Se tuntuu ihmeellisen voimauttavalta ja oudoltakin. Vaikka ystävät ovat tärkeitä, aivan samanlaisia keskusteluja ei voisi käydä heidän kanssaan. Monesti tuntuu, että vuodatan kuitenkin aivan liikaa menneisyyttä toisen harteille, mikä juuri sitten aiheuttaa uusia ongelmia. Ehkä minun olisi nyt aika kääntyä terapeutin puoleen; se tuntuisi tähän hätään oikealta ratkaisulta. Voisin uhrata säästöni itseni hoitamiseen – eiköhän se olisi sen arvoista.

Kevättuuli toi

Meillä alkoi ajanlaskuni mukaan kevät perjantaina 1.3.13. Neiti L. ehti tarhasta hänet noudettuani todeta, että "tuuli on ystäväni" ja "tykkään tuulen lempeydestä", kun haistelimme kevään ensimmäisiä lehähdyksiä.

Tuulesta olen minäkin aina pitänyt, sen tuomasta raikkaudesta ja vaihtelusta, ja lempeän perjantaisen puhalluksen jälkeen jaksan varmasti vielä tovin tätä yllättäen uudestaan ilmestynyttä valkoista vaippaa. Sehän on kaunis, vaikka talven olen jo ajatuksen tasolla kokonaan kuopannut.

Tänä keväänä tuuli ei ole tuonut muutoksia elämääni, mutta sen sijaan olen antanut sen tuoda uusia raikkaita vaatteita neidille. Jotain aivan tavallista ja ihanaa, kaunista. Jotain, joka ei aiheuta sen suurempaa päänvaivaa saavuttuaan elämääni. 

Vaatteet, siksikö teitä niin rakastan? 

Neuletakki: Lindex
Hame: Polarn o. Pyret
Sukkahousut: Polarn o. Pyret

 Tunika: Lindex (siskolta joululahjaksi)
Sukkahousut: Polarn o. Pyret

 Paita: Småfolk
Housut: Lindex
Sukat: DPam